Pianisti Anna Laakso juurtui Rovaniemelle saatuaan pitkän freelanceuran jälkeen kosketinsoittajan äänenjohtajan vakanssin Lapin kamariorkesterista. Orkesterin kamarimusiikkiin ja nykyteoksiin nojaava ohjelmistoprofiili pitää työnkuvan monipuolisena ja kiinnostavana.
Anna Laakso on klassinen pianisti, joka ei ole kulkenut kaikista tyypillisimpiä polkuja. Jo nuorena hän perheen Lapin-matkalla päätti, että sinne hän ei ainakaan muuta koskaan, koska arkkitehtuuri oli niin karua ja rumaa. Nyt hän on asunut Rovaniemellä jo kahdenkymmenen vuoden ajan, eikä muuttoa takaisin etelään ole odotettavissa. Laakso sai äskettäin yli 20 freelancevuoden jälkeen Lapin kamariorkesterista vakituisen työn, joka sinetöi hänen juurtumisensa pohjoiseen.
Orkesteriin perustettiin vuonna 2023 kosketinsoittajan äänenjohtajan toimi. Vakanssi on toinen Suomessa RSO:n paikan lisäksi, tosin työnkuva on ohjelmiston osalta hyvinkin erilainen. Pienessä kamariorkesterissa on jatkuva tarve täysiveriselle pianistille ja cembalistille, ja orkesterissa haluttiin jonkun sitoutuvan työhön ja osallistuvan orkesterin kehittämiseen.
”Vakituinen työ on minulle etenkin sisäisesti erittäin vapauttava muutos. Työyhteisön täysivaltaisena jäsenenä saan ja voin vaikuttaa asioihin ihan erilaisella rauhalla kuin lyhyiden vierailujen aikana. Lisäksi työterveyspalvelut, palkalliset lomat ja muut vakituisen työsuhteen edut tuntuvat yltäkylläisiltä”, Laakso kertoo. Täysi onnela vakituinenkaan työ ei tietenkään ole. Mahdollisuudet erilaisiin projekteihin muualla sekä vapaus päättää oman työn sisällöstä kapeutuvat huomattavasti.
Hakijoita oli 95 ja koesoittoon kutsuttiin lopulta 30 soittajaa. Paikalle saapui 16 soittajaa, koesoitto kesti 10 tuntia ja siinä oli viisi kierrosta. ”Olin vieraillut orkesterissa niin kauan, että hyvät ja huonot puoleni olivat tiedossa. Usein ajatellaan, että tuttua ihmistä suositaan, mutta toisaalta tuore tuttavuus olisi aina virkistävä uusi mahdollisuus”, Laakso sanoo.
Orkesteri ja sen jäsenet halusivat varmistua reilusta koesoitosta. Laakso pohtii, että tuntemattomana hänen paineensa onnistua olisivat olleet huomattavasti kevyemmät. ”En muista olleeni niin kovassa paikassa. Tein koesoittopäivän ympärillä hektisen festivaalikesän jälkeen ympäripyöreitä päiviä Tampereen teatterissa Piaf-musiikkinäytelmän parissa ja yritin samalla ottaa haltuun laajaa koesoittorepertuaaria. Jos en olisi saanut paikkaa, se olisi tiennyt myös muuttoa pois Rovaniemeltä. Kotipaikkakunnan työmahdollisuudet orkesterissa olisivat loppuneet käytännössä kokonaan. Kuusihenkisen uusioperheen koreografiat olisivat menneet aivan uusiksi.”
Laaksolle on tärkeää, että tuoreen vakanssin toimenkuva ja käytänteet muodostuvat järkeviksi. Lapin kamariorkesterin ohjelmisto on profiililtaan varsin laaja, moderni ja kamarimusiikkipitoinen. ”Lukemiseen menee välillä valtavasti aikaa. Jos ’järkäleitä’ tulee monta putkeen, syöpyy viikonloput ja henkilökohtainen harjoitteluaika on tapissa. Tähän mennessä on kuitenkin löytynyt melko hyvä rytmitys.” Laakso toteaa.
”Klangforum Wien -kamariorkesterissa on kaksi pianistia, Ensemble Intercontemporainissa kolme. Näin mahdollistetaan riittävä harjoitteluaika hankalille teoksille. Toki heidän esitysvolyyminsä ja profiilinsa on toinen, mutta silti mielenkiintoinen vertailukohta.”
Anna Laakson sukujuuret ovat Lapualla, mutta lapsuutensa hän vietti Riihimäellä. Isä Ilari Laakso perusti Riihimäen kesäkonsertit ja musiikkileirin, ja niiden toimintaa tytärkin sai seurata läheltä. ”Äiti ei ole muusikko. Hän kiinnitti eri asioihin huomiota kuin me muusikot. Äiti halusi minun soittavan ja laulavan hänelle ja ystävilleen, ’kun kerran osasin’. Se kasvatti itsetuntoa.” Laakso kävi Sibeliuslukiota ja opiskeli Sibelius-Akatemian nuoriso-osastolla. Abivuonna hän muutti Helsinkiin ja pääsi kirjoitusten jälkeen ”solistiselle osastolle” kuten sen kansankielinen nimi silloin oli.
Laakso ei muista tehneensä täysin tietoista päätöstä siitä, että haluaa pianistiksi, vaan asiat ovat lutviutuneet omalla painollaan. Hän pohti joskus teologista tiedekuntaa, myöhemmin laihan freelancevuoden iskiessä myös psykologian tai lyhytterapeutin opintoja, mutta toistaiseksi nämä ovat jääneet ajatuksiksi. ”Musiikki on maailmankatsomukseni ja väylä pakahduttavaan ihmeellisyyteen. On ollut aina selvää, että haluan soittaa nimenomaan kamarimusiikkia, mutta sen polun raivaaminen kuljettavaan kuntoon ei ole ollut kovin helppoa ja suoraviivaista”, Laakso huokaa. ”En nuorena osannut kokea Chopinin tai Lisztin täyttämiä kahdeksantuntisia harjoittelupäiviä motivoiviksi ikkunattomissa T-talon kopeissa. Ne luukut olivat kyllä kooltaan, melultaan ja sisäilmaltaan aivan rikollisia.”
Laakso ei syttynyt myöskään kilpailemisesta. Kilpailujen anti on selvinnyt hänelle vasta aikuisena, kun idealistisen taiteenrakastajan mieli on tavoittanut asioiden monet puolet, ja hän on ymmärtänyt kilpailemisen varteenotettavaksi keinoksi ottaa laajoja kokonaisuuksia haltuun. ”Kyllähän pianistien kilpailujen ohjelmistot ovat jäätävän kokoisia kakkuja.”
Laakso kiittää sitä, että hänen nuoruudessaan elämä oli rennompaa ja vähemmän kontrolloitua. Toisaalta kun sai vapaammin liikkua touhuamassa omiaan, sattui ja tapahtui kaikenlaista. Pettymyksiin ja odottamattomiin tilanteisiin oli hankalampi hakea apua, ja vertaistuki oli löydettävä ilman internetiä. ”Oli normaalia olla koulun jälkeen ulkona, eikä kukaan ollut huolissaan, jos ei koko ajan ilmoitellut itsestään. Eihän silloin ollut mitään millä ilmoittaakaan. Lisäksi lukiossa ei tarvinnut heti ensimmäisellä viikolla tietää, mille uralle aikoo suuntautua. Meillä oli enemmän aikaa haahuilla ja kasvaa, ottaa selvää maailmasta ja kypsyä haluamiimme suuntiin. Sosiaalisen median puuttuminen teki maailmasta hahmotettavamman ja vähemmän kilpaillun. Itsestään ei tarvinnut yrittää luoda ehyttä kuvaa ja muodostaa omasta elämästä ’tarinaa’.”
Anna Laakso opiskeli Sibelius-Akatemiassa Carlos Juriksen ja Heini Kärkkäisen oppilaana, ja diplomin hän suoritti Tuija Hakkilan johdolla. Opetus keskittyi toki paljon soolopiano-ohjelmistoon, mutta tärkeintä ja antoisinta oli kamarimusiikki.
”Monelle muusikolle nuorena orkesterissa soittaminen on ollut ratkaiseva tekijä ammattimuusikoksi ryhtymiselle, mutta meiltä pianisteilta sellaiset kokemukset usein puuttuvat. Samanlaista kollektiivista tunnetta ei pääse pianistien kesken syntymään, kuin mitä voidaan luoda vaikkapa nuoriso-orkesterin matkoilla. Kamarimusiikin soittaminen on meidän kurkistusikkunamme tuohon maailmaan”, Laakso sanoo.
Laakso muodosti pianotrion viulisti Maija Linkolan ja sellistiveli Joel Laakson kanssa. Trio soitti aktiivisesti yhdessä, ja he opiskelivat muun muassa Paavo Pohjolan ja Ralf Gothonin johdolla. ”Ilman sitä opetusta tieni olisi voinut viedä johonkin muuallekin.”
Laakso sai ensimmäisen lapsensa opintojen loppupuolella. Tuija Hakkilan elämänmakuinen mutta pragmaattinen tuki oli todella tärkeää. He loivat yhdessä aikataulun, jonka myötä edettiin kohti tutkintoa. Marraskuisen synnytyksen jälkeen Laakso oli kolme kuukautta soittamatta ja teki lopulta toukokuussa diplomin. ”Nostan edelleen hattua Tuijan viisaudelle. En jäänyt yksin ja yrittänyt kaaostunnelmissa haukata koko kakkua kerralla. Koska aika oli kortilla, jokainen vapaa vartti tuli käytettyä johonkin tiettyyn asiaan keskittyen. Haahuilu ja tuskailu jäi sen sileän tien, kun lapsi opetti minut harjoittelemaan. Hän tosin oli varsin yhteistyökykyinen nukkuessaan rauhassa flyygelin mutkassa kotona ja jopa soittotunneilla.”
Laakso sanoo joskus miettineensä, millainen diplomista olisi tullut, jos aikaa olisi ollut enemmän – tai rajattomasti. ”Uskon, että ei yhtään sen kummempi, koska olisin tuhlannut aikaa ja energiaa olemalla turhaan stressissä ja kierroksilla. Nyt minun piti olla tehokas, ja toisaalta minulla oli myös muuta ajateltavaa.”
”Elämää ei siis voi optimoida täydellisen tehokkaaksi millään. Myös joutilaisuus ja lorviminen on elintärkeää!”
Laakso uskoo, että isommat aikaansaannokset vaativat prosessin kaikki vaiheet, myös epätoivon ja tietynlaisen kierroksille nousun. Stressi auttaa suoriutumaan ja nostaa kehon ja mielen suorituskykyä. Pitkittynyt stressi kääntyy kuitenkin itseään vastaan. ”Elämää ei siis voi optimoida täydellisen tehokkaaksi millään. Myös joutilaisuus ja lorviminen on elintärkeää!”
Haastattelun aikaan Anna Laakso soittaa Kansallisbaletin Kuolema Venetsiassa -teoksessa pianotaiteilija Heini Kärkkäisen backupina. Piano on teoksen ainoana instrumenttina keskeinen osa kokonaisuutta. Vaikka Laakson ensisijainen tehtävä on olla Kärkkäisen varahenkilönä, hän on saanut myös muutaman esityksen soitettavakseen, onhan teoksen opettelu ollut työläs prosessi. ”Sinänsä olen tällaisessa mukavuusalueellani, koska teatteritöiden vuoksi näyttämöllinen maailma on tullut tutuksi.”
Vaikka Laakso on teoksen ainoa muusikko, hänellä ei ole lainkaan sellaista tunnetta, että hän soittaisi yksin. ”Se johtuu varmasti siitä, että solistisesta pianomusiikista huolimatta tanssijat ovat kamarimusisointikumppaneitani. Soitan musiikkia tarpeeseen, ja sillä on oma tehtävänsä tarinankerronnassa.”
Vaikka Laakso ei opiskeluaikoina ymmärtänyt, mitä annettavaa hänellä voisi olla Chopinin ja Lisztin etydien kautta, hän sai teatterimaailmassa aivan uuden perspektiivin asiaan. ”Esiinnyin eräässä näytelmässä Liinu-hevosena ja sain soittaa täysimittaisella Steinwaylla kumisen hevosenpään sisällä Chopinin Vallankumousetydiä. Silloin oivalsin, että näinhän minä voin näitä soittaa. Etydi kuljetti tarinaa!”
Tampereen Teatterin Piaf-musikaali on Laakson viimeisin näyttämötyö teatterimaailmassa. Hän johti ja sovitti musiikin sekä oli teoksen musiikillinen ohjaaja. Laakso on vuosien varrella toiminut paljon sekä Kemin että Rovaniemen kaupunginteattereissa niin muusikkona, kapellimestarina, sovittaja-säveltäjänä kuin myös näyttelijänä. ”Teatteri tarjoaa monipuolisen työkentän kaltaiselleni muusikolle. Teatterimaailma on kiehtova ja työtavaltaan kovin erilainen musiikkimaailmaan verrattuna. Siellä harjoitusprosessit ovat pitkiä ja usein pieniäkin yksityiskohtia käännellään ja väännellään filosofisesti, jotta oikea ilmaisu löytyy. Muusikothan ovat maailman nopeimpia reagoijia, ja meillä laitetaan vaativia konserttiohjelmia kasaan muutamassa päivässä.”
Teatterimaailmasta tuttua asioiden syvempää sanoittamista Laakso on jäänyt kuitenkin kaipaamaan. Musiikin ilmiöiden ja tunteiden sanoittamista ei hänestä opeteta riittävästi. ”Tämä on toki opettajakohtaista, mutta kovin helposti jäämme puhumaan turvallisista asioista, temposta ja äänten pituuksista, emmekä siitä, mitä niillä pyritään ilmaisemaan. Onneksi on muusikoita, joilla on kyky ja taito avata musiikkia mielikuvien ja tunnelmien kautta ja yhdistää niitä konkretiaan. Se on aina inspiroivaa. Pianistille mielikuvat ovat valtavan tärkeä työkalu. Ääni syntyy vasaran lyödessä kieltä, ja sen jälkeen sille ei ole konkreettisesti juuri mitään tehtävissä. Lyönnin jälkeen ääntä kuljetetaan mielikuvituksen avulla.”
Kamariorkesterissa piano voi olla minkä tahansa soitinryhmän osa. Välillä soitetaan jousten kudosta, joskus vaskien, puupuhaltimien tai harpun materiaalia. Usein nämä roolit vaihtelevat nopeasti ja toinen käsi voi olla toisen soitinryhmän osa, toinen toisen soitinryhmän. ”Mielikuvat auttavat asettumaan näihin eri rooleihin, ja pianosta esiin saatava sointispektri taipuu todella moneen!”
Anna Laaksoa huolettaa nykyinen ärsykkeiden ylitarjonta ja kaiken nopeatempoisuus. On kyse sitten elokuvasta, näytelmästä tai kaupungilla kävelemisestä, kaikki pyritään tekemään tiivistetysti ja nopeasti, jotta mihinkään ei jäisi tyhjiä kohtia, joissa inhimillisyys lopulta asuu. Jos kaikki tehdään alleviivaten ja vain ääritunnelmista toiseen, ihmisen kyky rauhoittua hienovaraisten vivahteiden ääreen typistyy. Jäljelle jää enää musta ja valkoinen. ”Tämä tuntuu olevan tendenssinä maailman menossa muutenkin, ääripäiden korostuminen. Ei tästä hirveän hyvää voi seurata, jos emme kykene hakemaan moniulotteisempia ratkaisuja ja ajatusmalleja.”
”Musiikki on maailmankatsomukseni ja väylä pakahduttavaan ihmeellisyyteen. On ollut aina selvää, että haluan soittaa nimenomaan kamarimusiikkia.”
Myös jatkuvan etenemisen mantra ärsyttää Laaksoa välillä. Kaikki eivät välttämättä halua elää sellaista elämää, vaan moni olisi valmis tekemään varsin samanlaisena pysyvää työtä mahdollisimman hyvin. Maailma on joka tapauksessa jatkuvan muutoksen kourissa, mutta yhden ihmisen elämä saa olla myös yksinkertaista. ”Toisaalta en ymmärrä sitä, miksi ihmisen pitäisi omaksua vain yksi ammatti”, Laakso puuskahtaa. ”Aikuiskoulutustuet vedetään alas, eli ammatin vaihtaminen tulee paljon vaikeammaksi. Ei ole järkevää pakottaa ihmisiä jatkamaan työssä, josta he eivät pidä tai joka sairastuttaa heitä henkisesti tai fyysisesti. Samalla kuitenkin hoetaan valheellisesti, että kenestä vaan voi tulla mitä vain haluaa. No ei toden totta voi, eikä tarvitse!”
Koulutuksen ja sivistyksen arvostus laskee, ja tuntuu, että ihmisen pitäisi olla vain tuottava kone ilman iloa ja vapautta. Samalla tiedetään, että iloinen ja motivoitunut ihminen on paras työntekijä ja että luovuus kukoistaa ilmapiirissä, joka sallii leikkimisen ja kokeilun. ”Huoli maailman tilanteesta kyllä painaa. Etenkin ilmastosta huolehtiminen tuntuu nyt jäävän sekä sodan ja politiikan suunnanmuutosten jalkoihin. Mikä siinä onkaan, että ihmiset ovat valmiita työntämään päänsä pensaaseen, jotta ei tarvitsisi kohdata todellisuutta ja muuttaa elintapoja ja ajattelua”, Laakso pohtii.
Rovaniemi tuntuu Laaksosta ihmisen kokoiselta kaupungilta, ja hän nauttii siitä, että joka paikkaan pääsee kävellen tai pyörällä. Turismi turvaa palvelut, yliopisto tuo vaihtuvuutta ja nuoria ihmisiä. Vakituisen viran myötä Laakso on valmis sitoutumaan Rovaniemellä asumiseen taas uudella puhdilla. ”Muistan kyllä joskus opiskeluaikoina unelmoineeni, että asuisin suhteellisen pienessä kaupungissa, jossa saisin palkkaa kamarimusiikin soittamisesta. Välillä täytyy nipistää itseään, että hei, nyt ollaan tässä tilanteessa”, Laakso hihkaisee. ”Täytyy varoa mitä toivoo, koska se voi toteutua.”
Kuvat: Tero Ahonen
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 6/2024.