Erkki Junkkarinen levytti valssin Ruusut hopeamaljassa vuonna 1967 vailla sen suurempaa menestystä. Kahdeksan vuotta myöhemmin hän levytti saman kappaleen, nyt otsikolla Ruusuja hopeamaljassa, mutta hyvin toisenlaisin tuloksin: albumille, joka oli nimetty kyseisen laulun mukaan, myönnettiin platinalevy ensimmäisenä Suomessa! Noita kahta levytystä on kiinnostavaa vertailla, sillä otsikon pienoinen uudelleenmuotoilu ei todellakaan ole versioitten ainoa ero. Mutta selittävätkö muutokset jälkimmäisen levytyksen suosion?
Muistan edelleen hämmästykseni, kun kuulin kappaleen varhaisemman levytyksen ensimmäisen kerran. Kun lauluun oli tutustunut sen myöhäisemmän levytyksen kautta, oli vaikea tottua ensimmäisen levytyksen selvästi hitaampaan tempoon. Siinä missä hittistatuksen saanut Ruusuja hopeamaljassa sykkii noin 136 iskua minuutissa, Junkkarisen ensimmäinen levytysversio Ruusut hopeamaljassa kulkee noin 119 iskua minuutissa.
Hämmennykseni ei kuitenkaan rajoittunut pelkästään tempoon vaan myös laulun kestoon. Sitä kuvittelisi, että hitaampi levytys olisi nopeaa pitempi – mutta mitä vielä! Nopeampi levytys onkin reilut puoli minuuttia pitempi siitäkin huolimatta, että siinä on lyhyemmät välisoitot. Varhaisessa levytyksessä yli puolet (tarkkaan ottaen 54 %) laulun kestosta on joko alku- väli- tai loppusoittoa. Yleisesti tunnetussa hittiversiossa alku- ja välisoittoja on 42 % laulun kestosta, eikä loppusoittoa ole lainkaan.
Vasta kun keskityin kuuntelemaan laulun sanoja, ymmärsin, mitä on tapahtunut. Varhaisesta laulusta puuttuu tekstiä. Tai siis ei siitä mitään tekstiä puutu, vaan tilanne on päinvastainen: vuosien 1967 ja 1975 välissä lauluun
on lisätty kokonainen uusi tekstisäkeistö!
Laulua analysoitaessa on hyvä muistaa, että valssi ei ole Junkkarisen itsensä tekemä tai edes hänelle tehty. Ensilevytys on nimittäin vuodelta 1937, jolloin sen äänittivät Georg Malmstén ja Rytmi Pojat sovituksena, jonka oli tehnyt Robert von Essen. Kun tätä ensilevytystä vertaa Junkkarisen tasan kolmekymmentä vuotta vanhempaan, niin sanottuun varhaiseen levytykseen, Junkkarisen uskollisuus alkuteokselle on silmiinpistävää. Tempo on suunnilleen sama, kesto ja rakenne myös. Selkein ero on se, että Junkkarinen on vaihtanut alkutekstistä yhden sanan: siinä missä Malmstén taittaa rintaansa ruusuista ”tummimman”, Junkkarinen taittaa ”kauneimman”.
Alkuteoksen runo, jonka on kirjoittanut A. Saarni -nimimerkkiä käyttänyt laulaja Dagmar Parmas, koostuu kahdesta tekstikokonaisuudesta: yhdestä kahdeksanrivisestä ja yhdestä nelirivisestä säkeistöstä. Vuosien 1967 ja 1975 välillä laulu on saanut näiden säkeistöjen väliin kokonaan uuden kahdeksanrivisen säkeistön, joka muuttaa laulun alkuperäisen tarinan oikeastaan kokonaan uudenlaiseksi.
Alun perin laulussa muistellaan kiihkeää lemmenhetkeä, joka on tapahtunut varsin vastikään. Hopeamaljaan laitetut, rakkaalta saadut punaiset ruusut muistuttavat laulajaa rakkaan huulista ja suuteloista. Laulaja odottaa jälleennäkemistä intohimoisesti, mihin viitannee myös alkutekstin ruusun tummanpunainen väri, jonka Junkkarinen, kuten jo aiemmin mainitsin, vaihtoi jo ensimmäisessä levytyksessään vähemmän vihjailevaksi.
Uuteen levytykseen kirjoitettu uusi säkeistö tuo lauluun ihan uuden aikaperspektiivin, sillä uudessa säkeistössä hopeamaljasta puhutaan muistojen maljana ja maljaan liittyvistä haaveista, jotka laulajan pitää kätkeä. Hopeamaljan ruusutkin ovat jo ehtineet kuihtua, ja rakkaan olinpaikkaan viitataan epämääräisesti ”vaikk’ missä taivallat”.
Kun tämän surullisenkaihoisan uuden säkeistön jälkeen palataan alkuperäisessäkin laulussa esiintyvään viimeiseen lyhyeen säkeistöön, on jännää, miten myös ennallaan säilyneitten sanojen merkityssisältö on muuttunut: uudistetussa laulussa ”suudelmien sytyttämä lemmen tuli” ei ole enää akuutti, niin sanotusti päällä oleva tilanne, vaan vain haikea muisto
menneisyydestä, johon laulajalla ei ole enää paluuta.
Mielessäni on herännyt teoria, että laulun hittipotentiaali syntyi nimenomaan jännitteestä, joka laulun muokkaustyössä muodostui toisaalta tekstiin uutena kerrostumana tulleen melankolian ja toisaalta uuden sovituksen huomattavasti nopeamman tempon luoman näennäisen kepeyden välille. Ainakin omissa korvissani uudistus vei musiikkia yhteen ja tekstiä vastakkaiseen suuntaan. Toki asiaa saattaa selittää se, että uudistusten tekijät olivat eri henkilöitä: uuden säkeistön on kirjoittanut Lauri Jauhiainen ja uuden sovituksen tehnyt Paul Granfelt. Riippumatta siitä, miten harkittu lopputulos oli, onnistunut se joka tapauksessa on!
Sitä, mitä laulun alkuperäinen säveltäjä mahtoi uudistuksesta tykätä, emme saa tietää. Georg Malmsténin ensilevytyksessä säveltäjäksi oli merkitty nimimerkki H. Osmo, jonka henkilöllisyys paljastui vasta platinalevysaavutuksen jälkeen vuonna 1978. Säveltäjä oli lyhyen mutta dramaattisen elämän elänyt kapellimestari Hannes Konno, joka oli menehtynyt jo vuonna 1942. Hän ei siis laulunsa myöhemmästä suosiosta päässyt nauttimaan.
Siinä mielessä tarinalla on kuitenkin onnellinen loppu myös Konnojen kannalta, että säveltäjän henkilöllisyyden paljastuttua Teosto tilitti säveltäjän Helmi-leskelle koko 40 vuoden aikana kertyneen korvauspotin. Pottia ei ollut kartuttanut vain Junkkarinen, vaikka hänen levytyksensä niistä tunnetuin onkin. Laulun olivat jo aiemmin levyttäneet ainakin Viljo Vesterisen solistiyhtye (1944) ja Metro-tytöt (1961).
Potin suuruus ei julkisista lähteistä ole selvitettävissä, mutta Konnon elämäkerturi Kari Ketola mainitsee lesken ostaneen rahoilla asunto-osakkeen.
Teksti: Sakari Ylivuori
Kuvitus: Lauri Toivio
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 6/2024.