Kenties kiehtovin muotokuvamaalauksen laji on omakuva. Tarvitaan vain peili, ja malli on veloituksetta valmis ikuistettavaksi. Joillekin omakuva on tarjonnut loputtoman luovuuden lähteen – sisäisten tuntojen, arvojen tai aseman ilmaisemiseksi – tai yksinkertaisesti mahdollisuuden kuvata ihmistä köyhyyden estäessä mallien palkkaamisen. Vaikuttavia omakuvia loivat muun muassa Dürer, van Gogh ja Frida Kahlo. Rembrandtin huikea omakuvasarja käsittää lähes sata teosta, ja Suomessa Schjerfbeck loi kolmattakymmentä väkevää, hiljaista vimmaa säteilevää omakuvaa pelkästään kahden viimeisen elinvuotensa aikana. Kautta vuosisatojen monissa omakuvissa näkyy vahva kytkös musiikkiin: taiteilija soittimineen on saapunut maalaamisen ja musiikin risteyskohtaan.
Ihmisen pyrkimys itsensä kuvaamiseen lienee yhtä vanha kuin itse taide. Kesti kuitenkin kauan, ennen kuin muotokuvaus alkoi tavoitella mallin persoonallisia piirteitä geneerisen kuvaamisen sijaan. Poikkeuksia ovat sellaiset muinaiset hallitsijat, joiden kuviin tai patsaisiin eri tekijät ovat hahmotelleet samankaltaisia piirteitä. Tiedämme esimerkiksi, miltä ovat (todennäköisesti) näyttäneet Mesopotamiassa 2100-luvulla eaa. hallinnut Gudea tai Egyptissä 1300-luvulla eaa. elänyt Akhenaten, Waltarin Sinuhesta tuttu faarao. Akhenatenin hovissa vaikutti kuvanveistäjä Bek, jonka kvartsiittiin 1365 eaa. kaivertamat kaksi hahmoa esittävät taiteilijaa ja tämän vaimoa. Bekin veistämä steela onkin varhaisin tunnettu omakuva.
Keskiajan tunnetuimpiin kuuluvan käsikirjoituksen alkuperäinen kuvitettu laitos katosi toisen maailmansodan loppuvaiheessa 1945. Kiitos Eibingenin luostarissa 1927–1933 suoritetun huolellisen jäljennystyön, voimme edelleen ihailla von Bingenin mahdollisesti itse luonnostelemia piirroksia, joista tämä esittää häntä itseään.
Venetsian benediktiiniläismunkit tilasivat tämän jättimäisen työn, josta Veronese kuittasi 324 kultadukaattia (noin 1150 g puhdasta kultaa), täyshoidon työn ajaksi ja tynnyrillisen viiniä. Etualan muusikkoina esiintyvät ajan tärkeimmät venetsialaiset maalarit: Veronese itse (viola da braccio), Jacopo Bassano (sinkki), Tintoretto (viola da braccio) ja Tizian (violone).
Runsas puoli vuosisataa myöhemmin länsimaisen kulttuurin aamuhämärä muuttui sarastukseksi Välimeren vastarannalla Kreikassa, jossa helleenitaiteilijain ponnistukset ihmisen imartelemattomaan kuvaamiseen tuottivat tulosta: ajan kirjoittajat ylistivät kilvan muotokuvien näköisyyttä. Ruukkujen koristelua lukuun ottamatta antiikin Kreikasta ei ole säilynyt yhtäkään maalausta – kohtalo, jonka roomalaiset välttivät vain täpärästi: Vesuviuksen purkaus 79 jaa. sinetöi Pompejin ja Herculaneumin seinämaalauksia tuhkakerroksen alle turvaan ajan turmelevalta hampaalta. Roomalaishallinnon aikana Egyptissä tuli tavaksi kiinnittää muumioihin vainajan muotokuva, joita on löytynyt lähes tuhat. Realistiset temperalla puulevyille maalatut kasvot ajanlaskun alun ensi vuosisadoilta hätkähdyttävät edelleen eloisuudellaan.
Rooman valtakunnan pirstaloiduttua Euroopan uudeksi mahdiksi nousi kristitty kirkko. Se pyrki kuvaamaan ihmiset ilmeiltään neutraaleina, persoonattomina hahmoina, Taivaan Isän ja Pojan kuuliaisina työmuurahaisina. Goottilaisten katedraalien lasimaalaukset, freskot ja alttaritaulut suorastaan kuhisevat näitä kloonattuja ihmisolentoja. Yksilöllisempiä omakuvia alkoi keskiajalla ilmestyä ensin käsikirjoitusten kuvituksiin. Sydänkeskiajan kuulu mystikkoabbedissa Hildegard von Bingen (n. 1098–1179) oli myös runoilija ja säveltäjä. Kuuluisan Scivias-kokoelman (1151/52?) kuvitukseen sisältyvä miniatyyri, jossa hän sanelee yhtä jumalallisista näyistään, on kenties von Bingenin itsensä luonnostelema.
Tulevan aviomiehen Gian Paolo Zappin perheelle maalattu työ, jonka tarkoitus on viestittää, ettei vaimoksi ryhtyminen tarkoita omasta taiteellisesta urasta luopumista.
Aikalaiset ihailivat Ducreux’n musisoinnin ohella hänen sivellintekniikkaansa, joka näkyy hänen muotokuvamaalauksissaan taidokkaana eri materiaalien kuvauksena.
Lasinvalmistustekniikan kehitys paransi peilien heijastustehoa ja tarkkuutta. Se helpotti persoonallisten piirteiden maalaamista omakuviin, joita taiteilijat vaivihkaa piilottivat kirkon suuriin tilaustöihin 13. vuosisadalta alkaen. Keskiajan viimeisetkin kahleet mursi Jan van Eyck: öljyvärin varhaisen mestarin vuonna 1433 maalaamaa omakuvaa Turbaanipäinen mies pidetään ensimmäisenä länsimaissa luotuna itsenäisenä muotokuvatauluna yli tuhanteen vuoteen! Nimi johtaa harhaan: turbaanin sijaan van Eyckillä on chaperon-huivi, jonka laskokset hän maalasi tarkoituksella näyttäviksi, todisteeksi taituruudestaan. Taituruutta toden totta riitti alkaneella renessanssiajalla – myyttisen Leonardon ja jumalaisen Michelangelon ohella lukuisat muutkin yleisnerot liikkuivat suvereenisti taiteen eri
alueilla, musiikkia unohtamatta.
Orear oli itseoppinut amerikkalainen taiteilija, jonka töiden kansanomainen charmi voitti niiden tekniset puutteet. Vain 12-vuotiaana maalatussa omakuvassaan Orear soittaa
pianoa.
Amerikkalaisen bluesmuusikko-taiteilija Sudduthin persoonalliset työt on luotu persoonallisella tekniikalla: taiteilija maalasi sormin, sekoittaen vaikkapa mutaa, hiekkaa ja kasviksista uutettuja värejä sokeroituun veteen.
Musiikki-instrumentit alkoivat saada suuremman roolin renessanssin muotokuvissa. Esiin nousee kaksi soittotaitoista taiteilijaa: aikansa parhaimmiksi muotokuvamaalareiksi tituleeratut italialaiset Sofonisba Anguissola (1532–1625) ja Lavinia Fontana (1552–1614). Sofonisban isä kannusti tytärtään taideharrastuksessa sillä seurauksella, että tämä löysi itsensä jo 27-vuotiaana Espanjan kuninkaan hovimaalarina. Niin ikään Lavinian taidemaalari-isä tajusi tyttärensä lahjakkuuden ja antoi tämän opiskella jopa anatomiaa antiikin patsaiden avulla – uskaliasta aikana, jolloin naisten ei sallittu piirtää alastonmalleja. Lavinian aviomies, taiteilija hänkin, ymmärsi heti, ettei vaimon kanssa kannattanut kilpailla, ja ryhtyi tämän manageriksi. Ajalle epätyypillinen työnjako kannatti, sillä Lavinia elätti perheen ansaitsemalla sievoisia summia rahakkaiden tilausten muodossa.
Renessanssin muuntuessa manierismin kautta barokiksi, muotokuvauksen painopiste siirtyi Etelä-Euroopasta Alppien yli Pohjanmeren rannikolle. Siellä Alankomaiden nouseva porvaristo ihastui arkipäiväisiä asioita kuvaaviin tauluihin, niin sanottuihin laatukuviin. Niitä maalasivat muun muassa Vermeer, Jan Steen ja Frans Hals – tai Jan Miense Molenaer (1610–1668), jonka kotona musiikilla oli erityisasema. Toki hänen tauluissaan ryypätään, petkutetaan korttipelissä, kiskotaan hampaita tai ihan vaan tapellaan, mutta myös rukoillaan ja musisoidaan yhdessä. Ryhmäkuvaan Jan Miense maalaa koko sukunsa soittohetken viulun, sellon, sisterin ja cembalon voimin. Eräässä omakuvassaan hän keskittyy virittämään luuttua välittämättä pöydällä notkuvista herkuista tai tupakasta – mikä henkisyyden ja itsekurin harmonia!
Gauguin, amatöörimuusikko useiden kollegojensa tapaan, tunnisti musiikin ikiaikaiseksi metaforaksi taiteelliselle luomistyölle.
Australialaisen taiteilijan ja amatöörisellisti Francisin elämä näyttäytyy omakuvassa eri objektien semikubistisena asetelmana, jonka läpäisee ainoastaan taiteilijan silmän katse.
Barokin jälkimainingit työnsivät muotokuvauksen aaltoja kohti Englantia ja Ranskaa. Siellä joukko naisia onnistui raivaamaan tiensä taiteenlajin parnassolle – airueinaan esitaistelija Adélaïde Labille-Guiard (1749–1803), pastellitekniikan mestari Elisabeth Vigée Le Brun (1755–1842) ja muusikkonakin mainetta niittänyt Rose Adélaïde Ducreux (1761–1802). Ducreux’n omakuvissa on vahvoja viittauksia musiikkiin. Hänen oma soittimensa harppu nousi 18. vuosisadalla suosituksi muotokuvien attribuuttina, vaikka vain harvat osasivat sitä soittaa. Ammattitaitonsa todisteeksi Ducreux maalasi itsensä harpun äärelle viritysrauta kädessään.
Romantiikan ja realismin aikana maalaukselliset kielisoittimet vahvistivat asemiaan erityisesti omakuvissa: realismin enfant terrible Gustave Courbet ikuisti itsensä sellistinä (1847), modernin taiteen kantaisä Paul Gauguin suosi mandoliinia (1889) ja humaani ekspressionisti Otto Müller kitaraa (1904). Taiteen suuri turbulenssi, puhaltaessaan 1900-luvun alkuvuosina kumoon kaikki aiemmat konventiot, toi muotokuviinkin aivan uudenlaisia ulottuvuuksia. Tämä tapahtui ensin kubismissa, kun tyylin keksijät Braque ja Picasso sulauttivat soittimen ja ihmisen yhteen geometristen kappaleiden massaksi. Myöhemmin monissa omakuvissaan Picasso identifioi itsensä musisoivaksi harlekiiniksi. Nykytaiteilijan, viime vuosisadan abstraktien ja postmodernien kokeilujen jälkeläisen, tieltä ovat kadonneet kaikki rajoitukset. Tämän havaitsee myös kuvataidekärpäsen puraisemien muusikoiden omakuvissa, joiden seuraan sukelletaan
seuraavassa osassa.
Kiinalais-amerikkalaisen taiteilijan ekspressionismin kyllästämä omakuva. Yksi aikansa tunnetuimmista avantgardisteista harjoitti maalaamisen ohella myös kiinalaisia perinnesoittimia.
Teksti: Lauri Toivio
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 4/2024.