Jokaisen asia

Kuluneen kesän aikana on keskusteltu vilkkaasti kotimaisilla musiikkifestivaaleilla esiintyvien artistien tasa-arvoisuudesta. Ylen kesäkuussa tekemän vertailun mukaan kymmenen suuren festivaalin esiintyjistä vain noin reilu kolmannes oli muita kuin miehiä. Viisi musiikkialan toimijaa ja artistia pohtii, mistä tilanne johtuu ja miten yhdenvertaisuutta, tasa-arvoa ja monimuotoisuutta voitaisiin alalla edistää.

”Minkään ihmisryhmän ei tulisi olla toistuvasti yliedustettuna”

Tasa-arvo ja yhdenvertaisuus kuuluvat jokaisella festivaalilla ihan perusasioihin. Tästä muistuttaa heti alkuun elävän musiikin edunvalvontajärjestön LiveFINin toiminnanjohtaja Jenna Lahtinen. ”Representaatiolla on väliä, ja festivaaleilla se on varmasti näkyvintä ja kuuluvinta lavalta käsin. Ohjelmistolla on siis iso merkitys, mutta se ei riitä. Jotta tasa-arvo voi toteutua lavalla, sen tulee toteutua myös kaikissa työryhmissä ja tuotannossa. Koko ekosysteemin monimuotoisuus luo myös monimuotoista ohjelmaa.” 

LiveFINin jäsenet ja toimijat ovat sitoutuneet eettisiin ohjeisiin, joissa sanotaan muun muassa, että jokaisella on vastuu omassa työssään ja liiketoiminnassaan varmistaa kaikille samanlaiset oikeudet tulla huomioiduksi ja kuulluksi ja osallistua työntekoon yhdenvertaisesti ja tasa-arvoisesti. ”Jos työryhmä koostuu vain miehistä, kyllä siitä ohjelmastakin tulee helposti miesvoittoista, niin se vain on”, Lahtinen sanoo. ”Meidän koko toimialan tulee jatkuvasti pyrkiä esimerkiksi rekrytoinneissa kiinnittämään huomiota siihen, että kaikenlaisilla ihmisillä ja ihmisryhmillä on yhdenvertaiset mahdollisuudet tehdä töitä musiikkialalla – sekä lavalla että sen takana.”

Jenna Lahtinen korostaa, että tasa-arvokeskustelua ei saisi enää typistää vanhanaikaisesti kahteen sukupuoleen. Sen sijaan tulisi seurata kriittisesti, ettei mikään ihmisryhmä ole toistuvasti yliedustettuna suhteessa muihin. ”Keskustelu vaikkapa festivaaliohjelmistojen fifty-fifty-prosenteista on mennyttä maailmaa, ja sen toteutuminen on käytännössä mahdotonta, sukupuolia kun on enemmän kuin kaksi. Sukupuolijakaumien laskentatavat ovat myös ongelmallisia, sillä niissä oikeastaan ainoa työkalu on olettaminen.”

LiveFIN edustaa pääasiassa rytmimusiikin vapaata kenttää, jonka vuotuisesta liikevaihdosta vain muutama prosentti on julkisella rahalla tuettua ja kaikki muu on niin sanotusti kaupallista rahaa. ”Vaikka tätä ei ole kovin seksikästä sanoa, toiminnan peruslähtökohta on raha, ja ohjelmat rakennetaan kaupallisten reunaehtojen puitteissa. Tietyn genren festivaaleille valitaan luonnollisesti artisteja, joiden suosio auttaa myymään lippuja, ja silloin on tarkasteltava monenlaisia mittareita.”

Lahtisen mukaan musiikkitapahtumatuotannon tulisi kannattaa vähintäänkin sen verran, että artistit ja kaikki tuotannossa työtä tekevät saavat palkkansa. Ja lopulta viivan alle olisi hyvä jäädä summa, joka mahdollistaisi festivaalin järjestämisen myös seuraavana vuonna.

Lahtinen sanoo, että nykyistä isompi taloudellinen vetoapu valtiolta edistäisi myös yhdenvertaisuuden, tasa-arvon ja monimuotoisuuden toteutumista kulttuuri- ja musiikkialan yleisötapahtumissa. Julkinen tuki vähentäisi taloudellista riskiä sekä painetta tehdä valintoja vain kaupallisilla mittareilla – etenkin kun kulut muuttuvat koko ajan kovemmiksi.

”Se, että on pakko mennä niin vahvasti lipunmyynnin ja kaupallisuuden ehdoilla, kaventaa marginaaleja ja vähentää toimijoiden mahdollisuuksia tehdä kokeilevampia, rohkeampia ja genrerajoja ylittäviä ohjelmistovalintoja. Tämä heikentää myös tasa-arvon, yhdenvertaisuuden ja monimuotoisuuden toteutumista musiikkialalla”, Lahtinen sanoo.

”Kiintiöt ovat parhaimmillaan toimiva keino vähentää syrjintää”

Kiintiöitä monesti kritisoidaan, mutta niissä on paljon hyviä puolia. Harmonikkataiteilija ja säveltäjä Johanna Juhola ajattelee, että kiintiöt ovat parhaimmillaan toimiva keino vähentää syrjintää. Hänen mielestään ajatukseen kiintiöartisteista suhtaudutaan usein suotta negatiivisesti. ”Ymmärrän, ettei kukaan halua tulla valituksi vain sukupuolensa perusteella. Mutta jos ajattelen siltä kannalta, että minua ei ilman kiintiötä valita taidoistani huolimatta, mutta kiintiön ansiosta minut valitaan taitojeni perusteella, kyseessä on oikein kannatettava syrjimätön buukkauskäytäntö”, Juhola sanoo.

Juhola arvioi, että kun yhtä enemmistöä suosiva esiintyjäjakauma muodostuu normiksi, saattaa joidenkin olla vaikea tätä havaita ja muuttaa, ellei tehdä laskelmia ja tilastoja esiintyjistä ja aseteta selkeitä tasa-arvotavoitteita. ”Muistan itsekin vielä noin 10 vuotta sitten ilahtuneeni kovasti, kun näin kansanmusiikkifestivaalin ohjelmassa yhden kokonaan naisista koostuvan yhtyeen. Niin helposti olin silloin hämättävissä, kun kyseessä oli harvinaisuus. Sitten laskin suurin piirtein festivaalin sukupuolijakaumaa nimien ja kuvien perusteella arvaillen, ja muita kuin miesvetoisia esiintyjiä oli ohjelmasta vain noin 30 prosenttia”, hän sanoo. 

Juhola kertoo kysyneensä 7–8 vuotta sitten isoimpien kansanmusiikkifestareiden järjestäjiltä, miksi tapahtumissa on päädytty miesvoittoiseen festivaaliohjelmaan. ”Silloin vastaus on ollut, ettei asiaa olla oikeastaan paljoa
mietitty, mutta varmaan olisi aika miettiä. Vaikuttaa siltä, että näin on tapahtunutkin.”

Juhola sanoo huomanneensa, että esiintyjien sukupuolijakauma on tasoittunut vajaan kymmenen viime vuoden aikana kotimaisilla isoilla kansanmusiikkifestareilla – jos lasketaan siitä kulmasta, ovatko bändit nais- vai miesvetoisia. Miesoletettuja muusikoita on Juholan mukaan silti esiintyjissä yhä selvästi enemmän, sillä monesti naissolisteilla on bändissään miehiä. ”Tälle eivät festivaalien buukkaajat oikein voi mitään, mutta musiikkikoulutuksessa toivottavasti nykyisin puretaan sukupuolittuneita soitinvalintoja, toisin kuin omassa nuoruudessani.”

Myös Juhola painottaa, että festivaalien johdossa esiintyjiä valitsemassa olisi hyvä olla monimuotoista porukkaa: ”Tällöin varmaan ohjelmastakin löytyisi monimuotoisuutta. Onhan yleisökin monenlaista. Yhden ihmisryhmän ylikorostumisen ehkäisemiseksi konserttiohjelmissa pitäisi olla valmis myös näkemään vaivaa. Jos valitaan aina niitä esiintyjiä, jotka tulevat helposti mieleen, koska he ovat jo valmiiksi esillä, ohjelmat yksipuolistuvat. Ymmärrän, että on aika- ja talousrajoitteita, mutta jos tätä työtä ei tehdä, ei muutostakaan synny, ainakaan kovin nopeasti.”

Kansanmusiikki- ja maailmanmusiikkikentällä on Juholan mukaan yhtenä isona ongelmana kansainvälisten showcase-tapahtumien epätasa-arvoisuus. Tapahtumissa on artisteja monista eri maista ja vähemmistökulttuureista, mutta sukupuolten tasa-arvo ei niissä Juholan mukaan useinkaan toteudu. ”Kun enemmistö esille pääsevistä artisteista on miehiä ja tapahtumissa käy samat buukkaajat, se heijastuu kaikkiin maailman musiikkifestivaaleihin ympäri maailman – samat esiintyjät ovat sitten kaikkialla. Showcase-esiintyjien valitsijoilla on siis huomattava valta, jota heidän tulisi käyttää viisaasti.”

”Kun voimat menevät vain selviytymiseen, ei pystytä enää arvopohjaisiin ratkaisuihin”

Trumpetisti ja säveltäjä Verneri Pohjola arvioi, että jazzalan yhdenvertaisuudessa ja tasa-arvoisuudessa on tapahtunut pientä, mutta positiivista muutosta 2000-luvun alusta eteenpäin. ”Sukupuolijakauma on ilahduttavasti monipuolistunut orgaanisesti sen parinkymmenen vuoden aikana, jonka olen itse tällä alalla ammattilaisena ollut. Silti esimerkiksi omassa ikäluokassani on yhä selvästi enemmän miehiä, etenkin jos puhutaan kaikista muusikoista, ei vain sooloartisteista.”

Pohjola kertoo itse kasvaneensa lapsesta lähtien ajattelemaan, ettei ihmisen sukupuolella, ihonvärillä ja iällä ole merkitystä. ”Mutta vaikka minä ajattelen niin, ettei niillä pitäisi olla merkitystä, niin valitettavasti niillä on. Ja niin se on aina ollut. Samoin kuin aina on ollut valtarakenteita, joissa valta jakautuu epätasaisesti.”

Valtarakenteisiin liittyy Pohjolan mukaan myös se ahdinko, jossa kulttuurialalla on jo pitkään eletty. Kilpailu on muuttunut kovemmaksi, kun kulttuurilta leikataan entistä enemmän taloudellisia tukia. Tämä heijastuu myös tasa-arvoisuuteen ja yhdenvertaisuuteen negatiivisesti. ”Ansaintamahdollisuudet ovat pitkälti sellaiset, että kaikki joutuvat taistelemaan paikastaan ja palkoistaan”, Pohjola kertoo. ”Jotkut harvat menestyvät, mutta valtaosalla on vain niukasti resursseja alalla pärjäämiseen. Jos kaikki voimat menevät selviytymiseen, ei enää pystytä miettimään arvopohjaisia ratkaisuja. Se on hirveän surullista.”

Pohjola sanoo, että musiikkialalle ja ylipäätään kulttuurialalle kaivattaisiin kipeästi hengitystilaa, jossa olisi mahdollisuuksia rakentavalle keskustelulle ja ajattelulle. Hänen mukaansa yksi tärkeimmistä asioista on tiedostaa, että olemme jokainen monenlaisten vaikuttimien ympäröimiä koko ajan. Jos puhutaan vaikkapa musiikkialan päätöksenteosta, kokonaisuutta pitäisi pystyä tarkastelemaan mahdollisimman monelta kantilta. Esimerkiksi siten, millä tavalla pystytään tarjoamaan erilaisiin vähemmistöihin kuuluville samanlaisia mahdollisuuksia kuin enemmistöön kuuluville.

”Jos voisimme luottaa siihen, että kaikilla olisi yhdenvertaiset mahdollisuudet toimia alalla sosiaalisesta statuksesta tai taustoista huolimatta, kaikille jäisi enemmän tilaa keskittyä itse asiaan: musiikin ja taiteen tekemiseen ja esittämiseen”, Pohjola sanoo.

”Monimuotoinen ohjelmisto tuo uutta monimuotoista yleisöä”

Teoston viime maaliskuussa julkaisemasta kyselytutkimuksesta kävi ilmi, että selvästi yli puolet kyselyyn vastanneista musiikkialan toimijoista on kokenut jonkinlaista syrjintää tai epäasiallista kohtelua. Naisista peräti kaksi kolmasosaa oli kokenut sukupuoleensa liittyvää syrjintää, kuten vähättelyä, aliarviointia ja tunnustuksen puutetta. Eniten syrjintää koetaan kollegoiden taholta.

Laulaja, lauluntekijä ja tapahtumatuottaja Johanna von Hertzen sanoo, että tulos on vahvasti sidoksissa myös tämän kesän keskusteluun musiikkifestivaalien epätasa-arvoisuudesta. ”Nyt viimeistään on ymmärrettävä, että jokainen meistä voi tehdä päivittäisessä työssä asioita ja valintoja, joilla mennään kohti kaikille hyvää ja yhdenvertaista musiikkialaa.”

Von Hertzen on ollut organisoimassa 3–4 kertaa vuodessa järjestettävää Musamimmien päivää, jonka idea on tarjota tietoa ja verkostoitumismahdollisuuksia naispuolisille ja muunsukupuolisille muusikoille. ”Miehiä on alalla enemmän, ja se nyt vaan on fakta tällä hetkellä. Haluamme pitää meteliä naisten ja muunsukupuolisten puolesta ja kannustaa uusia sukupolvia alalle, että täällä on tie auki teillekin”, hän kertoo.

Kuluneena kesänä von Hertzen toimi myös Tuska-festivaalilla palvelupäällikkönä. Tuskan sukupuolijakauma oli Ylen vertailussa epätasa-arvoisin: naisten osuus esiintyjistä oli vain 10 prosenttia. Tuskan kaltaiseen, vahvasti tiettyyn musiikkigenreen keskittyvän festivaalin ohjelmistoon vaikuttaa toki se, että genre syystä tai toisesta houkuttelee alalle enemmän miespuolisia muusikoita.

Von Hertzen näkee, ettei tasaisen sukupuolijakauman tarvitse olla itsetarkoitus jokaisessa tapahtumassa. Monimuotoisen ja monipuolisen musiikkialan kehittämiseen on muitakin tapoja. ”Esimerkiksi juuri Tuska on yksi harvoja festareita, joissa suurelle yleisölle tuntemattomalla bändillä, jolla ei ole levytyssopimusta major-levy-yhtiön kanssa, on mahdollisuus päästä ihan oikealle lavalle, ei vain jonnekin telttaan.”

Von Hertzen toivoisi, että muutkin festivaalit uskaltaisivat tehdä vastaavanlaisia valintoja ja kaventaa kuilua isojen sekä tuntemattomampien nimien välillä. ”Festivaalijärjestäjien kannattaisi nähdä uudemmat, mahdollisesti nousevat artistit mahdollisuutena, ei vain uhkana”, hän pohtii. ”Isoilla nimillä on ihan mieletön valta, eikä uusi mielenkiintoinen musiikki pienemmällä lavalla taatusti vähennä sitä kaljanmyyntiä. Päinvastoin se tuo erilaisuutta ja kiinnostavuutta ohjelmistoon ja sitä kautta myös uudenlaista ja monimuotoisempaa yleisöä.”

Von Hertzenin mukaan isot festivaalijärjestäjät menevät usein niin sanotusti helpoimman kautta, eikä uusien nimien etsimiseksi haluta nähdä vaivaa. ”Meillä on Suomessa ihan mielettömän rikas indiemusiikkikenttä, ja meillä on myös valtavasti upeita naispuolisia ja muunsukupuolisia artisteja. Joka kerta, kun joku promoottori sanoo, ettei nyt vaan löytynyt hyviä nais-artisteja tänne, tekee mieli sanoa, että et ole tosissasi.”

”Monimuotoisuus ei ole vain hauska lisä, vaan se on elinehto”

Ylen vertailussa mukana olleista festivaaleista tasaisin sukupuolijakauma tänä kesänä oli Provinssin ohjelmistossa. Fullsteam Agencyn ja Provinssin promoottori Aino-Maria Paasivirta sanoo, että jakaumaa seurataan myös järjestäjän puolella aktiivisesti, mutta jaottelussa törmätään monesti rakenteelliseen haasteeseen. ”Sukupuolia on enemmän kuin kaksi, siksi emme voi tarkastella asiaa vain nais-mies-näkökulmasta. Lisäksi ihmisten sukupuolten arvuuttelu esimerkiksi ulkomuodon tai nimen perusteella ei ole kauhean mielekästä eikä anna luotettavaa dataa.”

Paasivirran mukaan Provinssirockissa on pyritty keksimään keinoja, joilla sukupuolijakaumaa voitaisiin seurata realistisemmin. Tämä vaatii välillä lisätyötä, kun esimerkiksi someprofiileista etsitään tietoa artistin itsensä kertomasta pronominista.

Paasivirta ajattelee, että sukupuolikiintiöt eivät kuitenkaan itsessään ole välttämättä huono asia: ”Ymmärrän, ettei kukaan halua ajatella olevansa kiintiön edustaja yhtään missään. Mutta koska olemme alalla tilanteessa, jossa ohjelmissa on rakenteellista epäsuhtaa, kiintiöt ovat ihan pätevä työkalu muutoksen luomiselle. Kun normalisoidaan se, että ohjelmistoissa tulee olla kaikenlaisia artisteja, jossain vaiheessa kiintiöitä ei toivottavasti enää tarvita. Maailmassa tehdään niin paljon hyvää musiikkia, ettei kenenkään, joka on päässyt isolle festarille esiintymään, tarvitse ajatella olevansa kiintiöedustaja vaan on täysin paikkansa ohjelmassa ansainnut.”

Paasivirta sanoo, että tasa-arvokeskustelussa olisi tärkeää huomioida ihmisten monimuotoisuus kaikin tavoin – ei vain sukupuolten vaan myös esimerkiksi iän ja erilaisten etnisten taustojen osalta. ”Meidän täytyy oikeasti ottaa vastuu tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden toteutumisesta. Monimuotoisuus ei ole tänä päivänä mikään hauska lisä, vaan se on elinehto. Yhteiskunta ympärillä monimuotoistuu, ja jotta ihmiset käyvät myös jatkossa tapahtumissa, siellä pitää olla ohjelmaa, joka kiinnostaa laajemmin.”

Myös Paasivirran mukaan monimuotoisuuden tulisi näkyä myös muualla kuin festivaaliohjelmistoissa ja -lavoilla. Tässä on hänen mukaansa vielä paljon parantamisen varaa: ”Esimerkiksi keikkamyyjiksi ja promoottoreiksi sekä johtavaan asemaan tai markkinointiin ei pitäisi ottaa pääasiassa vain yhdenlaisia ihmisiä. Tarvitsemme mahdollisimman erilaisia ihmisiä kaikkiin työryhmiin, jotka tekevät päätöksiä, keitä lavalla on.”