Monacon prinssi teki vuonna 1954 lahjoituksen sävellyskilpailun järjestämiseksi. Prinssi toivoi, että kilpailun kautta olympiakisojen avajaiset saisivat arvoisensa musiikillisen tunnuksen. Sävellyskilpailu järjestettiin, hieno voittoteos valittiin ja palkintorahatkin tilitettiin voittajalle. Kaiken siis piti olla kunnossa! Siitä huolimatta lopputulos oli karmea sekasotku, jonka päätteeksi viralliseksi olympiahymniksi valittiin lopulta aivan toinen teos. Mitä tapahtui?
Olympiahymnillä oli 1950-luvun puoliväliä lähestyttäessä ollut epäonninen historia. Yksikään avajaisissa käytetty teos ei ollut onnistunut vakiinnuttamaan asemaansa – jos avajaisissa oli edes ollut musiikkia. Yrityksen puutteesta ei olympiakomiteaa voinut kuitenkaan syyttää, sillä ensimmäisen kerran virallinen hymni valittiin vuonna 1932, jolloin kunnian sai Bradley Keelerin sävellys Hymne Olympique.
Natsi-Saksa ei kuitenkaan malttanut jättää propagandamahdollisuutta käyttämättä, joten vuoden 1936 kisojen avajaisiin (sekä talvi- että kesäkisat järjestettiin Saksassa) haluttiin parasta mahdollista saksalaista musiikkia. Niinpä aiempaa päätöstä uhmaten Richard Straussilta tilattiin uusi hymni, johon yllättäen myös kansainvälinen olympiakomitea ihastui (ainoa tyytymätön taisi olla Goebbels, jonka mielestä teksti oli liian demokratiamyönteinen). Straussin teos kruunattiin vuonna 1936 virallisesti ikuiseksi olympiahymniksi.
Ikuisuus jäi kuitenkin varsin lyhyeksi, sillä kaikille oli kristallinkirkasta, että ensimmäisissä toisen maailmansodan jälkeisissä olympialaissa eli Lontoossa 1948 ei voitaisi soittaa natsikisojen tunnaria – oli se sitten miten hieno tahansa. Englannissa ei ruvettu säveltämään kisoja varten kuitenkaan uutta teosta, vaan tunnukseksi valittiin Roger Quilterin 1930-luvulla säveltämä rauhanhymni Dona nobis pacem.
Valinta oli turvallinen mutta turvallisuudessaan kovin tylsä ja musiikkina jopa mitäänsanomaton. Joten kun neljä vuotta myöhemmin oli suomalaisten vuoro organisoida kesäolympialaisten avajaiset Helsingissä, päätettiin brittien vastustuksesta huolimatta, että avajaisissa kuultaisiin kotimainen uutuusteos. Kuten tunnettua, olympiahymnikilpailun voitti Jaakko Linjama. (Kiinnostavaa muuten, norjalaiset tekivät toisenlaisen päätöksen, ja 1952 Oslon talviolympialaiset avattiin
brittihymnillä).
Näin päästään alussa mainittuun vuoteen 1954, jolloin Monacon prinssi löi nyrkin pöytään todeten, että nyt tämä jatkuva veivaaminen saa loppua. Prinssin aloitteesta ja rahoituksella järjestettiin maailmanlaajuinen sävellyskilpailu, johon määräpäivään mennessä saapui nelisensataa partituuria (tarkasta lukumäärästä on eri lähteissä eri tietoa). Voittajaksi ja ainoaksi palkituksi sävellykseksi valikoitui puolalaisen Michał Spisakin teos sekakuorolle ja orkesterille.
Spisakin hymniä käytettiin lopulta vain kaksissa kisoissa: vuoden 1956 talvi- ja kesäolympialaissa. Olympiakomiteassa ei nimittäin ollut tuohon aikaan tekijänoikeuskompetenssia, joten kellekään ei ollut tullut vuonna 1954 mieleen, että Spisakin teos ei ole vapaasti käytettävissä Monacon prinssin maksamalla kertakorvauksella. Olympiakomitea suhtautuikin suurella varauksella ajatukseen, että jokaisesta esityksestä pitäisi maksaa säveltäjälle. Tilanne oli kiusallinen, olihan kilpailu saanut valtavan mediahuomion. Ja jos voittajaa ei nimettäisi olympiahymniksi, oltaisiin jälleen alkupisteessä ilman musiikkia. Asiaa pohdittiin vuoden 1957 kokouksessa vailla ratkaisua, ja päätös siirrettiin seuraavan vuoden Tokion-kokoukseen.
Tässä kohtaa kreikkalaiset vetivät ässän hihasta. Jollekin nimittäin juolahti mieleen, että ensimmäisiä nykyaikaisia olympialaisia varten vuonna 1896 tilattiin 5 000 drakmalla kantaatti corfulaislähtöiseltä Spiros Samarasilta. Teos oli lojunut käyttämättömänä siitä lähtien – tosin säveltäjä oli käyttänyt siitä osia myöhemmin eräässä oopperassaan. Ensiesityksessään Ateenan olympialaisten avajaisissa kantaatti oli saanut haltioituneen vastaanoton kaikilta osallistujilta ja kriitikoilta (tosin Acropolis-lehden kriitikko olisi toivonut enemmän isorummun käyttöä). ”Tästähän voitaisiin tehdä olympialiikkeelle pysyväinen hymni!”, ajattelivat kreikkalaiset.
Keneltäkään kysymättä kreikkalaiset lähettivät Samarasin kantaatin nuotit Japaniin. Teos esitettiin olympiakomitean jäsenille Kazuo Yamadan johtaessa isoa orkesteria ja kuoroa. Salissa aivan jokainen oli esityksen jälkeen liikutuksen vallassa, ja kun Tanskan prinssi sitten ehdotti, että Samarasin kantaatti tulisi valita viralliseksi olympiahymniksi, esitys ei saanut ainoatakaan vastustavaa ääntä.
Tekijänoikeusneuvottelut Samarasin lesken kanssa sujuivat kitkattomasti, joten hymni kuultiin olympialaisissa jälleen 64 vuoden tauon jälkeen vuonna 1960. Tämän jälkeen se on ollut ohjelmistossa aivan jokaisissa olympia-avajaisissa – niin myös Pariisissa tämän vuoden heinäkuun lopulla.
Olympiahymnistä kiinnostavan tekee se, että se on ainoa edelleen käytössä oleva symboli, joka on peräisin vuoden 1896 ensimmäisistä nykyaikaisista olympialaista: olympialippu on suunniteltu 1913; kisojen motto ”Citius, Altius, Fortius” on vuodelta 1924, jolloin myös kansallislaulut lisättiin osaksi palkintojenjakoseremoniaa; olympiatuli ja -soihtu nähtiin ensimmäisen kerran Berliinissä 1936; kyyhkyjä on vapautettu rauhaneleenä ensimmäisen maailmansodan jälkeisissä kisoissa. Tosin Soulin olympia-avajaisissa osa kyyhkyistä lensi epäonnisesti olympiatuleen ja paloi karrelle, minkä jälkeen elävät kyyhkyt korvattiin symbolisilla linnuilla.
Edes voittajalle annettava kultamitali ei juonnu ensimmäisistä olympialaisista, sillä vuonna 1896 voittaja sai hopeisen mitalin ja oliivipuun oksan, kaksi seuraavaa saivat muistoksi kuparisen mitalin ja laakeripuun oksan. Palkintoseremonioissa käytetty palkintopallikin on yllättävän myöhäinen keksintö: sitä käytettiin ensimmäisen kerran kansainyhteisön kisoissa vuonna 1930 ja se löysi tiensä olympialaisiin ensimmäisen kerran Los Angelesissa kahta vuotta myöhemmin.
Onko olympiahymni siis vanhin käytössä olevista symboleista? Vastaus riippuu siitä, miten suhtaudumme sen 64 vuoden poissaoloon.
Teksti: Sakari Ylivuori
Kuvitus: Lauri Toivio
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 4/2024.