”Tällä hetkellä me tarvitsemme muutakin kuin äänettömiä kuutioita, tyhjiä kankaita ja vitivalkoisena loistavia seiniä. Olemme kuolettavan kyllästyneitä hengettömiin aukioihin ja yksitoikkoisiin pilvenpiirtäjiin verhojulkisivuineen”, totesi amerikkalainen maalari John Perrault 1979. Lausahdus tiivistää 1970-luvun aikana voimistuneen, arkkitehtuurista alkaneen kritiikin eri taiteenlajien puritaanisia suuntauksia vastaan. Modernismi, tuo vajaat sata vuotta taiteilijoiden ja musiikintekijöiden mielikuvitusta ruokkinut ismi, oli tullut tiensä päähän. Korostettuaan tekijän ja teosten absoluuttista itsenäisyyttä äärimmäisyyteen saakka se sulkeutui kuoreensa menettäen kosketuksen elämään. Kahden vuosikymmenen aikana taide ja musiikki murtautuivat ulos modernismin bunkkereista syntyäkseen uudelleen globaalina postmodernismina, monikulttuurisena pluralismina.
Historiallisesti 1970–1980-lukuja hallitsi kahden suurvallan, USA:n ja Neuvostoliiton, välinen asevarustelu ja ydinasein saavutettu kauhun tasapaino. Lisääntyvä varallisuus johti kaupallisuuden kasvuun, jossa tuotteistaminen alkoi viedä tilaa monimuotoisuudelta. Yhteiskunnalliseen keskusteluun tuli mukaan uusia sävyjä: ”Haluan olla nainen”, otsikoi Germaine Greer 1970 julkaistun kirjansa, jossa uhmasi patriarkaaliseksi jämähtänyttä yhteiskuntaa. Feminismin nousun ohella ihmiskunta sai miettiä myös energiankäyttöään, kun öljykriisi puhkesi 1973. Niin ikään liikakansoitus, saastuminen, otsonikato ja uutena käsitteenä lanseerattu ilmastonmuutos hiipivät vääjäämättä kollektiiviseen tajuntaan. Homo sapiensille alkoi valjeta, että itsekäs mellastaminen luonnon kustannuksella johtaisi vakaviin seurauksiin ja uhkaisi kaikkea elämää maapallolla.
Vastareaktioina aiempaan postmodernismi tuotti uusia suuntauksia käsite-, maa- ja kehotaiteena sekä esittävyyttä jälleen hyödyntävinä fotorealismina ja New image painting -tyylinä. Musiikin puolella pop ja rock lukemattomine alalajeineen hallitsivat maailmaa, joka imi itseensä The Jackson 5:n, Bee Geesin tai ABBAn kaltaisten yhtyeiden tuottamaa massaviihdettä: rankempien musiikkiaktien ystävät villiintyivät muun muassa Led Zeppelinin, Pink Floydin tai Sex Pistolsin konserteissa. Perinteinen klassinen musiikki säilytti elinvoimaisuutensa erityisesti elokuvien ääniraidoilla, vaikkapa Ennio Morriconen (1928–2020) tai John Williamsin (s. 1932) ikonisin teemoin. Kuvataiteen lailla nykytaidemusiikki pyristeli irti sodanjälkeisten puritanistien vaikutuspiiristä – postmoderniin sävelmaailmaan kiinnittyivät yhtä aikaa niin Philip Glassin (s. 1937) minimalismi kuin Arvo Pärtin (s. 1935) tonaalis-mystinen tintinnabuli tai George Crumbin, Krzysztof Pendereckin ja György Kurtágin menneisyyden ja nykyajan yhdistävät espressiot.
Taiteessa 1980-luvun aikana sekatyylisyys, ironia ja leikkisyys valtasivat alaa vakavamieliseltä yhä minimalistisemmaksi muuttuneelta modernismilta, joka sitkeästi säilyi kriitikko- ja kuraattorieliitin suosiossa. Tämä johti konfliktiin nuorten postmodernistien kanssa, joille modernisti-dinosaurusten työ kuvastui ”anorektisena estetiikkana”. Vastareaktiona minimalistiselle nihilismille syntyi uusekspressionismi. Viileän herkkä asketismi sai väistyä sotkuisuuden tieltä, kun uusekspressionistien raa’at siveltimenvedot tavoittelivat maksimaalista elinvoimaa – joka räikeimmillään puhkesi kukkaan maksimalismina, mahtipontisen estottomuuden ja energian äärimmäisenä taidemuotona.
Tuskin koskaan taidehistoriassa erilaiset tavat tehdä taidetta olivat samanaikaisesti ajautuneet yhtä kauas toisistaan. Joko käperryttiin sisäänpäin tai purskautettiin ulos kaikki mahdollinen. Mini- ja maksimalismin keskittyessä olemaan toistensa vastakohtia muotokuviksi tulkittavia töitä – muusikoiden kuvauksista puhumattakaan – ei juurikaan löydä historiankirjoihin päätyneistä ismeistä 1900-luvun viimeisiltä vuosikymmeniltä. Niitä kuitenkin tekivät valtavirran ulkopuolella työskennelleet, usein hyvin omintakeisen tyylin eri aineksista keittäneet maalarit. Tällaisia olivat muun muassa Fernando Botero (1932–2023) liioitellun paksuine ihmishahmoineen, Red Grooms (s. 1937) multimediaa ja pop-taidetta hyödyntävine kollaaseineen tai Karl Schrag (1912–1995) hienoine litografioineen.
Heinäkuussa 1989, jolloin Ranskassa vietettiin suuren vallankumouksen 200-vuotisjuhlia, Kiinassa kulminoituivat poliittis-taloudellisten vapauksien lisäämistä vaatineiden opiskelijoiden mielenosoitukset. Tilanne eskaloitui Pekingin Taivaallisen rauhan aukiolla, jossa armeija tukahdutti protestit verisesti. Vielä paljon enemmän kuolonuhreja olisi voinut vaatia Itä-Euroopassa pian alkanut ketjureaktio: 19.8. Unkarin nuori pääministeri Miklós Németh avasi Itävallan vastaisen rajan, eivätkä maassa kesälomaa viettäneet DDR:läiset miettineet kahdesti. Rautaesirippuun syntynyt aukko vuoti itäsaksalaisia kuin seula näiden paetessa länteen. Kun miljoonat DDR:ään jääneet osoittivat mieltään kommunistihallintoa vastaan, maata johtanut Erich Honecker menetti pelin ja sai kenkää.
DDR:n uuden hallituksen tiedottaja Günter Schabowskilta kysyttiin 9.11. illan lehdistötilaisuudessa, milloin kansalaisille luvattu vapaampi matkustusoikeus astuisi voimaan. ”Sofort”, ”heti”, änkytti Schabowski ja vilkuili saamaansa paperia – tietämättä, että sen oli tarkoitus tulla julki vasta seuraavana päivänä. ”Sofort” levisi uutisissa kuin kulovalkea ja ihmiset rynnivät Berliinissä muurille. Illan vanhetessa paine kasvoi, ja lopulta vartijat antoivat periksi ja avasivat portit. Sitten kului vain minuutteja, kun vihattua muuria oltiin jo moukaroimassa palasiksi. Vuoden sisällä Saksat olivat yhdistyneet ja koko Itä-Euroopan kommunistinen korttitalokollektiivi luhistunut. Ongelmien alkulähde, Neuvostoliitoksi kutsuttu sairas rakennelma, saavutti terminaalivaiheensa ja hajosi 1991.
Vuosituhannen viimeisen vuosikymmenen alkaessa historia tuntui pysähtyvän länsimaissa. Ikään kuin kaikki olisi tullut päätökseensä, saavuttanut ”Happy End” -vaiheen. Kun poliittis-yhteiskunnallisen vastakkainasettelun aika vaikutti kadonneen, jäisikö taiteelle ja musiikille enää vain viihdyttävä funktio? Kulttuurin marginaaleissa kuitenkin kuohui jo uuden ja vanhan fuusioituessa ennen kokemattomin yhdistelmin. Samaan aikaa ihmiskunta koki tiedonvälityksen vallankumouksen: World Wide Web, tuttavallisemmin www, sekä GSM-matkapuhelinteknologia tulivat jäädäkseen ja muuttivat perusteellisesti sekä tapamme kommunikoida että hakea tietoa. Uusin elämää helpottavin eväin olimme valmiit pysähtymään, mutustelemaan pluralismin hedelmiä. Niiden DNA:han oli koodattu kaikki mahdolliset taiteen ja musiikin historialliset kerrostumat.
Historia ei kuitenkaan loppunut – päinvastoin. Sillä seuraavat kolme vuosikymmentä veivät ihmiskunnan vakavien kysymysten partaalle, Gauguinin kuuluisan maalauksen ”Mistä tulemme? Keitä olemme? Mihin menemme?” (1897) nimeä siteeraten. Vaikka vastauksia alkoivat jälleen kerran laatia sivilisaatiomme airuet, taiteilijat, tuli huomio- ja keskittymiskykymme viemään uusi messias, some-uskontoon meitä massoittain käännyttävä.
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 2/2024.