Pandemia-ajan kulttuuripolitiikkaan pureutuva äskettäin julkaistu tutkimus Jaksakaa vielä osoitti, että kun yhteiskunnan isot rattaat pyörivät, kulttuuri on vain hiekkaa, joka rahisee rattaissa. Kun kiveä tarpeeksi kolhitaan, syntyy hiekkaa, joka riittävän kauan rattaissa rahistuaan kuitenkin pysäyttää koneen.
Kulttuuripolitiikka on kakkosluokan politiikkaa. Tutkimus nosti myös esille, miten hauras perus- ja ihmisoikeuksien kudelma on, kun yhteiskunnassa alkaa tapahtua ja miten nopeasti se reikiintyy, kun ”tilanne vaatii”.
Ei ole kovin vaikeaa perustella näkemystä, että kulttuurista ei kannattaisi leikata, mutta kun sairaaloita suljetaan, eivät orkesterit ja teatteritkaan ole turvassa.
Helsingissä Kivi voittaa sakset -mielenosoituksen banderollit nostivat kulttuurialan ahdingon hetkeksi näkösälle, mutta katupölyn laskeuduttua tilanne oli ennallaan. Maan hallitus on lähtenyt pyhään ideologiseen leikkaussotaan, jossa ei armoa tunneta eikä kukaan ole turvassa. Media toistelee leikkausideologian uskontunnustusta kuin mantraa.
Yhdysvallat on perinteisesti oikeuttanut massiivisen globaalin sotilaallisen toimintansa demokratian ja amerikkalaisen elämänmuodon – eli kulttuurin – puolustamisella. Ei ihme, että amerikkalainen kulttuuri dominoi monia sisältöaloja. Mitä Suomessa ollaan valmiita tekemään, että meillä olisi vielä 50 vuoden kuluttua jotakin puolustettavaa, suomalaista kulttuuria?
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 2/2024.