”Kerronpa sinulle, että he tekevät paskoja maalauksia. Ihmiset vitsailevat niistä sanomalla ’tämä ei ole vielä mitään, odottakaapa…’ Ei; tämä on jo kansakunnan loppu, Ranskan loppu.” Akateemisen maalaustaiteen huippuunsa vieneen Léon Gérômen lausahdus kuvaa osuvasti tunteita, joita impressionistien esiinmarssi 1800-luvun jälkipuoliskolla taidemaailmassa aiheutti. Kokonaan uusi värijärjestelmä ja sommittelun tapa veti kerralla maton taiteen kaikkien perinteiden alta, mikä pillastutti konservatiivisen yleisön. Impressionistien työt nähtiin aluksi vain raa’an yksinkertaisina, inhottavan muodottomina keskeneräisinä hahmotelmina.
Impressionismin idea, joka oli pian siirtyvä myös kirjallisuuteen ja musiikkiin, pyrki tallentamaan hetken vaikutelman, kaikki ne miljardit värien värähtelyt, joilla valonsäteet verkkokalvojamme taukoamatta kutittavat. Ensin tieteen piti selvittää asioita: ranskalainen kemisti Eugène Chevreul (1786–1889) kehitti kattavan väriteorian ja julkaisi tutkimuksensa kirjana Värien harmonian ja kontrastin periaatteet (1839). Raamattunaan sitä alkoi pitää 1830–40-luvuilla syntynyt taiteilijaryhmä, jonka ytimeen kuuluivat Claude Monet (1840–1926), Auguste Renoir (1841–1919), Alfred Sisley (1839–1899), Camille Pissarro (1830–1903), Paul Cézanne (1839–1906), Berthe Morisot (1841–1895) ja Edgar Degas (1834–1917).
Ryhmä muutti ihmiskunnan tavan nähdä ja aistia ympäröivää maailmaa. Siihen he tarvitsivat tieteen lisäksi esikuvia, vaistonvaraisesti valon ja värin siemeniä aiemmin kankailleen kylväneitä taiteilijoita. Oliko heistä ensimmäinen Édouard Manet (1832–1883), jonka Aamiainen ruohikolla ja Olympia aiheuttivat skandaalin 1863 ja saivat nuoret impressionistit pitämään häntä sankarinaan? Vai ulkoilmapioneerit Eugène Boudin (1824–1898) tai Johan Jongkind (1819–1891), veden ja meren kankaalle kesyttäneet? Entä kanaalin toisella puolen vaikuttaneet John Constable (1776–1837) tai William Turner (1789–1862), ensimmäinen taiteilija, jonka usvaiset teokset olisi voinut ripustaa väärinpäin ja silti tunnistaa? Vai Eurooppaan rantautunut japanilainen puupiirrostaide?
Alku oli ankea. Gérôme ja muut akateemikot pitivät huolen, että ”hullujen apinoiden” vaikutelmat saivat porttikiellon Pariisin virallisiin salonkeihin. Niinpä impressionistit järjestivät omakustanteisia yhteisnäyttelyitä. Ensimmäinen avattiin 15.4.1874 valokuvaaja Nadarin (1820–1910) ateljeessa, jossa Monet’n teos Impression, Soleil levant (”Vaikutelma, nouseva aurinko”) sai kriitikko Louis Leroyn pilkkaamaan taiteilijoita ”impressionisteiksi” – historia muistaa Leroyn vain impressionismin käsitteen lanseeraajana. Yleisö nauroi, kauppa ei käynyt, taiteilijat velkaantuivat ja näkivät kirjaimellisesti nälkää.
Silti impressionistit eivät luovuttaneet. Vähä vähältä ilmestyi tukijoita ja ihailijoita: kuiskailtiin taiteen vallankumouksesta, uskallettiinpa ennustaa ”vaikutelmien” jonain päivänä riippuvan Louvren seinillä. ”Amerikkalaiset eivät naura, he ostavat”, sanoi taidekauppias Paul Durand-Ruel (1831–1922), jonka mukana impressionismi matkasi 1886 Atlantin yli. Renoirin sanoin Durand-Ruel oli ”lähetyssaarnaaja, uskontonaan meidän hyväksi onneksemme maalaustaide”. Amerikan esimerkkiä seurasivat ranskalaiset, ja kohta impressiot kukkivat – paitsi taidekeräilijöiden seinillä – myös kirjallisuudessa ja musiikissa, runoilija Stéphane Mallarmén (1842–1898) tai säveltäjä Claude Debussyn (1862–1918) kaltaisten visionäärien ansiosta.
Debussyn septimi- ja noonisoinnut käyttäytyvät kuin Monet’n siveltimenvedot – näennäisesti toisilleen vieraina, rinnakkain aseteltuina ne muodostavat kauempaa katsoen valoisan, värejä hehkuvan tason. Teoksensa Debussy rakentaa impressionistien maalausten lailla: musiikki ei ala mistään, se vain ilmestyy, väreilee, katoaa valonhämyyn. Taiteiden impressiot sulautuivat yhdeksi 1894 Debussyn orkesterirunon Faunin iltapäivä kantaesityksessä. Musiikki perustui Mallarmén runoon, jonka oli kuvittanut Manet. Impressionismi jatkui mm. Maurice Ravelin (1875–1937) tai Ottorino Respighin (1879–1936) musiikissa, jonka sinfonisen runon Rooman pinjat (1924) tyrmäävää väriloistoa tehostaa aito, levyltä kuultava satakielen laulu. Debussyn vaikutus ylittää myös genrerajat, eikä siltä voinut tyystin välttyä edes sarjallisuuden ylipappi Pierre Boulez (1925–2016).
Maisemien, veden ja urbaanin pariisilaiselämän ohella impressionistit maalasivat muotokuviakin: yksi suosittu aihe oli pianisti instrumenttinsa äärellä. Degas ihastui balettiin ja loi runsaasti liikettä ja musiikkia tihkuvia töitä. Impressionismin välkettä kuljettaneen ruuhen vanavedessä syntyi niin sanottu jälki-impressionismi, joka tuotti Georges Seurat’n (1859–1891) kaltaisia pointillisteja, täplämaalaamisen mestareita – sekä ennen kaikkea voimakolmikon Paul Cézanne, Vincent van Gogh (1853–1890) ja Paul Gauguin (1848–1903). He hahmottelivat suuntaviivat lähes kaikkeen, mitä taiteessa 1900-luvulla tuli tapahtumaan.
Erakoitunut Cézanne sukelsi impressionisteista syvimmälle tuntemattomaan. Tilan ja sommittelun radikaalina uudistajana hän ”realisoi kokemiaan sensaatioita” vakiinnuttaen taiteilijan oikeuden muuntaa näkyvää maailmaa haluamallaan tavalla. Jos musiikin kvinttiympyrää vastaisi väriympyrä, ylinousevat kvartit eli tritonukset olisivat vastavärejä. Juuri ne kieppuvat villisti toisiinsa kietoutuen Van Goghin kuumeisilla kankailla. Taiteilija uhrasi terveytensä ja järkensä värien alttarilla, mutta jätti meille kuolemattomia todisteita vastakohtien tasapainosta. Hetken aikaa Van Goghin kanssa työskennellyt Gauguin etsi vastauksia Karibialta ja lopulta Poly-
nesian Tahitilta. Omakuviinsa hän saattoi maalata itsensä punatukkaisena Jeesuksena tai käärmettä hyväilevänä Saatanana. Abstraktia taidetta ennakoiden Gauguin hylkäsi perspektiivin ja korosti taiteilijan omaa subjektiivista näkemystä.
Nykyään impressionistien ”paskoista maalauksista” maksetaan ennätyssummia. Kärkisijaa pitää hallussaan Van Goghin Istuva zuavi (1888), joka myytiin 2019 nykyrahaksi muunnettuna huikeaan 354 miljoonan dollarin hintaan. Mitalisijoille pääsevät Cézannen maalaus Kortinpelaajat-sarjasta (1892–1893) ja Gauguinin Tahitilla maalaama Nafea Faa Ipoipo? (1892), jotka huutokaupoissa 2011 ja 2015 myytiin nykyrahassa 335 ja 291 miljoonasta taalasta. Muista impressionisteista yli 100 miljoonan rajan ovat ylittäneet Monet ja Renoir. Musiikissa vertailu on vaikeampaa, mutta Debussy ja Ravel seuraajineen olisivat eittämättä multimiljonäärejä esityskorvauksillaan.
Yhtä kaikki, impressionismi tuli jäädäkseen. Kaikki tuntevat väriympyrän koulun kuvaamataidon tunneilta, ja Äimänkäen Äijökin tunnistaa (Beethovenin vitosen alun tai Orffin Carmina Burana -alkukuoron ohella) Debussyn Bergamasque-pianosarjan (1890) kolmannen osan Clair de lune. Impressionismin valon ja värien välke, olipa se kirjoitettu orkesteripartituuriksi tai maalattu kankaalle, kiehtoo meitä – sillä se välittää mielikuvan todellisuudesta kuulaimmillaan, voidellen ruostuneet aistimme ajattoman primitiivisellä ilon valolla.
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 3/2023.