Mitä yhteistä on thainyrkkeilykehällä, konserttilavalla ja terapiasuhteella? Ensisilmäyksellä ei paljoakaan, mutta psykologian maisteri, integratiivinen psykoterapeutti ja muusikko Jaana Blomille ne muodostavat orgaanisen jatkumon. Blomin elämäntarina on kudelma intohimoa musiikkiin, fyysistä kestävyyttä ja halua ymmärtää ihmismielen mekanismeja – erityisesti sitä, miksi huippusuorituksiin pyrkivä ihminen niin usein kääntyy itseään vastaan.
Blomin oma matka alkoi itseopitusta pianonsoitosta, joka kulki rinnalla läpi akateemisten opintojen. Vaikka psykologia veti lukion jälkeen puoleensa, musiikki ei jättänyt rauhaan. Valmistuminen Jyväskylän konservatorion muusikkolinjalta vahvisti ymmärrystä taiteen vaatimustasosta, mutta samalla kypsyi päätös: hänestä ei tulisi soitonopettajaa, eikä hän ottanut vastaan saamaansa opiskelupaikkaa pedagogilinjalta.
Blomin tausta kilpailevana thainyrkkeilijänä toi hänen työhönsä mielenkiintoisen kulman. Urheilun maailmassa suorituskyvyn optimointi on arkipäivää, mutta vasta kollegan, psykologi Marjukka Laurolan Blomille ohjaamat muusikkoasiakkaat paljastivat yhteyden: täydellisen urheilusuorituksen ja soittosuorituksen psyykkinen taistelukenttä on monin tavoin lähes identtinen.
Moni muusikko aloittaa taipaleensa rakkaudesta lajiin – soittaminen on vapaaehtoinen harrastus. Kuitenkin ammattimaistumisen ja tavoitteellisuuden myötä ilo usein korvautuu ”harmaalla suorittamisella”. Blom kuvailee tätä ilmiötä kultaisena häkkinä: ”Muusikolla voi olla niin sanotusti kaikki hyvin, mutta samalla hän saattaa kokea riittämättömyyttä ja etenkin ettei hänellä ole vaihtoehtoja. Identiteetti on niin tiukasti kytketty muusikkouteen ja instrumenttiin, että omaehtoisuuden tunne on voinut kadota. Elämä tuntuu olevan jumissa.”
”Tunne oman elämän ohjaksissa kiinni olemisesta on kriittisen tärkeää jaksamisen ja motivaation kannalta. Jos kaikki tuntuu olevan vaihtoehdottomasti yhden kortin varassa, epäonnistumisen pelko voi kasvaa lamaavaksi”, Blom jatkaa.
”Kukaan ei ole syntyessään haitallisenvaativa.”
Blomin tuore kirja Vaativa mieli ja aikaisempi opinnäytetyö pureutuvat teemaan, joka koskettaa lähes jokaista huippusuoriutujaa: vaativuuteen ja etenkin haitalliseen vaativuuteen. Blom haluaa kuitenkin painottaa, että terveen voimakkaankin pyrkimyksen ja haitallisen vaativuuden välillä on selkeä ero.
”Terve, hyödyllinen vaativuus motivoi harjoittelemaan, auttaa asettamaan tavoitteita ja saa yksilön ylittämään itsensä. Se sisältää myös kyvyn nähdä oma taso realistisen kriittisin silmin, ilman tuomitsevuutta tai itsensä painamista. Haitallinen vaativuus sen sijaan on luonteeltaan ankaraa, lyttäävää ja kriittistä. Se nakertaa mielenterveyttä ja on kuin mielen sisäistä henkistä väkivaltaa, joka mitätöi saavutukset.”
Blom haastaa yleisen uskomuksen siitä, että ”tyytyväisyys tappaa kehityksen”. ”Päinvastoin! Haitallinen vaativuus voi tuottaa tuloksia lyhyellä aikavälillä, mutta pitkässä juoksussa se johtaa uupumukseen ja luovuuden kapeutumiseen”, Blom puuskahtaa. Hän muistuttaa, että ankaruuden taustalla on usein lapsuuden ja nuoruuden kokemuksia – kenties turhan paljon vastoinkäymisiä tai kriittinen vanhempi tai opettaja, jonka ääni on sisäistynyt osaksi omaa sisäistä puhetta. ”Kukaan ei ole syntyessään haitallisen vaativa.”
Yksi Blomin kiinnostavista huomioista liittyy onnistumisen pelkoon. Epäonnistumisten vaikutuksesta itseluottamukseen puhutaan paljon, mutta usein toistuva erinomainen suoritus voi olla yhtä suuri painolasti. Kun kerran yltää huipulle, rima nousee – sekä omissa että ympäristön silmissä. On enemmän hävittävää kuin voitettavaa.
”Tämä niin sanottu kympin oppilaan syndrooma luo kierteen, jossa ympäristö alkaa pitää menestystä itsestäänselvyytenä. Kun opettajat ja kollegat olettavat yksilön aina onnistuvan, he saattavat näin vähätellä tämän aidosti kokemaa stressiä ja paineita. Onkin ikävä paradoksi, että mitä taitavampi ihminen on, sitä vähemmän hänelle usein tarjotaan tukea ja kannustusta”, Blom pohtii. ”Huippuosaajakin on pohjimmiltaan tarvitseva ihminen, ja menestys ei poista tarvetta tulla nähdyksi ja tuetuksi omana itsenään, ei vain suoritustensa kautta.”
Esiintymiseen ja näkyvänä olemiseen liittyy erottamattomasti häpeä. Sitä on joskus kutsuttu kaikkien tunteiden äidiksi, koska sitä on ripaus lähes kaikissa kokemissamme tunteissa. Blom kuvaa häpeää primääriksi tunteeksi, jonka alkuperäinen tarkoitus on suojella yhteisön jäseniä ja auttaa yksilöä kuulumaan joukkoon. Se ohjaa ihmistä kohtelemaan muita hyvin, jotta hän ei joutuisi suljetuksi ryhmän ulkopuolelle. Ryhmään kuuluminen on erittäin tärkeä inhimillinen perustarve.
”Esiintyvälle taiteilijalle häpeä on kuitenkin usein ankara elämänkumppani. Jos kotona tai opintojen aikana on vallinnut arvosteleva ilmapiiri, häpeä aktivoituu herkästi katsomossa istuvan kriittiseksi kuvitellun kollegan tai muun auktoriteetin myötä. Häpeä on kokonaisvaltainen tunne, ja se kohdistuu koko olemassaoloon. Syyllisyys taas kohdistuu enemmän johonkin tekoon tai tekemättä jättämiseen.”
Monet ovat perinteisesti koettaneet turruttaa häpeän tunnetta alkoholilla, mikä saattaa tuoda hetkellisen helpotuksen esiintymisen jälkeen, tai jopa sen aikana. Se kuitenkin hätistää tunteen pois vain hetkellisesti palatakseen jälleen entistä voimakkaampana. Jatkuvan häpeäkokemuksen kanssa eläminen altistaa uupumukselle ja masennukselle.
Blomin mukaan tavoitteena on ”kohtuullinen häpeä”, joka on ihmisen palveluksessa eikä hallitse tätä. Kun häpeän kanssa oppii tulemaan toimeen, uskaltautuminen ja aito heittäytyminen helpottuvat. Elämä saa suhteellisuudentajuiset mittasuhteet.
Miten sitten selvitä kaikkien paineiden alla? Blom suosittelee nopeiden, kehollisten keinojen ja hitaan, syvällisen itsetutkiskelun yhdistelmää.
Stressitilanteessa mieli lähettää hätäviestejä keholle, mutta viestintä toimii onneksi myös toisinpäin. Rauhallinen, syvä hengitys lähettää aivoille signaalin, ettei välitöntä vaaraa ole. Tämä katkaisee sympaattisen hermoston ylikierrokset ja palauttaa toimintakyvyn. Tietenkin tätä on harjoiteltava. Hengitysharjoituksia on monenlaisia, ja ne on helppo toteuttaa, koska ne eivät vaadi välineitä eivätkä erityistä tilaakaan.
”On hyödyllisempää keskittyä osaamisen kehittämiseen ja harjoitteluprosessista nauttimiseen kuin pelkkään lopputulokseen.”
Blom suosittelee useiden, eikä vain lopputulokseen liittyvien tavoitteiden asettamista ja muita harrastuksia tasapainottamaan elämää. Jos elämä on vain yhden suorituksen – kuten olympialaisten tai suuren konsertin – varassa, paine on kohtuuton. ”On hyödyllisempää keskittyä osaamisen kehittämiseen ja harjoitteluprosessista nauttimiseen kuin pelkkään lopputulokseen. Jos tuijottaa vain prosessin lopputuloksena olevaa ”palkintoa”, harva edes jaksaa motivoitua päivittäiseen työntekoon. Myös itse asian tekemisestä täytyy osata nauttia.”
Blom pitää itsetutkiskelua avainasemassa. Onko tämä polku todella omani? Teenkö tätä itselleni vai täyttääkseni muiden odotuksia? Onko muiden odotuksilla todellista perustaa, vai ovatko ne vain oman mieleni luomia kuvitelmia, vaikka ne tuntuvatkin aidoilta? Blom muistuttaa, että kaikkiin koitoksiin valmistautuminen on lopulta vapaaehtoista – halutessaan polulta voi poiketa. Tämä ajatus ”vapaaehtoisuudesta” voi paradoksaalisesti vähentää painetta ja palauttaa hallinnan tunteen.
Ennen kaikkea myös epätäydellisyyden hyväksyminen on tärkeää. Muusikko, kuten kuka tahansa meistä, on aina ”kesken”. Kehittyminen vaatii sen tunnustamista, mitä ei vielä osaa. Kun hyväksyy oman keskeneräisyytensä, virheistä tuleekin hyödyllistä informaatiota epäonnistumismanifestaation sijaan.
Hyvinvoinnin saavuttaminen ja ylläpitäminen on prosessi, joka vaatii aikaa. Blom korostaa, että vaikka nopeat mielen kikat voivat auttaa akuutissa jännityksessä, kestävä muutos vaatii perusteellista työskentelyä omien sisäisten käsitysten kanssa.
”On tärkeää pysähtyä kysymään: Mitä minä haluan elämältäni? Mitkä asiat tuovat minulle iloa? Mitkä asiat estävät minua ja haaveitani toteutumasta.”
Kun perustukset on valettu itsetuntemuksen ja myötätunnon varaan, muusikko – tai kuka tahansa suorituspaineiden alla elävä – voi löytää takaisin siihen alkulähteeseen, josta kaikki alkoi: iloon asian tekemisestä itsestään. Loppujen lopuksi yksittäinen suoritus on vain yksi pieni hetki elämän pitkässä ketjussa, ei ihmisarvon mittari.
Jaana Blomin teesit tasapainoon:
- Tunnista sisäinen kriitikkosi: Onko puheesi itsellesi kannustavaa vai lyttäävää?
- Hae tukea: Huippuosaajakin tarvitsee sparraajaa, joka ei vain etsi virheitä vaan tukee kasvua. Hanki työnohjaaja tai terapeutti.
- Palaa hengitykseen: Keho on nopein tie mielen rauhoittamiseen.
- Muista vapaaehtoisuus: Sinä olet ruorissa. Valinnat ovat sinun.
Kuvat: Patrik Stenström
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 2/2026.