Wien, 24. toukokuuta 1803. Kello oli juuri lyönyt kahdeksan, ja suositun aamukonserttisarjan esitys on alkamassa. Valo siivilöityi sisälle Augartenin puiston musiikkipaviljonkiin, jossa viulisti, kuuluisa George Bridgetower kaukaa Englannista, tempaisi ilmoille komean a-duurisoinnun. Hitaita harmonioita vain viululla, pianistin istuessa hiljaa tuolillaan: erikoinen aloitus sonaatille, ajattelivat kuulijat. Neljän tahdin päästä, viulistin saateltua fraasinsa päätökseen, vastasi pianisti omallaan. Kolme tahtia lisää, ja soittimet sulautuivat yhteen. Musiikki hapuili tiensä selvästi merkitsevälle e–f-eleelle ja fermaatille… ja sitten se alkoi: Presto a-mollissa, vajaa vartti raivokkaan kuumeisia kuvioita, oikea emootioiden pyörremyrsky! Yleisö tuskin ymmärsi olleensa todistamassa uutta aikakautta, joka iski tärykalvoihin vallankumouksellisin sävelin. Ne oli kirjoittanut konsertin pianisti, Ludwig van Beethoven.
Beethovenin (1770–1827) sonaatti pianolle ja viululle opusnumerolla 47 heitti kamarimusiikille tyypillisen sievistelyn romukoppaan ja rynni ensi kertaa väkevien tunteiden näyttämölle, aiemmin vain oopperoille, oratorioille tai sinfonioille varatulle. Edellisenä syksynä Beethoven oli laatinut Heiligenstadtin testamentiksi kutsutun asiakirjan. Siinä säveltäjä anoo anteeksiantoa töykeän käytöksensä tähden paljastaen karmean salaisuutensa: ”Puhukaa kovempaa, huutakaa, sillä olen kuuro”. Tietoisuus kuuloaistin rappeutumisesta oli ajanut Beethovenin epätoivoon. ”On puuttunut vain vähän, etten olisi itse lopettanut elämääni – vain taide pidätti minua.” Kriisi sai hänet purkamaan tukahdutettuja tunteita ja tuskaa ennen kokemattomalla voimalla taiteeseensa, kuten sonaatin myrskyisään Prestoon, ja oli siitä eteenpäin siivittävä häntä yhä henkilökohtaisempaan ilmaisuun.
Bridgetower (1779–1860), puolalaisen äidin ja karibialaisen isän vesa, saapui Wieniin maaliskuussa 1803, tapasi Beethovenin ja musisoi tämän kanssa. Säveltäjä piti kokemuksesta eikä epäröinyt viulistin ehdotettua uuden sonaatin säveltämistä. Kolmiosainen teos valmistui kantaesitykseen niin täpärästi, että he soittivat käytännössä prima vista. Beethoven oli niin vaikuttunut viulistin taidoista, että julisti omistavansa sonaatin tälle, raapustaen käsikirjoitukseen ”Sonata per uno mulaticco lunatico” (”Sonaatti eräälle hullulle mulatille”), viulisti kun oli ristiverinen.
Pian kantaesityksen jälkeen Ludwig ja George rentoutuivat viinipullon äärellä. Bridgetowerin juovuttua hänen kielenkantansa höltyivät sen verran, että hän katsoi parhaaksi kyseenalaistaa erään Beethovenin tuoreen ihastuksen moraalin. Siltä istumalta säveltäjä veti herneet nenäänsä ja suttasi omistuskirjoituksen yli.
Mielensä pahoittanut Beethoven päätyi omistamaan teoksen Bridgetowerin sijaan pariisilaiselle viuluvirtuoosi Rodolphe Kreutzerille (1766–1831), jonka ”objektiivista” soittotyyliä säveltäjä ihaili. Kreutzer ei juurikaan arvostanut Beethovenia, ja saatuaan sonaatin nuotit käsiinsä totesi sen olevan ”järkyttävän käsittämätön”. Vuosikymmenten päästä Beethoven-elämäkerturi vieraili vanhentuneen Bridgetowerin luona Lontoossa. Unohdukseen vaipunut viuluniekka surkutteli, miksei opus 47:ää kutsuttu ”Bridgetower-sonaatiksi”. Lisänimi Kreutzer kun liimautui peruuttamattomasti teokseen, vaikkei herra Kreutzer sitä ikinä vaivautunutkaan soittamaan. Historian ironiaa on, että muistamme hänet ainoastaan Beethovenin omistuksen ansiosta.
Venäjän aatelinen Leo Tolstoi (1828–1910), yksi vuosisatansa merkittävimmistä kirjailijoista, kierteli Euroopassa 1850- ja 60-luvuilla. Hän perehtyi koululaitokseen, ihasteli taidetta ja lumoutui musiikista. Kreutzer-sonaatin avausosa teki häneen lähtemättömän vaikutuksen ja synnytti yhden hänen tunnetuimmista tarinoistaan, novellin Kreutzer-sonaatti (1889). Ristiriitainen Tolstoi oli omituinen sekoitus ylpeää aristokraattia ja hurskasta talonpoikaa. Ankaria moraalisääntöjä itselleen laadittuaan hän saattoi seuraavassa hetkessä hukata korttipelissä omaisuuksia, humaltua ja herätä porttolan sängystä. Tolstoin elämä helpottui hetkeksi avioliiton myötä. Hän kehitti ilmaisukeinoikseen tajunnanvirta- ja johtomotiivitekniikkaa ja saavutti kansainvälistä ihailua suurteoksillaan Sota ja rauha sekä Anna Karenina.
Kuuluisuus ei kuitenkaan sopinut Tolstoille. Entinen elämänmyönteisyys hajosi loputtomaan totuuden etsintään, ja siitä seurannut neuvottomuus kuolemanpelkoineen vei kirjailijan mielisairauden partaalle. Henkilökohtaiseen kriisiin ajautuneena Tolstoi tukeutui omaan elämänfilosofiaansa, josta kuoriutui vähitellen tolstoilaisuudeksi kutsuttu oppi. Sen mukaan taide ja yksilöllisyys tuli hylätä – vain jumalallista ääntä, omatuntoa seuraamalla yksilö saattoi tulla onnelliseksi. Tolstoilaisuus oli kuin uskonto ilman kirkon dogmeja. Onnensa esteeksi kirjailija koki lopulta myös perheen ja pakeni kodistaan lokakuussa 1910. Kuuluisan karkulaisen matka tyssäsi keuhkokuumeeseen 200 kilometrin päähän syrjäiselle asemalle, josta koko maailma seurasi sanomalehdistön välityksellä aikansa lööppijulkkiksen viimeistä kamppailua. Se päättyi 21. päivänä marraskuuta.
Kreutzer-sonaatti on Pozdnyšev-nimisen miehen tilitys elämästään ja avioliitostaan. Junamatkalla yhden yön aikana hän jakaa kertojalle käsityksensä siitä, kuinka rakkauden mahdottomuus johti hänet murhaamaan vaimonsa. Riitelyn ja raastavan sukupuolivietin jatkuva vuorottelu leimaa Pozdnyševin parisuhdetta. Mustasukkaisuuden riivaama mies pitää kulisseja pystyssä ja sallii pianonsoittotaitoisen vaimonsa esiintyä kotikonsertissa amatööriviulisti Truhatševskin kanssa. Päänumerona on Beethovenin Kreutzer-sonaatti op. 47, jonka Presto-osaa kuunnellessaan aviomies järkyttyy musiikin kyvystä raadella hänen sisuksiaan. ”Onko mieltä soittaa tuota prestoa salongissa avokaulaisten naisten keskellä? Minuun ainakin tuo kappale vaikutti hirvittävällä tavalla; minussa tuntuivat avautuvan kokonaan uudet tunteet, mahdollisuudet, joista en ollut sitä ennen tiennyt mitään.”
Maanmies ja kollega Anton Tšehov kyseenalaisti Tolstoin musiikillisen kompetenssin. Silti Pozdnyševin monologi todistaa eläytymiskyvystä ja ymmärryksestä sijoittaa op. 47 länsimaisen taiteen avainteosten joukkoon. ”Se, musiikki, siirtää minut välittömästi samaan sieluntilaan, jossa säveltäjä on ollut. Minä sulaudun sieluineni häneen ja siirryn hänen kanssaan tilasta toiseen, mutta miksi niin käy, en tiedä.” Vaikka romaani ei kirjallisesti olekaan tekijänsä parhaimmistoa, on se innostanut erityisesti kuvataiteilijoita ja elokuvantekijöitä – tapahtumat kun ovat selväpiirteisessä raadollisuudessaan visuaalisesti herkullisia. Entä Beethovenin käyttämä ele, nouseva sekunti-intervalli, piileekö siinä jotain universaalisti levottomuutta herättävää? Säveltäjistä nyökyttelee vaikkapa John Williams, joka 172 vuotta Kreutzer-sonaatin jälkeen luotti täsmälleen (!) samoihin e- ja f-säveliin, kuvaillessaan haita Oscar-palkitussa musiikissa elokuvaan Jaws.
Tšekkisäveltäjä Leoš Janáček (1854–1928) kirjoitti syksyllä 1923 ensimmäisen jousikvartettonsa, Tolstoista inspiroituneena otsikolla Kreutzersonaatti. Vain kahdeksassa päivässä luotu teos on psykologinen draama piinatun naisen elämästä. Kvarteton tuskanhenkiseen hurmokseen perustuu hollantilaisen pianistin Margriet de Moorin (s. 1941) samanniminen romaani (2001). Sen päähenkilö, musiikkikriitikko Marius van Flooten, ampuu itseään onnettoman rakkauden seurauksena, jää henkiin mutta menettää näköaistinsa. Sokeutunut Flooten tutustuu Schulhoff-kvartetin ensiviulisti Suzanne Flieriin, joka on ”järjetön kuin g-kielellä soitettu melodia ja pakokauhuinen kuin tallan kohdalta soitettu tremolo, että hän oli lyhyesti sanoen yhtä kaunis kuin ne nuotit, jotka olivat jo päiväkausia soineet hänen päässään.”
Kvartetin esittäessä Janáčekia ”niin että talo tärisi” syttyy rakkausmotiivi jälleen Mariuksen elämään. Sitten, kuin huomaamatta, romaani seuraa sävelteoksen juonta, jossa ”säveltäjä pyöräyttää vielä kertaalleen intohimon ja kohtalon kierrettä, [Beethovenin] sonaatista [Tolstoin] novellin kautta jousikvartettoon.” ”Tiivistin uudelleen pariin sanaan, mistä siinä jousikvartetossa oli kyse. Naisen rakastumisesta. Hänen miehensä mustasukkaisuudesta. Säveltäjän myötätunnosta. – Jaaha. Ja sen kaikenko te näitte partituurista? – Se on kätkettynä nuotteihin. – Niinpä niin. Ja musiikki vie minut siis noin vain samaan mielentilaan, jossa säveltäjä oli…”
Kreutzer-ympyrä sulkeutui amerikkalaisen Rita Doven (s. 1952) runoelmassa Sonata Mulattica (2009), sillä teos nostaa viimein vanhan Bridgetowerin unohduksesta, kiteyttää hänen elämänsä ja kohtaamisensa Beethovenin kanssa viiteen osaan ja loppunäytelmään. ”Presto: Astun ulos. Astun ulos hiljaisuuteen. Astun ulos ottaakseni paikkani; se on hiljaisuus ennen kuin nostan jousen ja piirrän sormenleveydeltä tuskaa ilmaan. Tätä on / olla liekki: raivokas vailla painoa, tuuleksi terävöityvä henkäys, kirkkaana sokaiseva puuska, kaiken sinussa maahan iskevä – silti lempeä, sisällä jossain herkkä.”
Suomennokset: Riitta Kauko (Beethoven-sitaatit, 1991), Eero Balk (Tolstoi: Kreutzer-sonaatti, 2011), Titia Schuurman (de Moor: Kreutzersonaatti, 2004) & kirjoittaja (Dove: Sonata Mulattica, 2025).
Teksti: Lauri Toivio
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 3/2025.