Vuonna 1945 Arnold Schönbergiä pyydettiin nimeämään kymmenen mielestään tärkeintä amerikkalaissäveltäjää. Kymmenen nimen sijaan hän listasikin kolmetoista: Roy Harris, Aaron Copland, Roger Sessions, William Schuman, David Diamond, Louis Gruenberg, Walter Piston, Anis Fuleihan, Henry Cowell, Adolph Weiss, Gerald Strang, Lou Harrison ja neiti Dika Newlin. Listan ainoa nainen oli samalla myös ainoa, jonka siviilisäädyn Schönberg erikseen mainitsi. Tiedätkö, kuka oli Dika Newlin?
Teos oli nimeltään Serial Music. Koska kyseessä oli modernin taidemusiikin konsertti, yleisö luuli tietävänsä, että seuraava teos olisi sarjallista musiikkia. Mutta väärin luuli. Lavalle tuli säveltäjä itse kantaen Kellogg’sin riisimuropakettia. Teos koostui mikrofonilla vahvistetuista äänistä, jotka syntyivät murojen kaatamisesta kulhoon, maidon kaatamisesta murojen päälle ja erilaisista ryystö- sekä maiskutusäänistä säveltäjän nauttiessa muroannoksensa. Riks, raks, poks ja maiskutimaiskuti. Teoksen otsikko leikki serial- ja cereal-sanojen samankuuloisuudella.
Teos oli nimeltään Tape Music. Elettiin varhaisen elektronisen musiikin kultakautta, jolloin ei ollut tavatonta, että modernin musiikin konserteissa yleisö sai kuullakseen nauhalta kuuluvia ääniä. Mutta ei tällä kertaa. Teos alkoi säveltäjän repiessä sellofaaniteippiä mikrofonin ääressä, kunnes lavalle ilmaantui muita henkilöitä, jotka alkoivat kääriä säveltäjää ilmastointiteippiin estäen siten lopulta hänen liikkumisensa. Teos päättyi, kun säveltäjä ei enää kyennyt liikuttamaan käsiään, ja hänet ohjattiin pois lavalta. Tape-sana ei tällä kertaa viitannutkaan ääninauhaan.
Nämä kaksi teosta eivät ole parhaita esimerkkejä Dika Newlinin uskomattomasta musiikillisesta lahjakkuudesta, mutta ne kuvaavat erinomaisesti hänen elämänasennettaan. Newlin oli musiikkitieteen professori ja sävellyksen opettaja, joka ”suututti yliopiston hallinnon lakkaamattomalla kuvainraastolla ja akateemisen pilkunviilaamisen halveksunnalla, mutta mitä enemmän hän niitä harjoitti, sitä järkkymättömämmin opiskelijat häntä rakastivat ja ihailivat”. Näin Newlinia kuvaili hänen oppilaansa Donna Arnold, joka oli itse asiassa yksi Tape Music -teoksen esitykseen osallistuneista.
Newlinin elämäntarina kuuluu kategoriaan ”tarua ihmeellisempi”. Hän oli lapsitähti niin pianistina kuin säveltäjänäkin. Hänen kahdeksanvuotiaana säveltämänsä Cradle Song nousi muutaman orkesterin ohjelmistoon 1930–1940-lukujen vaihteessa. Sävellystä hänelle opetti muun muassa Arnold Schönberg, eivätkä hänen pianonsoiton opettajansakaan, Artur Schnabel ja Rudolf Serkin, olleet varsinaisesti nimettömiä tekijöitä.
Kun klassisen musiikin ilmaisukeinot tuntuivat riittämättömiltä, Newlin siirtyi punkiin – tosin ei pianistina vaan laulajana. YouTubessa on katsottavissa ilahduttavan monta hänen 1980-luvun puolessa välissä aktiivikautta viettäneen ApoCowLypso-punkbändinsä esitystä. Aika ajoin Newlin esiintyi myös Elvis-imitaattorina, näytteli B-luokan kauhuelokuvissa ja poseerasipa hän vielä seitsemänkymppisenä pinup-kalenterissakin. Eivät ehkä niitä kaikkein perinteisimpiä musiikkitieteen professorin ajanvietteitä!
Niin toden totta: Newlin oli myös arvostettu musiikkitieteilijä, eikä hänen akateemisen urakehityksensä nopeus jäänyt paljoa jälkeen hänen lapsitähtimuusikon polustaan: kandinpaperit ranskalaisesta kirjallisuudesta 16-vuotiaana, tohtorintutkinto musiikkitieteestä 22-vuotiaana. Ytimekkäästi nimetty väitöskirja Bruckner, Mahler, Schoenberg julkaistiin myös kirjana. ”Siitä tuli eräänlainen klassikko”, totesi Newlin vaatimattomasti muistelmissaan. Tieteellisistä artikkeleista iso osa käsitteli juuri Schönbergiä.
Ehdin jo harmitella, miten vähän Newlinin klassisia sävellyksiä on kuultavissa. Kaupallisista musiikin suoratoistopalveluista löytyy Dika Newlin -hakusanoilla pääasiassa levytyksiä, joissa hän toimi pianistin roolissa soittaen muitten musiikkia (esimerkiksi Milhaudin Quatre visages -levytys on hieno!). Yksi poikkeus sentään löytyy: Dika Newlinin varhainen pianotrio (op. 2) on levytetty viitisentoista vuotta sitten. YouTubessa on tosiaan useita klippejä hänen punkprojekteistaan, mutta klassinen tuotanto loistaa poissaolollaan.
Sitten osuin kultasuoneen. Pohjois-Texasin yliopisto, jossa Newlin oli professorina vajaat kymmenen vuotta, on digitoinut tallenteen hänen livekonsertistaan. Konsertti järjestettiin 16. maaliskuuta 1971, ja se on kuunneltavissa vapaasti UNT Digital Libraryn kautta. Samaiseen palveluun on tallennettu myös konsertin käsiohjelma. Kyseessä on resitaali otsikolla ”Dika Newlin playing Music of This Century”.
Konsertti koostui kolmen säveltäjän teoksista. Ensin Anton Weberniä, sitten Dika Newliniä ja lopuksi Julia Morrisonia. Konsertin keskivaiheilla on hämmentävä hetki. Tätä ennen on kuultu viisi vakavaa pianoteosta upeina esityksinä. Kuudentena teoksena on käsiohjelman mukaan Newlinin puhallinkvintetto, jonka osien nimet ovat perinteistäkin perinteisemmät: I) Allegro con brio, II) Adagio molto, III) Rondo: Presto assai.
Lavalle eivät kuitenkaan nouse odotetusti huilisti, oboisti, klarinetisti, fagotisti ja käyrätorven soittaja. En ole pelkän kuulokuvan perusteella aivan varma, mitä kaikkia pillejä teoksessa kuullaan, mutta olen tunnistavinani ainakin kazoon, huuliharpun ja sopraanonokkahuilun. Vitsi pysyy yleisöltä salattuna viime hetkeen asti siten, että käsiohjelmassa puhallinkvinteton esittäjien kohdalla lukee ”Performers to be announced”. Kyse ei ollutkaan siitä, että soittajia ei olisi vielä buukattu käsiohjelman mennessä painoon, vaan nimien poissaolo on osa suunnitelmaa pitää vitsi salassa mahdollisimman
pitkään.
Vaikka tässä jutussa olen keskittynyt – ehkä liiaksikin – Newlinin huumoriin, haluan korostaa, että huumori ei tässäkään resitaalissa toimisi, jos se olisi sen ainoa sisältö. Räävittömän puhallinkvinteton huumori toimii, koska sitä edeltää Newlinin paneutunut, kurinalainen ja kerrassaan upea soitto.
Resitaali on kuin pienoiskuva sen järjestäneestä säveltäjä-tutkijasta, joka oli yhtä kotonaan niin dodekafonisessa estetiikassa kuin punkin anarkiassa. Ehkä hienoin yhdistelmä näistä on Newlinin punkbiisi Alien baby, jonka lauluteksti on peräisin Schönbergin toisen jousikvarteton neljännestä osasta.
Teksti: Sakari Ylivuori
Kuvitus: Lauri Toivio
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 3/2025.