Olen kuunnellut Uuden Jutun kulttuuriohjelma Kermaa sen alusta lähtien. Ohjelma on mielestäni onnistunut, koska se ärsyttää niin monella tavalla. Inhoan päälle puhumista ja kärjistyksiä – joita molempia Kerma pursuaa – mutta minusta on hienoa, että tällainen ohjelma on ylipäätään olemassa, kun kulttuurin ja taiteen osuus journalistisissa medioissa on jo pitkään pelkästään vähentynyt. Erityisesti pidän siitä, että Kermassa vaahdotaan kulttuurista ja taiteesta niin subjektiivisesti ja kiihkeästi, vaikka se toki lisää kärjistyksiä ja päälle puhumista. Ja kun aiheet valitaan uteliaalla otteella, Kerma on mielenkiintoinen, ainakin useimmiten. On sivistävää kuulla itselle vieraaseen aiheeseen paremmin perehtyneiden toimittajien ajatuksia, mutta erityisesti debatit itseä jollain tavalla koskettavista tai kiinnostavista aiheista ärsyttävät ajattelemaan.
21.5. julkaistussa provokatiivisesti otsikoidussa ”Stadi vastaan lande” -jaksossa käsiteltiin taiteen alueellista saavutettavuutta ja YK:n ihmisoikeusjulistuksen kohtaa kulttuurisista oikeuksista sekä asuinpaikkaan sidoksissa olevaa identiteettiä, juurettomuuden kokemusta ja identiteetin performointia. Kolmannen polven kaupunkilaisena mutta vasta ensimmäisen polven helsinkiläisenä kuuntelin moneen suuntaan polveilevaa jaksoa ristiriitaisin tuntein. Otsikon mukainen vastakkainasettelu Helsingin ja muun Suomen, ”landen”, välillä ärsytti, vaikka tiesin sen olevan kärjistys. Oikeasti toimittajat varmasti tunnistavat turkulaisen, lahtelaisen, tamperelaisen tai oululaisen identiteetin omanlaisinaan kaupunkilaisidentiteetteinä, eivätkä maalaisidentiteetitkään varmasti ole samanlaisia joka puolella Suomea.
Kerman jaksossa puhuttiin muun ohessa myös alueellisista taide- ja kulttuuri-instituutioista. Niistä keskusteltiin ennen kaikkea siitä näkökulmasta, miten eri paikoissa pääsee eri tavalla taiteen ja kulttuurin äärelle. Vastakkain olivat – jälleen kärjistäen – helsinkiläinen (ja muiden suomalaisittain suurien kaupunkien, toim. huom.) kulttuuritarjonnan valinnanvara, resurssit ja monipuolisuus ja ei-helsinkiläinen aika, vapaus ja tila: kun tarjontaa ei ole liikaa, pystyy ja ehtii keskittymään itse tekemiseen paremmin. Ja pienissä paikoissa kirjastojonotkin ovat yleensä lyhyemmät.
Toimittajat pohtivat sitä, miten taiteilijaksi kehitytään runsaan tarjonnan tai itse tekemisen vaatimuksen (ja vapauden) äärellä eri tavoin. Minulle välittyi viesti, että he pitivät liian suurta kulttuuritarjontaa luovuuden tukahduttajana ja resurssien puutetta puolestaan sen katalyyttina. Voi olla, että ajatuksessa on perää varsinkin luovien taiteiden aloilla, mutta esittävän taiteilijan polku ammattilaiseksi on aivan varmasti helpompi, jos resursseja ja vaihtoehtoja on tarjolla tarpeeksi ja lähellä. Musiikkiopisto, jossa on opetusta monissa soittimissa, voi tarjota yhteissoittokokemuksia eri tavalla kuin sellainen, jossa on pienempi instrumenttivalikoima. Ja jos paikkakunnalla on orkesteri, soittamista harrastava lapsi tai nuori saa erilaisen kuvan muusikon ammatista kuin sellainen, jonka paikkakunnalla ei ole orkesteria.
Kattavan musiikkioppilaitosverkoston takia erinomaisia soittajia on voinut tulla Suomessa mistä vaan kunnasta, vaikka ihan mitä tahansa soitinta ei ole voinutkaan missä tahansa opiskella. Ne, joilla on palo ammattiin, löytävät todennäköisesti edelleenkin keinot hakeutua sitä opiskelemaan, ja ammatikseen soittavat ovat kautta historian olleet muutenkin liikkuvaista väkeä niin kotimaan sisällä kuin kansainvälisesti. Mutta voiko palo orkesterisoittajaksi syttyä, tai edellytykset ammattiin kehittyä enää kenelle tahansa asuinpaikasta riippumatta, kun kulttuurileikkausten vaikutukset yhdessä väestörakenteen muutoksen kanssa aiheuttavat väistämättä resurssien keskittymistä entistä selvemmin isoihin kaupunkeihin?