Olin juuri aloittanut Anna Kontulan uusimman esseekokoelman Kadonneen järjen metsästys lukemisen, kun Hesarissa julkaistu Vilja-Tuulia Huotarisen kirjoitus ”Kun leipä ja sirkushuvit loppuvat, vain taide meidät vapauttaa” alkoi saada jakoja somekuplassani. Molemmat kirjoittajat kritisoivat asioiden tarkastelua yksipuolisesti ja helpohkosti mitattavissa olevien yksityiskohtien kautta: Huotarinen spesifimmin taiteen ja Kontula laajemmin poliittisten päätösten ja yhteiskunnallisten ilmiöiden yhteydessä. Molempia heitä myös ärsyttää hyvinvointidiskurssi.
Kontula aloittaa kirjansa johdantoluvun esimerkillä siitä, miten joululaulukonsertista hyvänmielenjuttua tehnyt Ylen toimittaja ohjailee haastattelemansa kuuntelijat vahvistamaan väitteitä musiikin hyvinvointivaikutuksista. Kontula mainitsee tämän esimerkkinä siitä, miten alun perin terapian tarpeisiin kehitetty kieli on levinnyt yhteiskunnassa laajalle, lehtijuttujen näkökulmista päätöksentekoon asti. Huotarinen arvostelee esseessään erityisesti välinearvon korostumista taidepuheessa: ”Taiteen tehtävänä on aikojen alusta asti ollut näyttää merkitys ja lohtu, mutta myös kärsimys. Taiteen perimmäisenä tehtävänä ei ole sivistää meitä, eikä tehdä meistä hyviä ja hyödyllisiä kansalaisia.”
Kontulan esseitä yhdistävä teema on ”huoli asiakysymysten korvautumisesta tunnepuheella” sekä järjen kapea määrittely niin, että ”päätösten laajemmat yhteiskunnalliset vaikutukset ja niistä kannettava vastuu sekä yleisesti kysymys eettisesti kestävästä toiminnasta” eivät enää lukeudu järjen määritelmän piiriin, vaikka ne aikaisemmin ovat siihen kuuluneet. Käytännössä tästä on kyse myös kulttuurin rahoitukseen tehtävissä leikkauksissa, etenkin yhdistettynä pääsylippujen arvonlisäveroprosentin nousuun sekä työttömyysturvaan tehtyihin heikennyksiin. Laajempia yhteiskunnallisia vaikutuksia ei ole arvioitu ehkä siksi, että niitä ei voi helposti mitata.
Tunteet ovat tärkeitä (Kontulankin mielestä), ja taide parhaimmillaan herättää niitä ja vaikuttaa niihin. Lisäksi taide parhaimmillaan herättää myös ajatuksia ja vaikuttaa niihin – siis ainakin välillisesti myös järkeen ja järkeilykykyyn. Järki ja tunne eivät ole joko–tai-vaihtoehtoja, vaan sekä–että. Sama pätee mielestäni myös taiteen väline- ja itseisarvoon: konsertissa voi käydä uteliaisuudesta, hakemassa tunne-elämyksiä, sivistymässä, näyttäytymässä, nukkumassa, nauttimassa tai vaikkapa vanhemman pakottamana tylsistymässä. Taiteen ja viihteen välinen jaottelu taas on mielestäni aina ollut keinotekoista: taide voi – ja saa – olla myös viihdyttävää eikä viihteessä itsessään ole mitään väheksyttävää. Niiden vaikutukset ovat yksilöllisiä, mahdollisesti mitattavissa mutta eivät ainakaan helposti yleistettävissä.
Kaksinapaisten joko–tai-vaihtoehtojen korostuminen, polarisaatiokin, on ajan henki. Joko–tai-ajattelu palvelee myös mittareita, kun ääripäät ovat hähmäistä keskikohtaa helpompia hahmottaa ja kategorisoida. Se myös yksinkertaistaa päätöksentekoa, kun asiakokonaisuuksia voi lokeroida oman (tai poliittisen puolueen) identiteettipolitiikan mukaisesti hyviin ja huonoihin. Tästä kuulin esimerkin FIMin orkesterikonferenssissa, kun kymmenisen vuotta sitten Alankomaissa oikeistopuolue otti taiteeseen kantaa peräti vaalisloganissaan: ”taide on vasemmistolainen harrastus”.
Minulle taide on muun muassa tapa jäsentää todellisuutta, kuvitelmia, nykyhetkeä, historiaa, tunteita, ajatuksia – kaikkea hähmää (keinotekoisten) vastakohtien välissä. Taide on myös perustavanlaatuisesti ihmisyyteen kuuluvaa toimintaa: olemme tehneet taidetta aina, ja vaikka sen yksittäiset tuotteet saattavatkin tarkoittaa jotakin myös poliittisessa mielessä, itsessään taiteen tekeminen ei ole sidoksissa (puoluepoliittisiin) ideologioihin.