Muusikko kuvataiteessa XX – Muusikko luo oman kuvansa

Brittien juhlituin valistuksen ajan maalari Thomas Gainsborough (1727–1788) oli intohimoinen musiikin ystävä, joka omisti ja harjoitti useita eri instrumentteja. Eräässä kirjeessään vuodelta 1770 hän kertoo kyllästyneensä muotokuviin ja haluavansa vetäytyä ”johonkin suloiseen kylään”, jossa voisi soittaa gambaa ja harrastaa maisemamaalausta. Kuinka taitava muusikko Gainsborough oli? Aikalaiskuvaukset ovat ristiriitaisia. Yksi hänen ikuistamistaan muusikoista, J.S. Bachin englantilaistunut poika Johann Christian, yllätti kerran taiteilijan puhaltamassa naama punaisena fagottiin. ”Laita se pois, laita se pois, hyvä mies! Haluatko räjäyttää itsesi kuin faabelin sammakko?” protestoi JCB. ”Piru vie, sinulla ei ole korvia päässä, äijä!” vastasi TG töräyttelyä jatkaen. Taiteilijan kiihkeää tarvetta musisointiin ei padonnut edes Bachin jälkeläinen: niinpä Johann Christian saattoi vain tukkia korvansa.

Milloin kuvataiteilijaa voi kutsua (ammatti)muusikoksi tai muusikkoa armoitetuksi maalariksi? Raja on häilyvä, mutta ainakin Gainsborough’n voinee huoletta leimata vain maalariksi. Useat hänen manttelinperijöistään – kuten Eugène Delacroix ja John Singer Sargent – häärivät hekin musiikin ja kuvataiteen rajalla. Chopin-ihailija Delacroix’ssa (1798–1863) maailma saattoi menettää kelpo viulistin, mutta tilalle syntyi jotain väkevämpää: ikonisen visuaalisen kuvaston luoja vallankumousten vuosisadalta. Viimeinen suuri naturalistinen muotokuvamaalari Sargent (1856–1925) vei muusikkoutensa paljon Delacroix’ta pidemmälle. Yhtä eläviä kuin siveltimenvetonsa kankaalla olivat hänen otteensa pianon äärellä. Sargent kykeni ammattimaisesti säestämään soitto- tai laulutaitoisia muotokuvamallejaan, tarvittaessa prima vista. ”Jos Sargent olisi valinnut pianon maalaamisen sijaan, hänestä olisi tullut yhtä suuri muusikko kuin hän on taidemaalari”, julisti Joseph Joachim, ystävä ja 1800-luvun jälkipuoliskon viulisti par excellence.

Vastaavasti moni Delacroix’n vuosisadan muusikoista olisi voinut valita ammatikseen kuvataiteilijuuden. Säveltäjän ja bel canto -mestarin Gaetano Donizettin (1797–1848) tai äänilevyajan pioneerin, legendaarisen tenorin Enrico Caruson (1873–1921) itsestään piirtämät karikatyyrit osoittavat potentiaalia myös kuvittamiseen. Joiltakin musiikissa kannuksensa ansainneilta löytyi vakavampaa tarvetta visuaaliseen ilmaisuun: tällaisia olivat esimerkiksi Arnold Schönberg (1874–1951) ja George Gershwin (1898–1937). ”Anyone for tennis?”, kysyi Gershwin huomatakseen, että naapuriin asettunut Schönberg oli pelistä yhtä innostunut kuin nuorempi säveltäjäkollegansa. Yhdysvaltoihin emigroituneen dodekafonistin ja amerikkalaisen broadwaytähden ystävyys oli vastoin kaikkia todennäköisyyksiä, mutta miehiä yhdisti pallopelin ohella moni muukin – vaikkapa rakkaus maalaamiseen.

Synnyinmaassaan Saksassa Schönberg kuului Der Blaue Reiter -taiteilijakollektiiviin ja sai taulujaan esille ryhmän esikoisnäyttelyssä 1911–1912. Vaikka kollektiivi hajosi ensimmäiseen maailmansotaan eikä säveltäjän maalaustaide innostanut yleisöä, Schönbergin ote siveltimestä pysyi yhtä lujana kuin usko kehittämänsä dodekafonisen sävellys- estetiikan voittokulkuun. Parin vuosikymmenen aikana tuotanto karttui kymmenin omakuvin. Siinä missä Schönbergin tummanpuhuva mustekynä uursi paperia raskaana, liukui Gershwinin sivellin kankailla yhtä liukkaasti kuin jazz ja klassinen fuusioituivat hänen partituureissaan. Hengähdysmatka maalle Ira-isoveljen kanssa oli 28-vuotiaalle Georgelle kohtalokas: vakava taidekärpäsen purema aiheutti loppuiäksi intensiivisen maalariuden. Uutta aluevaltausta mentoroineen taiteilijaserkku Henry Botkinin mukaan Gershwin ”kehitti taitonsa mestarilliseksi”.

Gershwin toimi siltana, joka ylitti taide- ja populaarimusiikin välille revenneen railon. Toisen maailmansodan jälkeen railo syveni, kun yhä suuremmat ihmismassat hakeutuivat musiikinjanossaan popin puolelle. Genre-evoluutio eteni vauhdilla blues-alkueliöiden kyllästämässä musiikkilammikossa, josta vain muutaman vuosikymmenen aikana nousi lavoille ja eetteriin lukematon määrä erilaisia tyylejä alalajeineen. Pian maan kansoittivat tuhannet orkesterit, yhtyeet ja sooloartistit, joista ikonisimpia lienee Bob Dylan (1941–). Modernin ajan sofistikoitunut trubaduuri huipensi uransa kirjallisuuden Nobel-palkintoon 2016. Kuvataide näytteli tärkeää osaa Dylanin tuotannossa: albumien kannet, runokokoelmien kuvitus tai julkiset näyttelyt todistavat taiteilijan hallitsemasta tyylien ja tekniikoiden kirjosta, joka ulottuu naivismista naturalismiin ja lyijykynästä akryyliväreihin.

Dylanin naispuolinen vastine voisi olla kanadalainen Joni Mitchell (1943–), yksi 1900-luvun jälkipuolen maineikkaimpia laulaja-lauluntekijöitä. Folkrockilla aloittanut Mitchell julkaisi esikoisalbuminsa 1968 ja laajensi pian musiikillista spektriään vaikutteilla jazzista, klassisesta ja maailmanmusiikista. Alun perin hänen piti suunnistaa taidekouluun, mutta ”matkalla hankittu 36 dollarin ukulele” mutkisti suunnitelmia. Mitchellin kotisivuilta löytyy satojen piirrosten ja maalausten arkisto, jonka varhaisimmat kuvat on luotu 3-vuotiaana. Ikäpolven toinen merkittävä naispuolinen trubaduuri on jenkki Patti Smith (1946–), runonlausuntaa ja rockia musiikissaan yhdistänyt multitaiteilija. ”Punkin kummitäti” Smithin suppeaa diskografiaa kompensoi laaja kirjallinen ja kuvallinen tuotanto.

Atlantin toisella puolen monilahjakkaan britin David Bowien (1947–2016) ura lähti nousukiitoon Space Oddity -kappaleen siivittämänä 1969. Bowie samaistui musiikkiaan varten luomiinsa fiktiivisiin Ziggy Stardust- ja Thin White Duke -hahmoihin niin perusteellisesti, että pelkäsi mielenterveytensä puolesta. Asioita pahensi kokaiiniaddiktio, josta Bowie pyrki rimpuilemaan irti muuttamalla Sveitsiin. Alppihuvilassa alkoi itsensä kehittäminen aika, joka sisälsi klassisen musiikin, kirjallisuuden ja kuvataiteen opiskelua. Kiertueilla hän luonnosteli muistikirjaansa ja alkoi sekä kerätä että luoda taidetta. Bowien tuotantoon kuuluu useita omakuvia, joiden postmoderni monimuotoisuus kuvastaa tekijänsä uraa popmusiikin kruunaamattomana kameleonttina.

Artikkelin päättäköön kaksi erilaista postmodernin ajan omakuvaajaa: Nirvana-yhtyeen johtohahmo Kurt Cobain (1967–1994) ja säveltäjä-avant-gardisti-minimalisti John Cage (1912–1992). Depressiosta kärsineen Cobainin visuaalinen taide sisältää samaa mustaa huumoria ja itseironiaa kuin Nirvanan musiikki. Itsensä hän raapustaa lapsen lailla tikku-ukoksi, kuin paetakseen kipujaan takaisin viattomuuden maailmaan. Cage käytti kuvataiteessaan yhtä epäsovinnaisia ratkaisuja kuin nuotteja paperille sommitellessaan (tai ollessaan sommittelematta). Eräs omakuva lähestyy Cagen kuuluisinta (anti)sävellystä 4’33’’ – jossa ollaan siis soittamatta 4 minuuttia 33 sekuntia – tarjoillessaan katsojalle vain vaisusti lyijykynällä piirretyn soikiontapaisen. Tekijän paljastaa signeeraus, ainoa seikka, joka erottaa piirroksen kuvioista, joita neoliittisen kauden ihmiset maalasivat luoliensa seiniin kulttuurin alkuhämärissä jo kymmeniä tuhansia vuosia sitten. Ihmisen kuvan historian ympyrä sulkeutuu kolhittuna soikiona.