Semantiikkaa

Semantiikalla tarkoitetaan Kielitoimiston sanakirjan mukaan ilmausten merkityssisältöä. Arkikielessä sanalla viitataan usein myös termeihin liittyvään hiusten halkomiseen, sanamuodoista saivarteluun. Joskus semantiikka-sanaa käytetään hiukan vähätellen, jos esimerkiksi termien merkityksistä on erimielisyyttä – ”se on vain semantiikkaa”, kun ajatus on, että ”varsinaisesta asiasta” ollaan yhtä mieltä. Tällaisen käyttötarkoituksen semantiikka-sanalle Kielitoimiston sanakirja määrittelee ”ilmausten merkityksiin liittyväksi asian epäolennaiseksi puoleksi”. Minusta kyse ei ole epäolennaisesta puolesta ainakaan aina, sillä sanavalinnoilla muokataan keskustelujen sävyä ja jopa merkitystä.

Erilaiset semantiikkaan liittyvät tai sitä sivuavat keskustelut ja mielipiteenilmaukset ovat viime aikoina nousseet silmiini usein ja monenlaisissa konteksteissa. Esimerkiksi tässä lehdessä säveltäjä Pasi Lyytikäinen kirjoittaa siitä, että kulttuurin rahoituksesta pitäisi puhua nimenomaan rahoituksena tai sijoittamisena, ei tukemisena. Hänen mukaansa ”tukeminen, avustus ja apuraha viittaavat termeinä enemmän 1800-luvun nälkävuosien köyhäinapuun kuin kulttuurin rahoitukseen 2020-luvulla.”

Monet muutkin ovat sitä mieltä, että taiteen tukemisen sijaan olisi syytä puhua taiteeseen investoinnista, eli – jälleen Kielitoimiston sanakirjan mukaan – sijoittamisesta, tai sitten itseisarvosta rahan sijaan. Parikin silmiini osunutta somekeskustelua kumpusi Helsingin Sanomissa 10.8. julkaistusta Suomen Kulttuurirahaston johtohenkilöiden mielipidekirjoituksesta, joka oli otsikoitu usein toistetulla mantralla ”Kulttuuriin investoidut eurot tulevat moninkertaisina takaisin”. Keskusteluissa pohdittiin niin investointia, eurojen ”takaisin tulemista” kuin taiteen itseisarvoakin.

Itseisarvosta käyty keskustelu äityi filosofiseksi: joidenkin mielestä taiteella ei voi olla itseisarvoa, sillä vaikka taiteilijaa lukuun ottamatta kukaan muu ei koskaan kokisi taideteosta, sillä on väistämättä tekijälleen jonkinlainen välinearvo. Muuten se olisi jäänyt tekemättä. Useimmat kai kuitenkin ymmärtävät taiteen itseisarvolla jotain sen suuntaista, että taidetta tehdään, koska sitä halutaan tehdä tai ilmaisun tarve on suuri, ei siksi, että taiteen avulla tavoiteltaisiin jotain muuta (esimerkiksi hyvinvointia tai rahaa). Taiteen itseis- ja erilaisten välinearvojen ei pitäisi sulkea toisiaan pois, mutta mainitussa semanttisessa väännössä kyse olikin siitä, miten taiteen julkisen rahoituksen tarvetta perustellaan.

Rahasta – sijoittamisesta, tuottamisesta, eurojen ”palautumisesta yhteiskunnalle” – puhuminen on riskialtista monen mielestä siksi, että sen seurauksena saattaa helposti syntyä erilaisia vastakkainasettelu- tai vertailuasetelmia. Mikä on järkevin (eli tuottavin) sijoitus: joku taiteen, tutkimuksen, viihteen tai urheilun laji, vai esimerkiksi tieverkosto, mielenterveyspalvelut tai mahdollisia ulkomaisia investointeja tulevaisuudessa tuottavat yritystuet? Näissäkin keskusteluissa vallitsi konsensus siitä, että jotain taide ehdottomasti tuottaa. Monen mielestä ainakin iloa, elämyksiä, uusia ajatuksia ja hyvinvointia, joille on hankalaa osoittaa rahallista arvoa.

SROI-pilottitutkimusta tehdessäni minulle on käynyt selväksi, että vaikka joskus (esimerkiksi Savonlinnan Oopperajuhlien tapauksessa) voidaan puhua merkittävistä taloudellisista vaikutuksista, yleensä taiteen kontekstissa ei kannata puhua ”eurojen palautumisesta yhteiskunnalle”. Hyvinvoinnin tai viihtyvyyden lisääntymistä voidaan mitata ja saadulle muutokselle voidaan etsiä rahallinen vastine, mutta todellisia euroja tällaiset ”tuotot” eivät ole, eikä niistä mielestäni kannata sellaisina myöskään puhua.