Ranskan suuri vallankumous 1700-luvun lopussa merkitsi alkusoittoa Euroopan turbulentille 19. vuosisadalle. Kansa nousi Pariisissa jälleen barrikadeille vuonna 1830 ja uudelleen helmikuussa vuonna 1848. Jälkimmäistä nimitetään ”Euroopan hulluksi vuodeksi”, väkivaltaisten kapinoiden ajaksi, jolloin liberalismi, sosialismi ja nationalismi puhkesivat yhtä aikaa kukkaan ympäri maanosaa. Kansannousut tukahdutettiin lopulta, mutta niiden seurauksena Ranskasta tuli tasavalta, Italian ja Saksan yhdistyminen käynnistyi, eikä Habsburgien itävaltalainen monarkia voinut estää Tšekin ja Unkarin itsenäisyyspyrkimyksiä. Romantiikan ajan taitelijat ja muusikot vastasivat myllerryksiin uusin realismin uurtamin kasvoin.
Realismi oli romantiikan vuosisadalla taidesuuntaus, jonka edustajat kokivat romantiikan tunneilmaisun aikaan sopimattomaksi ja pyristelivät eroon kaikesta idealisoimisesta. Säveltäjät vastasivat ajan haasteisiin uusin sointivärein ja harmonioin, laajentaen musiikin ilmaisuasteikkoa. Vapaan ajattelun ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta kamppailleet ihmiset eri puolilla Eurooppaa heräsivät kansakuntina, mikä uutti realismista kansallisromanttisia virtauksia, erityisesti maanosan laidoille Pyreneiltä Pietariin ja Balkanilta Pohjolaan.
Turbulentin ajan tiede ja tekniikka etenivät suurin harppauksin. 1800-luvun edetessä juna korvasi hevoskyydit ja taiteilijoiden värit kulkivat kätevästi mukana tuubeissa. Muusikot saivat telineilleen ennennäkemättömän määrän painettuja nuotteja, ja metronomi helpotti harjoittelua. Flyygelin valurautakehikko ja puhaltimien täydentynyt kromatiikka jouduttivat soitinmusiikin briljanssia. Kokonaan uuden nimeään kantavan soitinperheen kehitti 1840-luvulla belgialainen Adolphe Sax.
Vuonna 1826 Nicéphore Niépce onnistui tekemään ihmeen: hän taltioi todellisuutta sellaisenaan, ottamalla maailman ensimmäisen valokuvan – joka on yhä olemassa! Louis Daguerre ja William Fox Talbot parantelivat menetelmää, ja maailma omaksui valokuvaamisen vuodesta 1839 alkaen. Taiteilijat kiittivät ja kirosivat: yhtäältä valokuvan pelättiin vievän leivän, toisaalta se helpotti luonnosteluprosessia. Muusikot saivat odottaa äänen säilömistä vuoteen 1877, Edisonin fonografiin saakka. Laitteen äänentoiston laatu oli tuolloin kuitenkin liian heikko käytännön tarpeisiin, ja keksijän mielenkiinto suuntautui toisaalle. Historioitsija Roland Gelattin sanoin ”Maailma sai hehkulampun mutta menetti iäksi Lisztin soiton.”
Kuvataide kyllä tallensi muusikoita entistä lahjomattomammin kankaille. Aikansa kiistellyin taiteilija Gustave Courbet (1819–1877) aloitti tyylikkäänä muotokuvamaalarina, mutta ilmoitti pian luopuvansa ”romantiikan hepenistä” ja ryhtyvänsä luomaan ”aitoa taidetta” – jonka taideyleisö risti ”rumuuden kultiksi”. Ranskan vallankumousvuonna 1848 hän toteutti valtavan, 7 x 3 metrin kokoisen teoksen Hautajaiset Ornansissa. Oikeita hautajaisvieraita malleinaan käyttäneen Courbet’n mukaan taulu kuvasi paitsi hänen isosetänsä, myös romantiikan hautajaisia. Ei yleviä asentoja eikä idealisoituja kasvoja – hautajaissaattue sai armottomassa rahvaanomaisuudessaan yleisön raivoihinsa. Se ei Courbetia haitannut, ja nousevan sosialismin aatteen rohkaisemana hänen taiteensa protestiluonne kasvoi entisestään.
Courbetia terävämpi älykkö, Honoré Daumier (1808–1879), tunkeutui taiteen Voltairena vielä syvemmälle yhteiskuntakritiikkiin. Hänen karikatyyrimaiset hahmonsa ovat rujoudessaan lähes runollisia, liikuttavan todellisia. Vasta elämänsä ehtoossa Daumier sai ansaitsemaansa arvostusta, ja hänen valtava tuotantonsa toimi yhtenä esikuvana tuleville taiteilijasukupolville. Jean Laymarien sanoin Daumierissa yhdistyi ”romantikon luonne realistin ilmaisuun”.
Vuosisadan jälkipuoliskolla musiikin painopiste valui Ranskasta Italiaan ja Saksaan, kun Richard Wagner (1813–1883) ja Giuseppe Verdi (1813–1901) kohosivat oopperoillaan maanosan kahdeksi musiikilliseksi kolossiksi. Oopperan kokonaistaideteokseksi kohottanut Wagner huipensi elämäntyönsä Nibelungin sormukseen, neljän oopperan massiiviseen 15-tuntiseen tetralogiaan 1874. Aktiivisesti Italian politiikkaan osallistunut Verdi kasvatti suosiotaan teos teokselta. Hänen viimeiset työnsä, oopperat Otello ja Falstaff saivat triumfaaliset kantaesitykset 1887 ja 1893. Verdi mahtui hyvin nationalistisiin saappaisiin, sillä italialaiset kokivat hänen musiikkinsa osaksi maansa yhdistymiskamppailua – aivan kuin myöhemmin Suomessa Sibeliuksen kansallisromanttisen eetoksen rohkaistessa kansaa itsenäisyyden polulle.
Wagner ja Liszt käänsivät musiikin kurssin kohti tuntematonta, ja heidän henkinen seuraajansa Richard Strauss (1864–1949) lisäsi kierroksia. Yhdessä kollegansa, kapellimestari–säveltäjä Gustav Mahlerin (1860–1911) kanssa Strauss muodosti saksalaisen myöhäisromantiikan voimakaksikon, jonka tunnusmerkkinä oli kehittynyt atonaalisuuden portteja kolkutteleva harmonia sekä taitava orkestrointi. Ylenpalttisessa rehevyydessään edelleen ylittämättömänä se antoi heille välineen kuvata ihmisen rakkautta, sankaruutta, humaanisuutta ja haavoittuvuutta äärettömässä maailmankaikkeudessa. Straussin lähes 80-vuotinen ura – kuten koko romantiikan pitkä coda – päättyi jäähyväisiin orkesterilauluissa Vier letzte Lieder. Sittemmin lukemattomat elokuvasäveltäjät Erich Korngoldista John Williamsiin kääntyivät Straussin ja muiden myöhäisromantikkojen puoleen etsiessään keinovaroja työhönsä.
Ranskalainen kirjailija Émile Zola (1840–1902) vei realismin entistä pidemmälle naturalismina. Ollakseen naturalisti taiteilijan tuli unohtaa itsensä ja korostaa tieteellisen tarkkaa havainnointia todellisuuden kuvaamisessa. Raja realismin ja naturalismin välillä on häilyvä, mutta 1800-luvun lopulla monet maalarit ja muusikot identifioituivat naturalisteiksi. Musiikissa tyyliä vastaa verismi, joka johdettiin italiankielen sanasta ”vero”, ”totuus”. Verismin vaikutus tihkui myös Verdin viimeisistä oopperoista, mutta varsinaisesti tyylin omaksui nuorempi säveltäjäsukupolvi vuosisadan viimeisellä vuosikymmenellä. Heistä tärkein oli Giacomo Puccini (1858–1924), jonka draamojen kyky pitää yleisö pihdeissään on ainutlaatuinen.
Puccinin vastine maalaustaiteessa voisi olla ukrainalaissyntyinen Ilja Repin (1844–1930), joka teki uransa Venäjällä, mutta Suomen itsenäistyttyä jäi asumaan rajan länsipuolelle Kuokkalaan. Hänen huikealla maalaustekniikalla toteutetut lahjomattoman realistiset työnsä kuohuttavat ja ihastuttavat katsojaa edelleen. Taitavana muotokuvamaalarina hän ikuisti monia kulttuurivaikuttajia, muun muassa säveltäjät Modest Musorgskin, Anton Rubinsteinin ja Mihail Glinkan. Realistit joutuvat usein vastatusten akateemisen taidekäsityksen kanssa. Siksi he perustivat omia virallisen taidemaailman ulkopuolisia koulu- ja veljeskuntiaan, joita syntyi Euroopan ohella myös Amerikan mantereella. Tällaisia olivat muun muassa Barbizon-koulu Ranskassa, Macchiaioli-ryhmä Italiassa tai Ashcan School New Yorkissa. Koulut kypsyttivät taitavia realisteja, jotka olivat 19. vuosisadan loppuun mennessä valmiit uurtamaan romantiikan kasvoihin aivan uudenlaisia ennen näkemättömiä piirteitä.
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 2/2023.