Tammikuussa 2023 julkistettiin tutkimus ”Measuring the Public Value of Finnish Museum Experiences”, jonka mukaan yksi museokäynti tuottaa kävijälle keskimäärin 864 euron edestä hyvinvointia. Selvityksessä museokävijöitä oli pyydetty arvioimaan euromääräisesti museokäynnin tuomia henkilökohtaisia, älyllisiä, sosiaalisia ja fyysisiä hyvinvointivaikutuksia skaalalla nollasta tuhanteen euroon. Kumulatiivisesti tarkasteltuna museoiden hyvinvointia tuottavat summat nousivat huimiin korkeuksiin, ja jokaista museoihin panostettua euroa kohden laskettiin jopa kolmenkymmenen euron arvosta hyvinvointivaikutustuottoa.
Luvut ovat niin hurjia, että tutkimus kirvoitti väistämättä huomiota ja keskustelua. Helsingin Sanomissa (31.1.2023) tuloksia ihmetteli taloustieteilijä Olli Kärkkäinen, jonka mukaan aineettomien kokemusten mittaamisessa näkymättömäksi jää aina jotakin oleellista. Itse tutkimuksessa Kärkkäinen kiinnitti huomiota valmiiseen asteikkoon 0–1 000 euroa. Olisivatko vastaukset olleet erilaisia, jos asteikko olisi ollut esimerkiksi nollasta viiteenkymmeneen tai nollasta miljoonaan? Tai kenties miinus sadasta plus sataan? Entä kuinka eri tavoin kokemusta arvottivat erilaisissa taloudellisissa tilanteissa olevat henkilöt?
Hesarin artikkelin kommenttikentässä muutama mainitsi, että tietenkin museokäynnin koetun hyvinvoinnin arvoa pitäisi mitata sitä kautta, kuinka paljon kävijä on valmis maksamaan käynnistä itse. Tässäkin on silti ongelmana voimakkaasti subventoitujen kulttuuripalvelujen kuluttajahinta: jos henkilö on tottunut maksamaan museokäynnistä esimerkiksi kymmenen euroa, tottumus ohjaa hänen vastaustaan lähelle sitä.
Kärkkäisen mukaan pitäisi riittäisi, että tunnistetaan museoiden tai vastaavien aineetonta hyvää tuottavien asioiden arvo yrittämättä mitata sitä rahassa. Tämä on tietysti totta: aineettoman kokemuksen, kuten esimerkiksi konserttielämyksen tuomien vaikutusten mittaaminen rahassa jättää väistämättä jotain oleellista huomiotta. Kaikkien orkesteri -hankkeen SROI-mallia tehdessäni olen kuitenkin törmännyt jatkuvasti siihen, että projekti otetaan ilolla vastaan: ”Vihdoinkin joku tarttuu tähän!” Tuntuu, että rahallistamista haluavat sekä päättävässä asemassa olevat että ne, jotka perustelevat orkestereiden rahallista tukemista päättävässä asemassa oleville.
Vaikka olen tietysti samaa mieltä edellä mainitun museotutkimuksen kanssa siitä, että museot tuottavat hyvinvointia monella tasolla, minua jäi harmittamaan tällainen mutkat suoriksi -tyyppinen lähestymistapa. SROI-mallia väsätessäni olen ollut vaikuttunut ja vähän stressaantunutkin siitä, kuinka monenlaisia asioita laskelmissa pitää ottaa huomioon: perusasioiden, kuten mitta-asteikoiden, jotka eivät ohjaile vastauksia, lisäksi täytyy miettiä monia muitakin näkökulmia. Kuten vaikkapa sitä, että kyselyjä ei tulisi tehdä pelkästään niille, jotka käyttävät tutkimuksen kohteena olevaa palvelua, vaan myös niille, jotka sitä eivät käytä. Ja että vastaukset pitäisi suhteuttaa niin, että kävijöiden ja ei-kävijöiden vastausten suhde vastaisi orkesteria ylläpitävän kunnan väkiluvun kävijä–ei-kävijä -suhdetta. Tai miten otetaan huomioon se, että jokunen osa esimerkiksi yleisötyötapahtuman tuomaksi raportoidusta hyvinvointivaikutuksesta hoivakodin asukkaalle johtuukin siitä, että juuri samana päivänä on ollut ruuaksi jotakin hyvää.
Eniten minua kuitenkin ärsytti museotutkimuksen luvuissa, että ne eivät millään muotoa vaikuta realistisilta, vaan suorastaan tarkoitushakuisilta. Ja jos kulttuuriala esittää tutkimukseen perustuvina näin suuria lukuja ja yksinkertaistaen tehtyä tutkimusta, se on taas helppo ohittaa hymähdyksellä: ”Tuo on taas tuollaista haihattelua kulttuuriväeltä.”