Talvella 1988 Lahden kaupunginteatterin kapellimestari Tapio Louhensalo sanoi lukiolaiselle Ako Kiiskille: ”Jos hommaat tuuraajaksi Suomen parhaan basistin, pääset penkkareihin.” Kiiski oli kiinnitetty kaupunginteatterin West Side Story -musikaalin orkesterin basistiksi, mutta harmillisesti yksi esityksistä osui samalle päivälle kuin Kiiskin viimeisen lukiovuoden penkkaribileet.
Tuuraajavaatimus kuulosti haastavalta, mutta penkkareihin oli päästävä. Kiiski mietti, että Pekka Pohjolaa esitykseen tuskin saataisiin, mutta kuka olisi Suomen toiseksi paras? Kiiski oli fanittanut pitkään televisiossa esiintynyttä Heikki ”Häkä” Virtasta ja ajatteli, että aina kannattaa yrittää. Puhelinluettelosta löytyi Heikki Virtanen Helsingistä, ja Kiiski rohkaistui nostamaan luurin. Virtanen vastasi.
”Ääni väristen kerroin, että minulla on penkkarit West Side Storyn esitysiltana ja kysyin, pystyisikö hän auttamaan minua. Yllättäen Häkä tiesi, mistä esityksestä puhuin − että sehän on se, jossa Pave Maijanen on toinen pääosan esittäjistä. Hän katsoi kalenteriaan ja totesi, että totta kai hän voi tulla. Ajattelin, että anteeksi kuinka, miten ihmeessä tämä voi ratketa näin.”
Hetki oli Kiiskille monella tapaa merkittävä. Ensinnäkin onhan se nyt kova juttu saada 18-vuotiaana muusikonalkuna oma idolinsa itsensä tuuraajaksi tuntematta tätä entuudestaan lainkaan. Toisekseen tilanne sai Kiiskin oivaltamaan jotakin sellaista, joka on auttanut häntä uralla tähän päivään saakka. Sen, että ammattimuusikko tarvitsee menestyäkseen muutakin kuin soittotaidon.
”Häkä Virtasen vastaus sai minut tajuamaan, että kun suhtaudut muihin ihmisiin avoimesti, otat toiset huomioon ja olet valmis auttamaan, hyviä asioita tapahtuu. En oikeasti ollut osannut kuvitella, että television taruhahmona pitämäni basisti-idoli, jota katson korkealle ylöspäin, voisi suostua pyyntööni. Kun hän suostui, ajattelin, että vau, näin toimivat ammattilaiset. Siitä jäi mahtava fiilis, ja ajattelin, että näin haluan itsekin toimia.”
Suomalaisen televisiomusiikkiviihteen katsojille Ako Kiiski, 53, on bassonsa kanssa tv-bändien luotettu vakiokasvo, joka on nähty eri televisiotuotantojen orkestereissa oikeastaan tauotta jo vuodesta 2006 alkaen. Kahdeksan kautta pyörineessä SuomiLovessa orkesterin kapellimestarina, viisitoista kautta Sami Pitkämön johtamassa orkesterissa Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa, kolmetoista kautta Vain elämää -sarjan Hirvensalmen palloseura -nimellä tunnetussa Leri Leskisen johtamassa bändissä ja kaksitoista kautta The Voice of Finlandissa.
Ja tässä vain ne pitkäaikaisimmat ja ehkä suurelle yleisölle tunnetuimmat tv-tuotannot. Lisäksi hän on kuulunut – ja kuuluu parhaillaankin – monen tähtiartistin bändiin, sellaisten kuten Riki Sorsa, Jore Marjaranta, Vesa-Matti Loiri ja viimeisimpänä Juha Tapio. Hän on tuottanut ja soittanut levyillä rockista ja popista lastenlauluihin. Levytettyjä raitoja hän on tehnyt tähän mennessä yli 1 300.
Kiiski kuuluu niihin muusikoihin, jotka tuntuvat olevan koko ajan kaikkialla ja joka tuotannossa, mutta joka on henkilönä suurelle yleisölle melko tuntematon. Ja se ei Kiiskiä haittaa pätkääkään – päinvastoin, hyvä niin. 12- ja 9-vuotiaiden tytärten isä saa käydä kaikessa rauhassa ruokakaupassa Helsingin Lauttasaaressa, jossa hän perheineen asuu.
Tosin kuluneena syksynä Kiiski nousi tahtomattaan mediaan, kun Helsingin Sanomat julkaisi lokakuussa artikkelin siitä, kuinka musiikkialan koronatukia maksettiin myös hyvätuloisille tähtiartisteille. Myös Ako Kiiskin nimi julkaistiin artikkelissa verotietoihin pohjautuvassa koronatukia saaneiden listassa. Moni muusikko tulotasosta riippumatta pöyristyi artikkelin leimaavasta sävystä, sillä sen katsottiin vähättelevän sitä, kuinka paljon muusikot ylipäätään tekevät töitä, usein myös ilmaiseksi, elantonsa ja menestyksensä eteen.
Kiiski sanoo, että politikointi ei häntä kiinnosta, mutta hän toivoisi ihmisten tekevän tulkintoja vähemmän suoraviivaisesti tietämättä kenenkään taustoja ja todellisia elämäntilanteita.
”Kaikilla meillä on omat tilanteemme ja tarinamme, jotka ovat henkilökohtaisia eivätkä edes kuulu muille. Oli kyse sitten pieni- tai suurituloisesta ammattilaisesta, eivät ne elämisen menot kuitenkaan yleensä pienene, vaikka tulot loppuisivat kuin seinään ja vieläpä täysin määrittelemättömäksi ajaksi. Perhe on elätettävä ja asunto maksettava.”
”Olen itse perusluonteeltani aika ujo, eikä minulla ole ollut tarvetta olla keskipisteenä ja esillä, mutta olen huomannut, että aina kannattaa mennä tervehtimään muita.”
Kiiski muistuttaa myös siitä, ettei yksittäisiä muusikoita ole reilua laittaa vastuuseen siitä, jos itse tukien hakuprosessi on ollut sekava tai kyseenalainen. ”Hädän hetkellä jokainen tarttuu totta kai tarjottuihin oljenkorsiin, jos kokee ne itselleen välttämättömiksi. Se on inhimillistä.”
Vuonna 1982 jouluna Ako Kiiski oli 13-vuotias lahtelainen teinipoika, joka yllätyksekseen sai sähköbasson joululahjaksi isältään. Kiiskin isä Paavo Kiiski toimi lahtelaisessa koulussa musiikinopettajana ja oli aktiivinen toimija musiikkikasvatuksessa ja kuorotoiminnassa koko Suomen mittakaavassa. Hän oli muun muassa mukana perustamassa Suomen peruskouluihin ensimmäisiä musiikkiluokkia. Ako Kiiski sanoo, ettei musiikkiharrastusta kotona mitenkään tyrkytetty, mutta se mahdollistettiin, mistä hän on kiitollinen. Ennen bassoa Kiiski oli käynyt jo useamman vuoden trumpetti- ja pianotunneilla.
”Mutta kyllä isällä kuitenkin selkeä ajatus oli, kun hän sen basson joulupakettiin kääri. Minua kolme vuotta vanhempi isoveljeni Jarkko soitti rumpuja, ja isä sanoi minulle, että opettelepa soittamaan vähän bassoa, niin voidaan mennä perhebändikeikalle.”
Bassotunneilla Kiiski kävi paikallisen lahtelaisen musiikkiliikkeen omistajan Jouko Niemivaaran luona. Tämän kautta Kiiski ajautui lopulta myös Lahden kaupunginteatterin lavalle. Niemivaara soitti teatterin orkesterissa Päivänsäde, minä ja menninkäinen -näytelmässä ja tarvitsi yhteen esitykseen tuuraajaa.
”Jouko ehdotti orkesterin kapellimestarille, joka oli siis isäni, että Akohan voisi tuurata. Olin tuolloin soittanut bassoa vasta joitakin kuukausia, ja isäni oli sitä mieltä, että järjetön ajatus. Ehkä hän ei halunnut kenenkään luulevan, että on hänen ideansa palkata aloitteleva poikansa niin isoon pestiin.”
Niemivaara piti kuitenkin pintansa ja opetti Kiiskille osuutensa. Esitys meni hyvin, ja Kiiski oli innoissaan. ”Oli aika iso juttu 14-vuotiaalle teinipojalle huomata, että harrastuksestahan voikin saada ihan oikeaa palkkaa.”
Vaikka isän kaavailema perhebändi ei lopulta tehnyt kovin montaa keikkaa, muita keikkoja alkoi tulla Kiiskille koko ajan enemmän. Kuten lopulta kiinnitys West Side Storyyn, ja vain noin vuosi lukion jälkeen liittyminen Riki Sorsan Leirinuotio-orkesteriin. Se oli onnellisten sattumien summa ja Kiiskille merkittävä sukellus keikkamuusikon elämään.
”Parhaimmillaan, tai pahimmillaan, miten sen nyt ottaa, teimme 200 keikkaa vuodessa. Riki oli mahtava tyyppi ja mieletön amerikkalaisen ja brittimusiikin tietopankki. Istuimme lukemattomia kilometrejä Rikin autossa, ja hänellä oli laukussaan aina huolellisesti suunniteltu valikoima levyjä matkoilla kuunneltavaksi.”
Riki Sorsan & Leirinuotion keikkavuosien aikana Kiiski aloitti myös opiskelun Sibelius-Akatemiassa – musiikkikasvatuksen osaston ensimmäisenä opiskelijana, jonka pääinstrumenttina oli sähköbasso. Vaikka suku oli isää myöten täynnä pedagogeja ja opiskelupaikkakin olemassa, Kiiskiä kiinnostivat musiikissa silti ihan muut asiat kuin opettaminen: keikkailun lisäksi etenkin studiotyöskentely ja levyjen tuottaminen.
Kun Ako Kiiski vuosituhanteen vaihteessa istui Jore Marjarannan kanssa levy-yhtiössä esittelemässä Marjarannan demoja ja puheeksi tuli mahdollisen albumin tuottaja, Kiiski näki tilaisuutensa tulleen. ”Huomasin, että joku sanoi minun äänelläni, että minähän voisin tehdä sen. Siihen sitten vastattiin, että ahaa, mutta osaatko sinä ja onko homma hallussa. Sanoin, että joo totta kai!”
Lopulta Kiiski tuotti Marjarannan kyseisen levyn ja vielä kaksi sen jälkeenkin. Levyt sisälsivät suuria hittejä, kuten Minä ja Morrison -elokuvassa soinut Miten pelko lähtee ja Pahat pojat -elokuvan Haaveet kaatuu. ”Kun ilmoitin itseni levyjen tuottajaksi, tosiasiassa tiesin, että hommassa on paljon sellaista, mitä en todellakaan vielä tiedä ja mistä pitää ottaa selvää. Uskoin silti täysin, että pystyn siihen – ja onneksi uskoin.”
Kohtaus levy-yhtiössä kuvaa hyvin sitä, mikä on siivittänyt Ako Kiiskin uraa tähän päivään saakka: rohkeus avata suunsa ja tutustua ihmisiin avaa paljon mahdollisuuksia. ”Ei sitä tarvitse olla mikään hirveän ulospäinsuuntautunut ja ylisosiaalinen verkostoituja. Olen itse perusluonteeltani aika ujo, eikä minulla ole ollut tarvetta olla keskipisteenä ja esillä, mutta olen huomannut, että aina kannattaa mennä tervehtimään muita. Kyllä sen sitten nopeasti huomaa, jos toinen ei ole juttutuulella.”
Sosiaalisten taitojen lisäksi myös tietynlaisesta määrätietoisuudesta on ollut Kiiskille hyötyä hänen urallaan. Sekä tietysti intohimosta omaa tekemistään kohtaan.
Yksi intohimoista Kiiskille ovat olleet tv-tuotannot, jotka ovat kiinnostaneet häntä siitä lähtien, kun hän teki ensimmäisen tv-keikkansa 15-vuotiaana Ylen KouluTV-ohjelmassa. Ohjelmaa tehtiin sattumoisin samassa studiossa, jossa kuvattiin myöhemmin SuomiLoven neljä ensimmäistä kautta.
”Kun suhtaudut muihin ihmisiin avoimesti, otat toiset huomioon ja olet valmis auttamaan, hyviä asioita tapahtuu.”
Merkittävä askel kohti nykyisiä tv-tuotantoja oli se, kun musiikin monitoimimies ja rumpali Kalle Torniainen otti Kiiskiin yhteyttä ja pyysi tätä mukaan Vesa-Matti Loirin Juha ”Junnu” Vainio -levyille. Tuotannoissa Kiiski tutustui muun muassa Lenni-Kalle Taipaleeseen ja Mikko Kososeen ja heidän kauttaan Sami Pitkämöön – kaikki nyt jo pitkän linjan konkareita television musiikkiviihteessä.
Joskus television viihdeohjelmien katsojana saattaa tuntua siltä, että televisiossa pyörivät aina samat muusikot, joita kierrätetään ohjelmasta ja tuotannosta toiseen. Kiiskille on tuttua, että häneltä tivataan, eikö osaavia ammattilaisia löytyisi enemmänkin. Todellakin löytyy, hän vastaa kyselijöille. Mutta sille, miksi tiettyjä ihmisiä aina kysytään, on myös syynsä.
”Ei tv-tuotantojen tekeminen ole mitään rakettitiedettä, kyllä sen pystyy kuka tahansa ammattimuusikko oppimaan. Emme me siellä tällä hetkellä pyörivät muusikot ole mitään ainutkertaisia ja korvaamattomia. Mutta on totta kai kaikille helpompaa työskennellä sellaisten soittajien kanssa, joille prosessi on jo kokemuksen kautta tuttu. Tv-tuotannot ovat hektistä hommaa, jota tehdään tiukassa aikataulussa. Asioiden pitää tapahtua täsmälleen tietyllä kellonlyömällä kunkin ohjelman vaatimalla tavalla sekä aina hyvällä kvaliteetilla.”
Hyvänä esimerkkinä ovat Kiiskin mukaan The Voice of Finlandin alkujaksot, joissa jokaisen laulajan kohdalla selvitetään, kääntyvätkö valmentajien tuolit ja pääseekö laulaja jatkoon. Muutaman päivän aikana bändin pitää pystyä soittamaan noin 140 kappaletta erilaisissa tyylilajeissa ja hyvin lyhyellä tutustumisella ja treenaamisella. Tai vaikkapa eri genrejä edustavien Vain elämää -artistien biisien ja tyylien omaksuminen, jolloin soittajien pitää pystyä nopeasti löytämään se jokin olennainen yhden artistin biisistä, toisen tulkinnasta ja kolmannen sovituksesta. Siinä ei juuri ole aikaa epäröidä, ja omien työkalujen tulee olla timantissa kunnossa – niin soitinten ja laitteiden kuin työskentelytapojenkin.
”Itsellä se prosessi alkaa useimmiten sillä, että mietin, miten ja minkä soundin kautta saan biisin luonteen parhaiten esiin ja minkälaiset soittimet ja efektoinnit siihen sopisivat. Tämän takia on tullut haalittua itselle kaikenlaisia mielenkiintoisia soittimia, pedaaleita ja muita välineitä. Se, kun voi tutkailla, minkälainen soitin on kourassa ja miten sen ääni syttyy, sammuu ja elää, on tosi inspiroivaa. Ja kun sitä pääsee vielä efektoimaan eri tavoin, se on hurjan motivoivaa!”
Freelancerina koko uransa työskennelleelle Ako Kiiskille vapaus valita hommat ja tehdä niitä niin laajalla sektorilla kuin haluaa, on ollut tärkeää ja luontevaa. Yhtä lailla hän sanoo, että freelancerius on synonyymi epävarmuudelle. Sitä on vain opittava sietämään, että aina jossain kohtaa tulee hetkiä, jolloin kalenterissa näkyy vain pelkkää tyhjää. Hänen kohdallaan kalenteri ei kuitenkaan koskaan ole jäänyt tyhjäksi pitkäksi aikaa.
”Tavallaanhan koko työni koostuu pienistä silpuista. Mutta kun katsoo kalentereita vuosia taaksepäin, kyllähän sieltä ihan jatkuva ja selkeä kokonaisuus hahmottuu. Olen oppinut luottamaan siihen, että aina tulee jotain töitä, vaikka välillä saattaa vähän hirvittääkin.”
Kiiski kertoo usein sanovansa kyllä, kun hänelle jotakin pestiä tarjotaan. Usein se tarkoittaa myös haastavaa ja nopeaa aikataulua. Useimmat työt tulevat Kiiskin mukaan yllättävänkin nopealla varoitusajalla, ja kaikki tuuraushommat tietysti ovat yleensä pikabuukkauksia. Mutta hän lisää, että toisaalta suurin osa tv-töistä ja esimerkiksi Juha Tapion kiertueet ja keikat ovat niin suuria tuotantoja, että ne suunnitellaan aina hyvissä ajoin.
Tärkeänä tukipilarina Kiiskille toimii perhe, joka on oppinut mukautumaan ja joustamaan Kiiskin työn mukana. Kiiski ajaa usein keikoilta kotiin vaikka keskellä yötä, jotta saa viettää seuraavan aamun lasten kanssa.
”Suuri hatunnosto vaimolle ja lapsille tästä kaikesta. Heidän vuokseen pidän itse myös huolen siitä, että säännöllisin väliajoin kalenterissani on suunniteltuja vapaita – aina pitää olla tiedossa seuraava vapaapätkä. Pidän tosi tärkeänä, että saan olla läsnä lasten elämässä niin paljon kuin mahdollista. Ja onhan tässä freelancerin elämässä myös puolensa, kun välillä voi pitää lomaa ja vapaata silloinkin, kun muut eivät sitä pidä.”
Tulevaisuudessa Ako Kiiskin haaveissa siintää ajatus oman musiikin julkaisemisesta. Korona-aikana oli aikaa säveltää ja tehdä myös omaa tuotantoa. Vielä hän ei tiedä, milloin sopiva hetki sen julkaisemiselle on.
Pari vuotta sitten Kiiski ajatteli, että jotain uuttakin olisi hieno keksiä ja kokeilla. Hän päätti hakea Tampereen Ammattikorkeakouluun opiskelemaan orkesterinjohtoa.
”Opiskelu on ollut ihan uudenlainen haaste itselle, koska TAMK on täysin klassinen koulu. Tavoitteena ei toki ole hypätä klasaripuolelle, vaan esimerkiksi löytää uudentyyppisiä mahdollisuuksia yhdistää orkestereita ja rytmimusaa sekä johtaa aiempaa isompia ryhmiä. Tämä kaikki antaa mahdollisuuden laajentaa omaa ammatillista polkuani.”
Kiiski sanoo, että jos aiemmin hänellä on kokemuksen kautta eri tuotannoissa ollut vahva luotto siihen, että kyllä haastavistakin paikoista aina jotenkin selvitään, opiskelujen myötä luulot ovat karisseet. Tai ainakin muuttuneet realistisemmiksi.
”Nyt olen toistuvasti ajautunut koulun puolesta uusiin tilanteisiin, joissa on aidosti tullut sellainen pelkotila, että apua, nyt voi olla hyvinkin sellainen tilanne, että en todellakaan selviä! Vaikka eiköhän sitä aina kaikesta selvitä. Sitä paitsi eikös itsensä kehittäminen ole laji, joka ei kai voi koskaan mennä hukkaan?” Kiiski sanoo nauraen.
Kuvat: Tero Ahonen
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 6/2022.