Lapsena rakastin yli kaiken yhtä kirjallisuuden lajia. Se oli sarjakuva. Isäni ja sisarukseni lukivat minulle tuskastumiseen saakka Aku Ankkoja yhä uudelleen. Minusta oli hauskaa katsella kuvia, ja samalla tapahtumat muuttuivat eläviksi silmieni edessä. Lukuhetken jälkeen ne tulivat mukaan leikkeihini.
Kun olin viisivuotias, loputtomaan lukemiseen väsynyt isäni kysyi minulta, miksi en lue itse. Isäni ei loppujen lopuksi päässyt yhtään helpommalla. Sarjakuvien lukemisen sijaan hän sai opettaa minut lukemaan. Opin auttavasti lukemaan itse. Ja jos totta puhutaan, niin enemmänkin taisi olla kyse siitä, että aloin osata jo puhki luetut Aku Ankat ulkoa. Kärsimättömänä orastavana taiteilijasieluna en halunnut tavata hitaasti puhekuplia. Aloinkin kehitellä uusiin sarjakuviin myös omia meheviä juonenkäänteitä ja tapahtumia.
Kirjailija Italo Calvino kertoo teoksessaan Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle, kuinka oli lapsena 1920-luvulla ”lukenut” samalla tavoin varhaisia italialaisia sarjakuvia keksien niihin omat juonenkäänteet. Hän piti tuota mielikuvituskouluksi nimittämäänsä kokemusta tärkeänä kehitykselleen kirjailijana.
Taustaani vasten ei liene yllättävää, että ala-asteen ainekirjoitusteni kieli oli peräisin sarjakuvalehtien tehosteista ja huudahduksista: ”Räks, kuului keittiöstä.” ”Pam! Ovi paiskautui kiinni.” ”Hui! Kuka se oli?” Ja niin edelleen. Vaikka ainekirjoitusteni kieli ja ilmaisu oli kömpelöä, keksimäni tarinat olivat pääni sisällä aitocalvinolaisessa hengessä hyvin tapahtumarikkaita ja värikkäitä.
Ihmettelin usein ainekirjoitusteni heikkoja numeroarviointeja. En ymmärtänyt sitä, ettei opettaja nähnyt pääni sisään tarinoiden todellisia hienouksia. Hän todellakin näki vain ne muutamat äänet ja huudahdukset, jotka olin tarinasta poiminut ja raapustanut paperille. Minulle taas pelkkä ”räks” avasi yksityiskohtaisesti silmieni eteen tarkan näkymän kuvittelemistani tapahtumista, ihmisistä ja paikoista.
Löysin hengenheimolaisen muutama vuosi myöhemmin sarjakuvataiteilija Tarmo Koivistosta, joka tuli pitämään kotiseudulleni Savoon sarjakuvakurssia. Hän kertoi, etteivät sarjakuvien tehosteäänet ole huonoa kieltä. Yhdistyneenä vauhdikkaaseen visuaaliseen ilmeeseen esimerkiksi sarjakuvaan kirjoitettu ”Roaaar!” ralliauton perässä kuvaa tuon auton ääntä paremmin kuin mikään muu. Tärkeintä on, että lukija osaa kuvitella tuon äänen päässään oikein. Samalla Tarmo opetti minulle jotakin tärkeää: Irrotettuna kontekstistaan, eli sarjakuvasta ja sen visuaalisesta ilmeestä, tuo ”Roaaar!” on aika mitäänsanomaton ilmaisu.
En tuolloin lapsena tiennyt, että tulen kamppailemaan saman asian kanssa koko työurani ajan. Säveltäjänä kirjoitan edelleen aina silloin tällöin musiikillisia ”roaaareja”. Musiikin esittämisratkaisu soi päässäni niin ilmiselvänä, että saatan unohtaa kirjoittaa muusikoille nuotteihin ihan ensiarvoisen tärkeitäkin ohjeita. Tästä minulle huomautettiin jo Sibelius-Akatemian pääsykokeissa. Eräs valintalautakunnan jäsenistä kysyi minulta kohteliaasti:
”Haluaisitko, että tämä soitetaan niin kuin se on kirjoitettu, vai niin kuin sinä soitit sen meille?”
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 6/2022.