Hyvinvointidiskurssi sai lisää pontta vuonna 2019, kun WHO julkaisi yli 3 000 tutkimusta kattavan raportin ”What is the evidence of the role of the arts in improving health and well-being?”. Eniten tutkimuksia oli nimenomaan musiikin alalta. Musiikki voi suorien kivunhoitovaikutusten lisäksi muun muassa auttaa jäsentämään ongelmia ja antaa merkityksiä, lisätä ymmärrystä, empatiaa ja monitulkintaisuuden sietoa, musiikki voi auttaa sanattomassa itseilmaisussa ja luoda turvallisia tiloja sekä yhteisöllisyyttä.
Hyvinvointidiskurssi näkyy Suomessa erityisesti julkisten palveluiden instituutioiden ja organisaatioiden, kuten OKM, STM, Taike ja THL, puheissa ja hankkeissa. Kritiikkiäkin on esitetty, muun muassa taiteen itseisarvon väheksymisestä ja kulttuuripolitiikan muuttumisesta sosiaalipolitiikaksi. Usein hyvinvointidiskurssin on moitittu olevan uusliberalistista talouspuhetta, jossa taiteen hyötyarvo sanelee sen olemassaolon (ja julkisen rahoituksen) oikeutuksen. Joidenkin mielestä hyvinvointidiskurssin korostuminen on yhteiskunnan medikalisoitumisesta johtuva ilmiö, jossa musiikki määritellään lääketieteen näkökulmasta vain lääkkeeksi.
Vahvasti henkilökohtaisista mieltymyksistä ja yksilöllisestä musiikkimausta riippuvia hyvinvointivaikutuksia on vaikea mitata ja todentaa niin, että saataisiin vertailukelpoista tietoa esimerkiksi ”musiikkireseptiä” tai yleispäteviä ohjeistuksia varten. Tästä syystä ainakin minua ihmetyttää, miksi juuri hyvinvointivaikutukset ovat nousseet niin vahvasti puheisiin, hankkeisiin ja julkisen rahoituksen perusteluihin, kun muitakin päteviä perusteluja taiteen olemassaololle olisi tarjolla. Esimerkiksi YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa mainitaan taiteen tekemisen ja kokemisen olevan ihmisyyteen liittyviä perusoikeuksia. Luulisi ihmisoikeuksien toteutumisen olevan taiteen rahoituksen perusteluissa merkityksellisempää kuin vaikeasti mitattavat hyvinvointivaikutukset.
Ilmiönä hyvinvointidiskurssi on kiinnostava ja hitusen ahdistava. Toisaalta hyvinvoinnin lisääntyminen taiteen kautta tai avulla on hieno asia, eivätkä musiikin hyvinvointivaikutukset sinänsä vähennä sen itseisarvoa taiteena tai viihteenä. Toisaalta puhe musiikista hyvinvoinnin välineenä saattaa ohjata rahoitusta niin, että hakukriteereissä suorastaan edellytetään hyvinvointivaikutusten erittelyä ja pohdintaa. Voiko tässä käydä samoin kuin – kuten kaikki apurahahakemuksia joskus tehneet muistavat – ”rohkeiden avausten” kohdalla kävi: omaa projektia joutuu puoliväkisin sullomaan jonkinmoiseen boksiin, että edes voi hakea?
Ihminen on tehnyt musiikkia aina, sekä erityisiin tarkoituksiin että ihan vaan koska on tarve tehdä musiikkia. Kuten tieteessäkin, myös taiteessa vapaan haahuilun ja huvikseen tekemisen sivutuotteina syntyvät kaikkein luovimmat ideat, joista saattaa olla joskus jotain taiteen ulkopuolistakin hyötyä. Hyvinvointi- ja muut vaikutukset ovat kiva bonus, mutta taiteen ainoita oikeutuksia ne eivät voi olla edes julkisten palveluiden organisaatioissa tai rahoituksen perusteluissa.
***
Artikkeli julkaistiin Muusikko-lehdessä 3/2022.