Sellisti Max Lilja (s. 1975) on jo neljännesvuosisadan tehnyt karriääriä sähköisemmän musiikin saralla. Taustaltaan klassisella muusikolla on ollut pitkä matka omaleimaiseen soolouraan. ”Olen kiinnostunut kokonaisuuksien hallitsemisesta ja vastuu tuntuu luontevalta. Haluan myös aina kehittyä ja rohkeasti kokeilla uutta. On tuntunut myös erittäin luontevalta olla välillä keskipiste ja toisaalta esimerkiksi Tarjan keikoilla palata takariviin.”
Tarjalla Lilja tarkoittaa Tarja Turusta, jonka kiertueilla hän on soittanut jo vuodesta 2007. Lilja on siis tottunut keikkailemaan stadionkonserttikokoluokassa. Omat soolokeikat ovat vaihdelleet baareista konserttisaleihin tai kaupunkifestivaaleista firmabileisiin. Parhaimmillaan ne ovat olleet näyttäviä spektaakkeleita, kuten Slushin avajaiset Helsingissä vuonna 2016. Ja kun venue on iso, Lilja osaa tehdä showta massoille. Videotaiteen höystämänä jäähallin lavalla heiluva lähes kaksimetrinen vaalea mies mustissa vaatteissaan ja mustan sellonsa kanssa on jylhä näky. Musiikki on lähempänä Kraftwerkiä ja Rammsteinia kuin Sibeliusta ja Merikantoa.
”Yritän aina muokata omaa esitystäni sen mukaan, mitä paikka vaatii”, Lilja sanoo.
Oma tyyli löytyy mutkien kautta
Sibelius-Akatemiassa nuorisokoulutuksessa 9-vuotiaana opiskelunsa aloittanut Lilja debytoi parikymppisenä sekä sinfoniaorkesteri Vivon että Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesterin soolosellistinä. Hyvin alkanut ura orkesterimuusikkona sai kuitenkin yllättävän käänteen, kun projektiksi opiskelukavereiden kanssa perustetusta Apocalypticasta tulikin hitti. Kolmen levyn ja kuuden vuoden jälkeen Lilja kuitenkin siirtyi soolouralle. Siinä taitteessa hän ehti soittaa Suomen Kansallisoopperan orkesterissa vuosina 2003–2004. ”Vaikka nautin oopperasta, joka on fantastinen taidemuoto, minulle henkilökohtaisesti täytyi löytyä toinen polku taiteilijan elämässä. Sitä polkua pitkin olen kulkenut”, pohtii Lilja.
Ajatus omasta soololevystä alkoi kypsyä mielessä, mutta ”täydellisen soundimaailman” etsiminen otti aikansa. Ensimmäinen soololevy, Plays Electronica By One Cello, näki päivänvalon vuonna 2013. Sen jälkeen soolokeikkoja on ollut parikymmentä vuodessa, ympäri Eurooppaa. Oma soundi löytyi pitkällisen kokeilun ja etsimisen kautta.
Tärkeä elementti on Moogin kehittämät Moogerfoogerit. Ne ovat kosketinsoittimien käyttöön kehitettyjä isokokoisia efektipedaaleja. ”Studiossa tykkään työskennellä analogivehkeillä, ja niitä onkin kertynyt kattava setti. Moogerfoogerit olivat sellolle erittäin hyvin sopivia. Näitä ei enää valmisteta, ja olen onnekseni joskus ostanut ne kaikki”, kertoo Lilja.
Lilja itse kutsuu lautaa, jossa Moogin isokokoiset pedaalit ovat, emoalukseksi. Se on lähinnä studiokäyttöön. ”Soolokeikoille olen tiivistänyt livevarustukseni niin, että pystyn sen kanssa liikkumaan itsekseni ympäri maailmaa eri kulkuneuvoissa. Totesin jossain vaiheessa, että toimintavarmuuden, matkustamisen ja vaihtuvien keikkailumuotojen takia ainut toimiva tapa on tehdä tietokonepohjainen setti. Ohjelmointi vaatii paljon kotitöitä, mutta sitten voi lavalla keskittyä enemmän soittoon ja yleisön kanssa olemiseen.”
Elektroninen maailma syntyy livenä luuppaamalla ja valmiiksi luoduista pohjista. Tähtäimessä Liljalla on ennen kaikkea aina toimiva biisi. ”Kun teen biisejä ja levyjä, en ajattele miten nämä livenä toteuttaisin. Ja vaikka elektronisvaikutteisessa musassani toki on toistoa, niin en käytä luuppausta biisintekotyökaluna vaan pyrin vain tekemään toimivia kappaleita. Sitten kun on keikkojen aika, rakennan biisit tarpeen vaatiessa uudestaan semmoiseen muotoon, että että pystyn luuppausta hyödyntäen soittamaan ne livenä. Tärkeä pointti minulle tuossa on se, että jokainen stemma säilyttää oman identiteettinsä. Eli ei ole vain kasa selloraitoja, vaan levyllä olevat roolit säilyvät myös livesetin miksauksessa.”
Esiintyjän niksit
Liljalle esiintyminen on rituaali, jossa muodostuu kontakti yleisön kanssa. ”Lava on itselleni pyhä paikka. Suhde yleisöön alkaa muodostua heti ensimmäisestä askeleesta. Tykkään ensiksi puhua hetken yleisölle tai pienemmässä paikassa enemmänkin yleisön kanssa. Voi kokeilla minkälaisella tunnelmalla ihmiset ovat. Joskus toki voi vastassa olla vain jäätä, ja on paras vain keskittyä musiikkiin!”
Välillä Lilja maustaa biisejään heittämällä improvisaatioihin viittauksia tuttuihin melodioihin ja soittaa vaikka Kiss-yhtyeen I Was Made For Loving You:ta. ”Saattaa olla raskasta kuunnella outoja kappaleita toista tuntia. On hyvä herätellä yleisöä jollain tutulla.”
Vaikka Liljan esitys on ennalta suunniteltu ja pohjien viitoittamana esitys kulkee omaa reittiään, jokainen keikka on kuitenkin oma tapahtumansa sattumuksineen. ”Tykkään olla itse vastuussa yleisön hetkellisestä hyvinvoinnista. On myös aivan mahtavaa tehdä virheitä yleisön edessä! Koko dialogi yksin esiintyjän ja yleisön välillä on tosi kiehtova aistia lavalta. Tietysti joskus se ei vain yrityksistä huolimatta oikein toteudu. Yksin lavalla ollessa ei silloin voi verhoutua minkään roolin taakse”, Lilja pohtii.
Keikkareissuillaan Lilja kokee yksinäisyyden voimakkaimmin taukopaikoilla. ”Yritän aina jos mahdollista löytää hyviä ravintoloita ja ruokakokemuksia. Yksin kiertämisessä tylsintä on yksin syöminen. On kiva, jos pääsee jakamaan muiden kanssa matkustamisen ihmeellisyyksiä.”
Katastrofista tulee unohtumaton keikka
Liljan omistama hiilikuitusello on kiertueystävällinen, kun sen voi laittaa matkatavaroihin. Tullissa ja lentokentillä laukku herättää kuitenkin aina mielenkiintoa. ”Aika monesti se jää jälkeen, kun se halutaan avata ja tutkia. Olen itse pyrkinyt vaikuttamaan reittivalinnoilla siihen, että se olisi turvassa”, Lilja sanoo.
Vuonna 2019 Liljan pelko kävi toteen, kun hän oli palaamassa Turusen keikalta Chilestä. Soittokamat olivat jääneet matkan varrelle, ja parin päivän päästä oli sovittuna keikka Tampereelle. ”Yleensähän matkalle jääneet laukut tulevat parissa päivässä, joten ajattelin että ei hätää. Päivät kuluivat eikä laukkuja kuulunut. Minulla oli kaksi vaihtoehtoa: joko yritän jostain haalia kasaan vastaavan laitteiston tai pyrin ajattelemaan homman ihan uudelleen. Päädyin jälkimmäiseen. Halusin soittaa samat kappaleet, mutta tein niistä päivää ennen versiot ilman minkäänlaista tuotantoa. Ei siis soundeja, luuppaamista, biittejä tai taustanauhoja – vain biisien ydin, vain mies ja sello. Konsertti oli Kalevan kirkossa, jossa oli iso kaiku jo valmiiksi. Ilta meni loistavasti ja konsertti oli tunnelmaltaan huikea sekä itselleni että kuulemma myös yleisölle. Onnistuin pääsemään siihen kuuluisaan flow- tilaan, jossa ei ollut muuta kuin se hetki ja musiikki. Se oli pysäyttävä kokemus.”
Liljan seuraava projekti on paluu juurille, sillä kyseessä ovat akustisella sellolla soitetut Bachin soolosellosarjat. ”Musiikkimaailmassa tehdään paljonkin Bach-modernisointeja, mutta olen löytänyt siihen uuden näkökulman”, sanoo Lilja arvoituksellisesti. Se on myös pakottanut hänet keskittymään klassisen soittotaidon harjoittamiseen. Jäämme odottamaan.
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 2/2022.