Konserteista ensimmäinen oli eräänlainen kutsuvierastilaisuus Tonkünstler Vereinin salissa, minkä jälkeen koitti julkinen esiintyminen ääriään myöten täynnä olevassa Mozart-Vereinin salissa. Paikalla konserteissa oli myös kaupungin merkittävin kriitikko, Lisztin oppilaana kannuksensa hankkinut säveltäjä Ludwig Hartmann, joka kirjoitti Arma Hjorthin esiintymisistä paikalliseen Neueste Nachrichten -lehteen. Suomalaishuilistia koskeva osuus kuului kokonaisuudessaan seuraavasti:
”Nuori tyttö, joka puhaltaa huilua! Sellaistapa emme olleet vielä nähneetkään. Joka tapauksessa näky oli vangitseva, esteettisesti kaunis, sulokas, ja hänen soittonsa kesti vertailun jopa sellaiseen mestariin kuin herra Wunderlich; Hjorth ansaitsee kaiken kehun, ja hänen esiintymisensä oli vapaa kaikesta sentimentaalisuudesta jne. jne.”
On monella tavalla kuvaavaa, että kriitikko eritteli huomattavasti tarkemmin huomioitaan naispuolisen huilistin ulkoisesta olemuksesta kuin tämän soitosta. Soitto kyllä keräsi kehuja, mutta muun muassa siksi, että se ei vastannut kriitikon tunkkaista ennakkoluuloa siitä, miten naisen soitto olisi oletettavasti ”sentimentaalista jne. jne.” Ja ennakkoluulostahan tässä oli kyse, sillä kriitikko ei omien sanojensakaan mukaan ollut aiemmin konsertoivaa huilistinaista nähnyt tai kuullut.
Arma Hjorthin kansainvälinen läpimurto uutisoitiin Suomessakin laajasti, ei vain alan lehdissä, vaan asiasta kertoivat ihan peruspäivälehdetkin sekä pääkaupunkiseudulla että huilistin kotikaupungissa Tampereella. Suomen ja suomalaisen tuleminen mainituksi kansainvälisessä lehdistössä oli kova juttu jo sata vuotta sitten. Hjorthin ensimmäiset kaksi onnistunutta Dresdenin-konserttia poikivat hänelle välittömästi lisää esiintymisiä Saksassa, ja muutamaa kuukautta myöhemmin tähtihuilisti saatiin konsertoimaan myös kotimaahansa.
Huomattavasta etukäteisjulkisuudesta huolimatta sekä Helsingin että Tampereen konsertit maaliskuun loppupuolella 1907 eivät olleet yleisömenestyksiä. Esimerkiksi Helsingin Sanomat aloitti konserttiarvostelunsa: ”Arma Hjorthin konsertti oli eilen illaksi koonnut kowin niukasti yleisöä Yliopiston juhlasaliin. Olisi luullut monen pelkästä uteliaisuudestakin tahtowan tutustua naishuilunsoittajaan, jollaista meillä ei wielä milloinkaan ole julkisuudessa kuultu. Wahinko wain poissaolleille, sillä nti Hjort [sic] tarjosi kuulijoilleen tawallaan hywin nautintorikkaan illan.”
Kotimaisten arvostelijoiden ansioksi on luettava, että dresdeniläiskollegoistaan poiketen kriitikot niin Helsingissä kuin Tampereellakin, sekä suomeksi että ruotsiksi, keskittyivät arvioissaan musiikillisiin asioihin. Tosin yllä siteeratussa Helsingin Sanomien arvostelun aloituskappaleessa ihmeteltiin kuitenkin sitä, etteivät ulkomusiikilliset vaikuttimet olleet herättäneet tarpeeksi yleisön uteliaisuutta, jotta nämä olisivat saapuneet paikan päälle näkyä ihmettelemään.
Vaikka konsertit eivät yleisömenestyksiä olleetkaan, kertoo naispuolisen huilistin uutuusarvosta se, että jopa pääasiassa poliittista satiiria sivuillaan harrastanut ruotsinkielinen pilalehti Fyren noteerasi konsertit ja otti Arma Hjorthin pilajuttunsa kohteeksi 7.4.1907 julkaistussa numerossaan. Pilailusta osa kohdistui erilaisina sanaleikkeinä huilistin nimeen, tyyliin ”hvad den arma gjordt” (mitä se raukka on tehnyt) tai mitä jos Hjorth olisikin valinnut soittimekseen käyrätorven (hjorthorn = hirvensarvi).
Mutta osa pilailusta oli muotoiltu tavalla, joka ei nykylukijalle välttämättä suoranaisesti enää aukea. Huumoritekstien kautta onkin päästävissä kiinni sellaisiin ajattelumalleihin, joista ei peittelemättä julkisesti kirjoitettu, mutta jotka huumori toi esiin melkein kuin vahingossa. Tästä näkökulmasta ylivoimaisesti kaikkein kiinnostavin kohta Fyrenin pilajutussa kuuluu käännöksenä seuraavalla tavalla: ”Hän ymmärsi erinomaisesti sekä reiät että läpät. Ja miksipä ei – naisillahan on ivaan kerkeävä kieli. Siinä hän seisoi koko ajan suu seivästettynä – vanha Aatami! – eikä vaikuttanut yhtään teennäiseltä.”
Vitsit eivät tunnetusti parane selittämällä, mutta selitän siitä huolimatta. Katkelman alkupuolen ajatus on, että koska naiset stereotyyppisesti ovat juoruiluun taipuvaisia, on huilu heille sopiva instrumentti. Järkeily perustuu ruotsinkieliseen sanaleikkiin, jossa huilun läppää merkitsevä sana klaff rinnastuu kerkeäkielistä juoruilijaa tarkoittavaan sanaan klaffaretunga, joka pitää sisällään myös sanan kieli (tunga), jota huilunsoitossa toki tarvitaan. Katkelman aivan lopun viittaus teennäisyyteen puolestaan on jälleen yksi väännös taiteilijan nimestä (gjordt).
Viittaukset reikiin ja suun ”seivästämiseen” sisältävät kenties seksuaalista vihjailua, jonka ”vanha Aatami!” -huudahdus sitten vahvistaakin. Vanha Aatami on nimittäin viittaus aikansa kohuromaaniin, Nobel-palkinnonkin voittaneen tanskalaiskirjailija Henrik Pontoppidanin kirjaan Den gamle Adam, joka käsitteli seksuaalisuutta ja erityisesti miesten naisiin kohdistamaa pelkoa. Tässä kohtaa satiirin nimettömäksi jäävä kirjoittaja osuukin aivan asian ytimeen, sillä naisten rajaamisella pois puhallinsoitosta oli pitkät perinteet juuri puhallinsoiton implisiittisen seksuaalisuuden takia.
Kuten musiikinteoreetikko John Essex muotoili jo vuonna 1721 oli puhallinsoitto ”highly unbecoming to the fair sex” eli erittäin epäsopivaa kauniille sukupuolelle. Suun sisälle tunkeutuva ja huomattavaa puhallusvoimaa vaativa oboe oli jo lähtökohtaisesti liian maskuliininen asia naisten käsiteltäväksi, mutta epäilyttävää erotiikkaa liittyi myös nokkahuilunsoittoon – olihan kuvataide esittänyt jo vuosisatoja alastomat nymfit viettelemässä miehiä nimenomaan nokkahuiluihinsa puhaltaen. Poikkihuilun sopimattomuutta naisten suihin Essex perusteli erityisesti siitä syystä, että soitettaessa huulet vääntyvät moraalittomuuteen ja epäsäädyllisyyteen viittaaviin asentoihin.
Fyren-lehden satiiri tulee osoittaneeksi, että John Essexin lähes kaksisataa vuotta aiemmin muotoilemat ajatukset huilunsoiton naisia epäsiveellistävästä vaikutuksesta elivät ja voivat hyvin vielä 1900-luvun alun Suomessa – toki huilunsoitto nähtiin epäsiveellisenä vain, jos sitä harjoitti nainen. Ja satiiri muistuttaa myös siitä, että esiintyessään konsertoivana huilusolistina Arma Hjorth tunkeutui rohkeasti alueelle, joka siihen asti oli rajattu kuuluvaksi yksinomaan miehille. Niinpä monen miehen reaktio olikin huutaa peloissaan ”konserttimusiikin rajat kiinni!”.
Fyren-lehtikin maalaili, kuinka seuraavaksi varmaan nähdään lavalla nainen soittamassa vetopasuunaa – ilmeisesti tämä oli hullunkurisin musiikillinen kuva, jonka kirjoittaja pystyi mielessään kuvittelemaan. Koko satiiri päättyykin vähemmän yllättäen huudahdukseen: ”Niinpä, ne naiset, he ottavat meiltä leivän.”
On jännä ajatella, ettei siitä ole kuin hieman reilu sata vuotta, kun Arma Hjorth mursi lasikaton ja raivasi tiensä huilistina rohkeasti kansainvälisille esiintymislavoille. Ja toisin kuin monen muun, hänen ammattiuransa ei päättynyt edes naimisiinmenoon. Arma Hjorth oli suunnannäyttäjä tässäkin ja jatkoi uraansa nimellä Arma Pahlman.
Kuvitus: Lauri Toivo
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 1/2022.