Pianonvirittäjien keskuudessa vitsaillaan, että on kiva olla töissä alalla, jolla ei ihan joka sadas vuosi tehdä uusia keksintöjä. Flyygelin perusmekanismihan on keksitty reilut kolmesataa vuotta sitten, jolloin syntyi ensimmäinen fortepiano. Sitä kehiteltiin vimmaisesti seuraavat pari sataa vuotta monin mielenkiintoisin kääntein. Merkittävä innovaatio oli laittaa puiseen soittimeen selkärankana toimiva valurautarunko, joka kesti valtavan kielijännityksen. Näin voitiin lisätä kielten määrää ja jännitettä. Se taas lisäsi pianon volyymia, ja hiljaisesta fortepianosta tuli tuntemamme konserttisoitin. Koneistosta tuli parantelun myötä nopeampi ja varmempi, mikä mahdollisti vaativammat teokset. Mutta tämä kaikki tapahtui 1800-luvulla. Onkin hämmästyttävää, ettei piano ole soittimena muuttunut yli sataan vuoteen käytännössä lainkaan, ei sitten keskimmäisen eli urkupistepedaalin käyttöönoton.
Niinpä kaupasta ostettu uusi piano on periaatteessa ihan samanlainen mekanismiltaan kuin kaikki käytössä olevat vanhat pianot. Harva mekaaninen laite onkaan pysynyt näin muuttumattoman samanlaisena suosionsa säilyttäen.
Innovaatioita Japanista
Lähes sata vuotta pärjättiin ilman uusia keksintöjä, tai jos niitä tuli, ne unohtuivat pian käyttökelvottomina. Oli vaihe, jolloin muovi oli korvaamassa puuta materiaalina koneiston osissa. Rakennettiinpa täysin muoviosista jopa koneisto, joka todettiin kelvottomaksi. Käytetään muovia yhä vieläkin rinnan puuosien kanssa ja ilman ongelmia, mutta luonnonmateriaaleissa on kiistattomat edut. Ne ovat muovia paremmin työstettävissä ja korjattavissa.
Piano kehittyi pääosin Euroopassa aina 1900-luvulle saakka, ja edelleenkin monien mielestä laadukkaimmat soittimet tulevat Euroopan saksankieliseltä alueelta. 1950-luvulla japanilaiset pääsivät mukaan kilpailuun, ja siellä lanseerattiin kaksi merkittävää keksintöä. Muuttuva ilmankosteus on suuri ongelma kaikille puisille instrumenteille, mutta erityisesti pianoille. Varsinkin meidän korkeuksillamme on ollut tavallista, että kaikupohjat pamahtelevat halki talvipakkasissa. Viimein 1990-luvulla tähän löytyi ratkaisu, kun maahamme alettiin tuoda pianon sisään asennettavia kostuttimia.
Tulevaisuuden kannalta kauaskantoisempi ja vähintään yhtä merkittävä keksintö oli Silent-piano. Yamahan kehittämässä järjestelmässä optinen sensori lukee vasaran liikkeet ja soittaa soundipankista mallinnetun pianon kuulokkeisiin. Kyseessä on tavallaan hybridimalli, jossa soittaja voi päättää soittaako luomuna vai digitaalisesti. Itse asiassa Silent-teknologia syntyi toisen keksinnön sivutuotteena. Moderni automaattipiano, Disklavier, oli Yamahan 1980-luvulla hartaasti kehittelemän työn tulos. Tuolloin sen käyttö jäi vielä vähäiseksi.
Silent oli kuitenkin heti menestys tiheään asutuissa miljoonakaupungeissa. Vähänpä tähän keksintöön kuitenkaan uskottiin maassamme. ”Ehkä Japanissa, mutta ei meillä Pohjanmaan lakeuksilla”, ajateltiin. Silentit yleistyivät hitaasti, ja kenties korkea hintakin oli hidaste. Viime vuosina Silent-pianot ovat olleet Yamahalle suuri menestys myös meillä Suomessa.
”Valtaosa koteihin myydyistä pianoista alkaa olla Silent-pianoja. Asiakkaat haluavat pianon, jolla voi harjoitella rauhassa. Muun kotiväen ei tarvitse kuulla tekniikkaharjoituksia tai kompasteluja”, kertoo F-Musiikin pianoverstaalla työskentelevä pianoteknikko Juha Huotari, jolla on alalta yli 30 vuoden kokemus.
Varsinkin kerrostaloasunnoissa naapurisopu säilyy varmasti paremmin, kun sormiharjoitukset eivät täytä naapurin päivää. Eihän Silent-teknologia itse soitinta toiseksi muuta, mutta kyllä se mahdollistaa täysin uuden tavan harjoitella. Täysin ”hiljainen” Silent-pianokaan ei ole. Koneistosta syntyy aina jonkinlainen kopina. Sitä ei vain soittaessa huomaa, kun pianosta lähtee soittaessa helposti 70–80 dB äänenvoimakkuus (jopa 100 dB).
Laman aiheuttaman taantuman jälkeen on uusien pianojen menekki ollut hiljalleen kasvussa koko 2000-luvun. Yhä useammin ostajan valinta on akustinen soitin – eikä nyt ole kyse mistään koronan tuomasta harrastusbuumista. ”Akustisen pianon myynti on ollut nousussa jo vuosia ennen koronaa, noin puolet myynnistä on akustisia pianoja”, kertoo F-Musiikin myynnistä vastaava Veijo Laine.
Huomionarvoista taas on se, että akustisista pianoista jopa 80 prosenttia on Silent-pianoja. Itse asiassa Silent ja Disklavier-tekniikalla varustetut soittimet ovatkin muuttaneet monikäyttöisyytensä vuoksi ajatusmaailmaa niin, että F-Musiikilla myydään kaikki pianot samassa osastossa. Silent-pianohan on myös täysverinen digitaalipiano. Eikä Silent-keksintö ole enää pelkästään Yamahan yksityisomaisuutta, vaikka se dominoikin markkinoita.
Lähimmällä kilpailijalla, Kawailla, on oma Anytime-mallistonsa, jossa mekanismi on pääpiirteiltään sama. Tosin heidän valikoimassaan ei ole isompia flyygeleitä, kuten Yamahalla on. Jälkiasennettavia silent-mekanismeja on myös saatavissa, vaikka moni kyseenalaistaa niiden toimintavarmuuden. Monimutkainen mekanismi on aina parempi asentaa pianoon jo valmistusvaiheessa.
Kierrätystä ja luonnollista poistumaa
Kun uudet tuulet puhaltavat, se tarkoittaa väistämättä myös vanhan väistymistä. Osa aikansa palvelleista pianoista joutaakin jo kaatopaikalle. Vaikka edellisessä numerossa perusteltiinkin, kuinka jopa sata vuotta vanha soitin kannattaa monesti korjata, usein ei kannata. Moni 50–100 vuotta vanha laadukkaista materiaaleista valmistettu soitin voi olla vielä loistavassa kunnossa, mutta vastaavasti moni lousku laatikko joutaa jo kiertoon. Kyse on kuitenkin normaalista poistumasta.
Yle nosti pari vuotta sitten ”kaatopaikka-pianot” otsikoihin, ja taas pianon kohtalo vaikutti lohduttomalta. F-Musiikin Juha Huotaria muutaman vuoden takainen Ylen ”uutisointi” harmittaakin. Sen seurauksena syntyi vääristynyt käsitys.
”Vähän kiusaa se, kun puhutaan niistä kaatopaikkapianoista. Kyse on useimmiten 1950–1960-lukujen itäsaksalaisista ja venäläisistä pianoista, jotka ovat tulleet jo tiensä päähän. Ei niitä vanhoja Etyde- ja Elegia- pianoja kenellekään haluaisi myydäkään. Ne ovat soittimina olleet jo alun alkaenkin sellaisia, joita ei olisi pitänyt Suomeen tuoda”, hän sanoo.
Suomessa myytiin 1980-luvulla valtavat määrät kotimaisia Hellaksia ja Fazereita. Ne pianot ovat vielä yleisesti ottaen hyvässä kunnossa. Ja neljännesvuosisataan Suomessa ei ole enää tehtykään pianoja. Fazer musiikkikonserni lopetti toimintansa 1990-luvun taitteessa – kuin tulevan muutoksen aistien – ja myi pianotehtaansa Hellakselle. Sitten tuli lama, jonka väsyttämänä Hellaksenkin toiminta Rajamäellä loppui hiljalleen 1990- luvun aikana.
Silti Suomi on yhä vankkumaton pianomaa. Täällä myydään pianoja saman verran kuin Ruotsissa ja Norjassa yhteensä. Uusien tuontipianojen lisäksi ovat käytettyjen pianojen kirjavat markkinat, joilla kuka vain voi tehdä löytöjä. Ostajan kannattaa kuitenkin olla valveutunut mitä ostaa, vaikka halvalla saisikin. Hieno, kiiltävä ja kunnostettu voi osoittautua pommiksi pianonvirittäjän saapuessa ensivisiitille.
Varsinkin yksityiseltä ostettuna kauppoja voi olla siinä vaiheessa vaikea enää purkaa, ja olohuoneen nurkassa lojuukin parisataa kiloa ongelmajätettä.
Uitetut pianot eivät kestä Suomen talvea
Yksi käytettyjen pianojen markkinoita vaivaava ongelma on ilmiö nimeltään ”uitetut pianot”. Termi tulee siitä, että pianoja ”uitetaan” ohi virallisen maahantuonnin. Sellainen piano voi osoittautua käytössä todella ikäväksi sijoitukseksi. Lienee paikallaan selittää hieman asian taustaa.
Kun Yamaha vuonna 1900 aloitti pianojen valmistamisen, syntyi pianoja lähinnä kotimaan markkinoille. Puolessa vuosisadassa Yamahoiden laatu oli saavuttanut tason, jolla se saattoi kilpailla eurooppalaisten brändien kanssa. Vienti Yhdysvaltoihin alkoi 1950- luvulla. Suomeen ensimmäiset Yamaha pianot saapuivat samaan aikaan Nissan Bluebirdien kanssa joskus 1960-luvun alussa. Sitten huomattiin ongelmia. Pianot eivät kestäneetkään uuden mantereen ilmastoa. Viritystapit löystyivät ja kaikupohjat halkeilivat. Meni kuitenkin pari vuosikymmentä ennen kuin ratkaisu ongelmaan löytyi. Vuonna 1987 Yamaha alkoi valmistaa eri markkinoille eri soittimet. Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan valmistettavien pianojen puut alettiin kuivata eri tavoin kuin Aasian markkinoille menevien. Japanista Suomeen tuodut Yamaha pianot ovat European dry -nimikkeellä. Näin vahingot pystyttiin minimoimaan.
Tässä valossa onkin helppo ymmärtää, kuinka juuri Aasian kosteaan ilmastoon tehdyt pianot reagoivat, jos ne tuodaan Eurooppaan. Suomen rutikuivassa talvessa reaktio voi olla tuhoisa, kun soittimet eivät kestä lainkaan muutosta. Eurooppalaisissa pianoissa tätä ilmiötä ei ole, koska esimerkiksi Saksan ja Suomen ilmasto on riittävän samankaltainen. Kuitenkin muita reittejä pitkin, kuin maahantuojan kautta, tällaisia ”uitettuja pianoja” saapuu jatkuvasti markkinoillemme.
Oulun ympäristössä 33 vuotta toiminut konserttivirittäjä Eero Koivisto tietää ilmiön valitettavan hyvin. ”Jos piano on ollut Japanissa tai kosteammassa ilmassa parikymmentä vuotta, se ei todennäköisesti kestä Suomen ilmastoa.”
Pahimmillaan Aasiasta tuodut käytetyt pianot ovat altistuneet korroosiolle, ja ruostetta voi olla metalliosissa kauttaaltaan. Ikäviä esimerkkejä näistä ”uitetuista” pianoista on tullut jokaiselle pianonvirittäjälle vastaan. Koivisto on joutunut antamaan tylyn tuomion monelle pianolle – eikä sitä usein halua kuulla niin asiakas kuin kauppiaskaan. Itsenäinen yksityisyrittäjä on kuitenkin puolueeton ammattilainen, jonka ei kannata valehdella.
”Turvallisin reitti on ostaa maahantuojan kautta tuotu piano. Näin kokemus on osoittanut. On tullut vastaan todella paljon pianoja, jotka eivät pysy vireessä tai saattavat soida omituisesti. Siihen voi olla syynä, että niin sanottu trygi eli kaikupohjan jännite on hävinnyt, eikä kielisiltaan tule tarpeeksi painetta”, Koivisto kertoo.
Tällaisen pianon koneisto saattaa toimia ihan hyvin, mutta ongelma on nimenomaan vireen ja soundin kanssa. Jos pianossa on poikkeuksellisen paljon löysiä tappeja, sen alkuperää voi epäillä. Suomessa ja varsinkin pohjoisessa on hyvin haastavat olosuhteet. Kuivana aikana ilman suhteellinen kosteus voi olla lähellä nollaa, kun taas kesällä voi kosteusmittarin lukema ylittää jopa 80 % kosteuden. Ei siinä tahdo kestää mikään piano.
”Poikkeuksen tekevät Suomessa valmistetut Hellakset ja Fazerit. Ne ovat kestäneet paremmin, koska ne on valmistettu täällä kuivassa ilmassa. Suomi on hankala maa ja vaihtelut ovat suuria. Tammi-helmikuu on pahinta aikaa”, Koivisto huokaa.
Ilman lämpötilan ja kosteuden vaihtelut ovat aina pahaksi mille tahansa puiselle soittimelle. Ne elävät ilman kosteuden vaihtelun mukaan. Mutta kun halvemmista tuontikitaroista menee kaula mutkalle takuuaikana, heittää kauppias sen roskiin ja antaa takuuna uuden. Käytetyn pianon kanssa takuuta voi olla vaikeampi penätä enää vuosien päästä. Pahimmillaan ostaja saa niellä tappionsa. Kuluttajalle tällaiset ”uitetut pianot” ovatkin kiusallinen ilmiö. Ihmiset eivät välttämättä tiedä ostamansa pianon taustoja, eikä vireongelmille heti keksitä syitä. Pianonvirittäjäkin saattaa vaieta vaikeasta asiasta, jos totuuden kertominen pianon käyttökelvottomuudesta tuntuu liian ikävältä uutiselta.
Muuttuva maailma saattaa ostajan monenlaisten ongelmien eteen. Joskus on vaikea arvioida soittimen alkuperää, kun ne kiertävät ympäri maailmaa. Yksi tällainen solmukohta on Puolan Kalisz. Kaupungissa toimi yli sata vuotta iso pianotehdas. Kun sen toiminta sosialistisen järjestelmän romahtaessa loppui, jäi paljon osaavia käsityöläisiä työttömäksi. Syntyi useita yrityksiä, joiden toimesta kaupungissa alkoi länsimaisten pianojen ja flyygeleiden kunnostus. Toiminta on noussut merkittäväksi tekijäksi pianomarkkinoilla. Välillä ollaan kuitenkin hieman kyseenalaisella sektorilla. Jenkeistä ostetut vanhat Steinwayn raadot saavat Puolassa kiiltävän polyesterin päälle. Sitä ennen ne kunnostetaan, mutta samalla niiden muotoilua fiksataan niin, että tarkoituksellisesti hämärretään alkuperä muistuttamaan eurooppalaista. Ammattilainen kuitenkin näkee monesta yksityiskohdasta, ettei kyse ole Saksassa valmistetusta soittimesta. Amerikkalainen S & S kun ei ole sama asia.
Tällainen flyygeli voi aluksi vaikuttaa edulliselta ostokselta, mutta osoittautua ongelmalliseksi, kun soitin ei vastaakaan Steinwayn laatustandardeja. Tilannetta voisi verrata siihen, että ostaa nettikaupasta saksalaisen BMW:n, mutta sitten selviää, että siihen onkin vaihdettu moottori ja vaihdelaatikko jossain halvemman tuotannon maassa. Tai että se onkin kolaroitu auto, joka on kasattu uudelleen. Eroa ei aluksi huomaa, ennen kuin viat alkavat paljastua.
Piano voi palvella eliniän
Globalisoituva maailma luo uudenlaisia haasteita kuluttajalle. On kuitenkin hyvä muistaa, että Suomessa on erittäin osaava pianonvirittäjien ammattikunta. Jos siis on epäselvyyttä pianon alkuperästä tai kunnosta, kannattaa aina tilata avuksi ammattivirittäjä. Pienellä vaivalla saattaa säästää ison harmin.
Kun piano on hankittu kotiin, on todella järkevä ratkaisu asentaa siihen pianon sisäinen kostutinjärjestelmä. Sen avulla soitin pitää vireensäkin paremmin ja soinnin kvaliteetti pysyy tasalaatuisena. Ulkoisella kostuttimella on vaikea päästä samanlaiseen tulokseen. Kotikäyttöön myytävät kostuttimet eivät useinkaan riitä koko huoneiston ilmankosteuden ylläpitoon niin, ettei siinä tapahtuisi heilahteluja, joka taas vastaavasti on soittimelle huono juttu. Kostutin kannattaakin asentaa uuteen pianoon heti ostovaiheessa. Onneksi moni soitinkauppias tarjoaakin tätä mahdollisuutta. Luonnollisesti viimeinen vastuu on aina pianon omistajalla. Kostuttimen säiliöön kun kuitenkin täytyy muistaa lisätä vettä kerran–pari viikossa.
Kaiken kaikkiaan hyvin huollettuna piano palvelee kymmeniä vuosia soittajaansa. Sointi voi muuttua vuosien aikana, mutta usein vain parempaan suuntaan, kuten puusoittimissa yleensä käy. Kyse on kuitenkin elävästä materiaalista. Usein käykin niin, että kun omaan soittimeen tarpeeksi kiintyy, sitä ei tahtoisi enää millään vaihtaa pois. Mieluummin hyväksyä vikoineen päivineen, kuten rakkaan ihmisen. Pianon ja soittajan välille voikin kehittyä elinikäinen liitto.
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 6/2021.