Pasiaa – Sano ’kyllä’!

80-luvulla sisarukseni hakeutuivat mansikkapelloille kesätöihin. Minä olin tuolloin noin kymmenvuotias ja mietin pääni puhki, että miten saisin hankittua itsekin vähän taskurahaa. Mansikkamaalle olin liian pieni, ja suoraan sanottuna mansikanpoiminta tuntui liian rasittavalta.

Olin pikkulapsesta asti laulanut ja soittanut pieniä keikkoja. Tajunnanräjäyttävä asia oli, kun näin televisiosta Rillumarei-elokuvien uusintoja. Samoihin aikoihin luin Esa Pakarisen elämäkerran Hanuri ja Hattu. Sain idean, että lähtisin soittamaan haitaria juniin. Varmana ajatuksen erinomaisuudesta menin esittämään sen Lapinlahden silloiselle asemapäällikölle, Erkki Lähdesmäelle. Hän totesi, että ajatus on vallan hyvä, mutta tarvitsen soittamiseen luvan. Sitä hän ei voisi kirjoittaa, mutta pyysi minua soittamaan Iisalmen liikennealueen päällikölle, joka voisi ainakin auttaa eteenpäin.

Asemapäällikkö kirjoitti puhelinnumeron lapulle ja niinpä kotiin päästyäni soitin numeroon ja esitin asiani. Vastaus on näin jälkikäteen ajatellen järisyttävä: ”Onpas hyvä idea! Kyllä, sinä tosiaan tarvitset luvan junassa soittamiseen, ja minä voin sen sinulle kirjoittaa.” Viralliselle paperille kirjoitettu lupalappu allekirjoituksineen ja leimoineen saapui muutaman päivän kuluttua postissa, ja niinpä minä nousin Lapinlahdelta kesäaamuisin junaan soittamaan haitaria.

Savon radan konduktöörit, hetken pyöriteltyään lupalappua käsissään, ottivat pienen viihdyttäjän lämpimästi vastaan. Sain esiintymisasuksi käyttööni vanhan konduktöörin asun koppalakkeineen ja vapaalipun kaikille raiteille. Soitin haitaria junissa kolmena kesänä. Opin noina kesinä paljon harjoittelusta, esiintymisestä ja soittorutiinista, mutta erityisesti ihmisten kohtaamisesta ja vuorovaikutuksesta. Tapasin kolmen vuoden aikana tuhansia ihmisiä, sain ihanaa palautetta, kuulin huikeita tarinoita ja opin tuntemaan monenlaisia ihmisiä. Nämä kesät junissa olivat minulle tärkeä askel harrastuksesta kohti muusikon ammattia.

Tarina ei pääty tähän. Junissa vietetyistä kesistä oli kulunut jo yli neljännesvuosisata aikaa, kun olin järjestämässä pientä festivaaliani Lapinlahdella, Pohjois-Savossa. Ennen erästä konserttia luokseni tuli iäkäs mies, joka esittäytyi: ”Pasi, sinä et taida tuntea minua. Minä olen Osmo Lappi, se liikennealueen päällikkö, joka kirjoitti sinulle silloin aikoinaan sen lupalapun juniin.” Oli huikeaa tavata ihminen, joka pienellä ystävällisellä eleellä, sanomalla ’kyllä’, oli vaikuttanut niin suuresti elämääni. Hän jatkoi kertomalla, ettei hänellä tietenkään ollut minkäänlaisia valtuuksia kirjoittaa minulle lupaa junissa soittamiseen. Samalla hän tiedosti sen, että jos hän olisi vienyt asian eteenpäin silloisen Valtionrautateiden rattaissa, koko juttu olisi hautautunut byrokratiaan. Idea oli kuitenkin hänestä hyvä ja niinpä hän ajatteli ottaa asiassa henkilökohtaisen riskin ja kirjoitti minulle luvan.

Halusin kirjoittaa tämän pienen tapauksen elämästäni muistutuksena siitä, miten tärkeää meidän on kannustaa lasten ja nuorten ideoita sanomalla niille ’kyllä’ aina kun se on mahdollista – ja oikeastaan silloinkin, kun näyttää siltä, ettei se ole mahdollista.

Pasi Lyytikäinen
Kirjoittaja on säveltäjä.

Kolumni on julkaistu Muusikko-lehdessä 2/2021.