Hildá Länsman: traditio tuo mahdollisuuksia

Juuret perinteessä, oksat maailmalla.

Saamelaismuusikko Hildá Länsman yhdistää pohjoissaamelaista joikuperinnettä muun muassa poppiin, rockiin ja suomalaiseen kansanmusiikkiin. Oma traditio tuo mahdollisuuksia, ja joiut vahvistavat maailman musiikkien parissa kotonaan olevan vokalistin sidettä saamelaisyhteisöön, omaan perheeseen ja identiteettiin.

Tavoitan Hildá Länsmanin Skypellä Kautokeinosta Norjasta. Hän on juuri palannut erämaasta muutaman päivän hillastusreissulta poikaystävänsä, muusikko ja joikaaja Lávre Johan Eiran kanssa. Matkaa oli taitettu mönkijöillä ja veneellä. ”Mönkijästä lähtee semmoinen kiva pörinä ja veneen moottorista vähän erilainen surina. Poikaystävän kanssa joikailtiin koko matka sen pörinän ja surinan päälle”, Länsman kertoo. Matkalla improvisoiduista aiheista joku saattaa myöhemmin jatkojalostettuna päätyä osaksi biisiä. ”Joskus uusien kappaleiden aiheet tulevat kuljeskellessa, joskus taas esimerkiksi lausahduksen tai sanan kautta. Bändien kanssa jamitellessa ja improvisoitaessa lähtee usein myös jotain uutta kehittymään – tapoja on monia”, Länsman avaa musiikkinsa syntyä.

Länsman tekee musiikkia pohjoissaamelaisesta joikuperinteestä luohtista käsin yhdistellen sitä erilaisiin muihin tyyleihin. Perinteinen joiku on vokaalitraditio, ja Länsmanin mielestä instrumentaalipuolen puuttuminen tekee siitä helposti yhdistettävän mitä erilaisimpien musiikkien kanssa. ”Minusta on hienoa, että voi olla monenlaisia tapoja lähestyä omaa perinnettä. Joku voi olla sitä mieltä, että joikuun ei sovi mikään instrumenttiosuus, ja tuen myös sitä näkemystä. Se on minusta hienoa, vaikka teen itse eri tavalla”, hän toteaa.

”Saamen musiikeissa on erilaisia joikuperinteitä”, Länsman kertoo. ”Meillä pohjoissaamelaisilla se on luohti, inarinsaamelaisilla livđe, kolttasaamelaisilla leu´dd, eteläsaamelaisilla Norjan ja Ruotsin puolella taas vuelie. Näissä kaikissa vokaalitraditioissa on omat piirteensä, ja sitten kyläkohtaisesti on olemassa omia murteita ja tyylejä.” Oman kotiseutunsa Utsjoen alueen perinnettä Länsman kuvailee pitkälinjaiseksi: ”Se on aika laajaa ja äänelle lempeää, siinä tuntuu tila ja aika. Ehkä se on vähän simppeliäkin. Esimerkiksi Kautokeinon alueen joiku on kurvikkaampaa ja siinä on isommat intervallihypyt”.

Joiut kantavat omia merkityksiään, ja niillä vahvistetaan yhteisöllisyyttä, perhettä ja identiteettiä. Esimerkiksi henkilö-joikujen kautta yhteys omiin esivanhempiin säilyy: henkilö elää niin kauan kuin hänen joikunsa muistetaan. Henkilö-joiku ei ole tekijänsä omaisuutta, vaan tekijä joikaa henkilön, joka voi halutessaan ottaa joiun vastaan. Hänestä tulee silloin joiun omistaja ja joiusta osa häntä, vähän niin kuin toinen nimi. ”Jos esimerkiksi löytäisin arkistosta joiun, jota haluaisin käyttää, lähtisin selvittämään ensin, kenelle se aikanaan kuului. Sitten selvittäisin omistajan sukulaiset ja kysyisin heiltä, saanko käyttää joikua”, Länsman selventää.

Suomessa Hildá Länsman tuli tunnetuksi vuoden 2015 Uuden Musiikin Kilpailusta, jossa hän esitti yhdessä äitinsä Ulla Pirttijärven kanssa kappaleen Hold Your Colors. Solju-duo sijoittui kilpailussa neljänneksi. ”UMK:n biisinikkarit olivat tehneet tämän kappaleen ja ehdottivat, että äitini esittäisi sen kilpailussa. Popin laulaminen ei kuitenkaan ollut äidin juttu, ja päätimmekin tehdä tämän yhdessä.” Kilpailussa Länsman lauloi englanninkieliset osuudet ja Pirttijärvi joikasi pohjoissaameksi. Yhteistyö sujui niin mukavasti, että äiti ja tytär päättivät jatkaa sitä. Soljulta ilmestyi vuonna 2018 debyyttilevy Ođđa Áigodat, ja uuden levyn musiikkia työstetään parasta aikaa Länsmanin, Pirttijärven ja Samuli Laihon kesken. ”Levyn olisi tarkoitus tulla ulos ensi vuoden alkupuolella”, Länsman kertoo. ”Toivottavasti maailmantilanne sallii, että siinä yhteydessä pääsisi taas keikkailemaan.”

Joikaavan ja keikkailevan äidin työn myötä sekä musiikki että joikuperinne ovat olleet läsnä Länsmanin lapsuudessa – tosin oma ura esiintyvänä muusikkona ei ole aina ollut itsestäänselvyys. ”Olin 13- tai 14-vuotiaana todennut äitiä haastatelleelle Glorian toimittajalle, että ei minusta ainakaan muusikkoa tule”, Länsman muistelee. ”Koulussa olin kauhean ujo. En uskaltanut juuri ääntä päästää ihmisten edessä, en laulaa enkä joikata.” Kotona Länsman lauloi ja joikasi sen sijaan mielellään ja pyysi usein äitiään äänittämään esityksiä. ”Kuuntelin hiljattain tällaista kasettia, ja kyllä siinä samanlainen intensiteetti on kuin nykyäänkin. Äänenkäyttö ja estetiikka tietysti olivat ihan erilaisia, mutta tunnistan kyllä itseni!”, hän naurahtaa.

Ujoudesta eroon auttoi musiikinopettaja Niilo Rasmus yläasteella. ”Hän oli todella taitava opettaja, rohkaisi ja osasi innostaa juuri oikealla tavalla. Siitä se omakin kiinnostukseni lähti taas vähän enemmän nousemaan. Meillä oli yläasteaikana myös rockbändi nimeltä Moivvas (suomeksi myllerrys), jonka kanssa soitettiin joitain keikkoja Utsjoen kylillä. Taisi meillä olla pari omaakin biisiä.” Peruskoulun jälkeen Länsman lähti Kaustiselle musiikkilukioon, mutta muutto niin kauas kotoa oli liikaa 16-vuotiaalle, ja hän palasikin pian takaisin Utsjoelle. ”Siinä vaiheessa olin varma, että tämä oli nyt tässä – että en ikinä tule pääsemään Sibelius-Akatemiaan tai mihinkään muuallekaan opiskelemaan musiikkia.”

Toisin kuitenkin kävi. Lukion ja Utsjoella toimivan Saamelaisen musiikkiakatemian (Sámi musihkkaakademiija) jälkeen Länsman lähti vielä kauemmas kotoa Helsinkiin opiskelemaan Sibelius-Akatemian Global Music -koulutusohjelmaan.

Maailmanmusiikin koulutusohjelmassa Hildá Länsman tunsi olonsa kotoisaksi. Opiskelukavereissa oli porukkaa mitä erilaisimmista kulttuurisista ja musiikillisista lähtökohdista, ja taustojen eroista huolimatta yhteisöllinen ilmapiiri ja yhdessä tekemisen meininki loivat kohtaamisista luontevia. ”Saamelaiselle musiikille ja saamelaismuusikoille on luonnollista, että on paljon vaikutteita muualta. Global Music -linja on ollut tosi hyvä paikka minulle.”

Länsman kiittelee koulutusohjelmaa ja sen vastuuhenkilöä Nathan Riki Thomsonia erityisesti tuesta, jota jokainen opiskelija saa omille näkemyksilleen ja tekemiselleen. Länsman on opiskellut linjalla esimerkiksi bulgarialaista laulua, koska halusi soveltaa sen monimuotoista rytminkäsittelyä joikuun. Sähköbassotunnit ovat niin ikään kuuluneet opintorepertuaariin. ”Halusin muullakin tapaa kuin laulaen opiskella niitä tahtilajeja ja rytmejä. On myös ihan mukavaa, ettei ihan koko ajan tarvitse olla laulamassa, vaan voi välillä myös soittaa.”

Yksi Länsmanin yhtyeistä myös syntyi Sibelius-Akatemialla: Vildá-duo harmonikansoittaja Viivi Maria Saarenkylän kanssa sai alkunsa ensimmäisellä opintoviikolla. ”Vuosikurssimme tutustumisjaksolla esiinnyimme soolona toisillemme, ja pääsimme kuulemaan toisiamme.

Sitten meidät jaettiin kokoonpanoihin, joilla piti tehdä pieniä musiikkiesityksiä. Viivi keksi, että joiku ja harmonikka voisivat sopia yhteen ja ehdotti, että tekisimme jotain yhdessä. Meni pari viikkoa, ja meillä oli ensimmäinen keikka. Soitimme covereita ja äitini tekemiä joikuja ja mitä milloinkin”, Länsman kertoo.

Sittemmin Vildá on sekä levyttänyt että kiertänyt ympäri maailmaa festivaaleilla keikkailemassa, esimerkiksi viime vuoden loppupuolella Kanadassa. Koronapandemia pysäytti keikkailut, mutta duo pysyy aktiivisena. ”Juuri ennen kokoontumisrajoituksia meillä oli tällainen tuokio somessa, pyydettiin ehdotuksia biisin nimiksi tai aiheiksi. Sitten laitoimme kaikki ehdotukset kulhoon ja lupasimme tehdä kahden viikon sisään biisin siitä aiheesta, joka kulhosta nousee. Kulhosta nousi ehdotus ’kahden kilon rakkaus’. Nyt tuolla YouTubessa on se kappale kuunneltavissa. Teimme siitä sellaisen homemade-musiikkivideon, Viivi Savonlinnasta ja minä Kautokeinosta käsin.”

Keikkailu vei ensin Länsmanin mukanaan ja opinnot Sibelius-Akatemiassa saivat jäädä hetkeksi taka-alalle. Nyt pandemian tyhjennettyä keikkakalenteria hänellä on aikaa keskittyä myös opintoihin. Tosin kyllä esiintymäänkin pääsee: muun muassa etno-proge-rokkibändi Gájanasin kanssa elokuun puolivälissä striimikeikalle. Inarilaismuusikoiden Nicholas Francettin, Kevin Francettin ja Erkki Feodoroffin kanssa muodostettu Gájanas on Länsmanin edelleen aktiivisista yhtyeistä pitkäikäisin, sillä se perustettiin jo ennen Soljua ja Uuden Musiikin Kilpailua, vuonna 2014. ”Bändi oli alun perin nimeltään Out Of The Woods, ja laulettiin enkuksi sellaista tosi raskasta blues-rockia. Kevinin ja Nicholasin isä on Amerikoista kotoisin, joten englanti oli ihan luonteva esityskieli.” Musiikkityylin ja nimen lisäksi myös esityskieli kuitenkin vaihtui: nykyisin Länsman laulaa Gájanasissa pohjoissaameksi.

Oma äidinkieli ja kulttuuriperintö ovat Hildá Länsmanille tärkeitä, ja hän myös tuo niitä mielellään esiin sekä kertomalla että musiikkinsa kautta. ”Joskus kuusi tai seitsemän vuotta sitten kutkutti ajatus, että ryhtyisinkin kokonaan poplaulajaksi ja laulaisin enkuksi tai suomeksi. Eihän se mahdottomuus olisi ollut, mutta on ihanaa, että voin tehdä omalla äidinkielelläni ja että myös sille on kuulijoita. On myös tosi hienoa, että voin tuoda joikua esille.” Vildá-duolla on myös festivaaleilla ollut workshopeja, joissa Länsman ja Saarenkylä laulattavat osallistujia sekä kertovat erilaisista taustoistaan ja yhteisistä lähtökohdistaan. Länsman myös opettaa osallistujille joikua ja äänenkäyttöä. ”Kerron siitä mielelläni, ja ihmiset pääsevät itse kokeilemaan, mitä joikaaminen voisi olla.”

Toisinaan Länsman törmää ennakkoasenteisiin. ”Joskus tuntuu, että suomalaisilla saattaa olla vähän sellainen konfliktitunne lähestyessään saamelaisia – toivoisin ettei olisi sellaista käsitystä, että me olemme jotenkin vihaisia tai kamalan uhriutuneita. Sellainen vastakkainasettelu on minusta vähän vaarallista.” Vastakkainasettelun sijaan Länsman näkee Saamenmaalla valtavan potentiaalin yhteistyölle. Hän haluaakin rohkaista kaikkia saamelaismusiikista tai -kulttuurista kiinnostuneita taiteilijoita etsimään yhteistyökumppaneita. ”Saamenmaa on laaja alue, ja meillä on paljon resursseja ja taitavia ihmisiä, jotka haluavat työskennellä ulospäin”, hän toteaa.

Jotkut väärinkäsitykset istuvat sitkeässä. ”Todella usein keikoilla rumpuani kutsutaan shamaanirummuksi”, Länsman naurahtaa. ”Joskus vitsailen, että eihän se vielä ole shamaanirumpu, koska en ole vielä suorittanut sitä rituaalia. Mutta tosiasiassa saamelaiseen luonnonuskoonkaan ei kuulu shamanismia – rumpu on rumpu, ja tästäkään syystä en ole halunnut maalata siihen mitään kuvia. Muutenkin olen koittanut välttää sitä ’Joulupukki ja noitarumpu’ -kuvastoa”.

Rumpu on kuvaton, mutta visuaaliset taiteet ja kädentaidot ovat Länsmanille miltei yhtä tärkeitä kuin musiikki. Muusikonuran vaihtoehtoina hänellä oli opettamiseen tai käsityöhön liittyvä ammatti. ”Teen kyllä edelleen paljon käsillä. Esimerkiksi äitini kanssa teemme saamenpukumme – gáktit – itse, ja tykkään suunnitella ja tehdä koruja, laukkuja ja muita asusteita. Joskus niitä joku sitten tilaakin”, hän kertoo.

Koronakevään lockdownin Hildá Länsman vietti Saamenmaalla poroja hoitamassa ja uutta musiikkia luomassa. Utsjoella hän työskenteli omien, isä-vainaan sekä armeijassa olevan pikkuveljen porojen, ja Kautokeinossa Norjan puolella poikaystävän porojen parissa. Koska poronhoito on ruokatuotantoa, Länsman sai kulkea rajan yli. ”Olin sinänsä onnekas, koska olin tarkoituksella pitänyt kevään kalenterin ilman keikkoja. Nyt minulla ei ollut muita huolia, kuin että poroilla on kaikki hyvin.”

Kevät herätti kuitenkin myös huolia, erityisesti ilmastonmuutoksen vaikutuksesta porotalouteen ja sitä kautta koko saamelaiseen kulttuuriin. ”Niin iso osa meidän kulttuurista ja kielestä on sidoksissa ympäristöön ja keleihin, säähän. Nyt kun olin paljon enemmän porotalouden kanssa tekemisissä, sain oppia lisää sitä sanastoa, esimerkiksi lumen koostumukseenkin on todella paljon erilaisia sanoja. Sain ihailla kuinka setäni tutki ja analysoi lunta, että kannattaako jossain tietyssä paikassa pitää poroja.” Ilmastonmuutos on suora uhka perinteiselle elinkeinolle: ”Koska lumiraja on siirtynyt korkeammalle, eli etelämpänä meri ja maat ei jäädy, se ilmankosteus siirtyessään pohjoiseen tarkoittaa meille enemmän lunta, ja sitä lunta olikin todella paljon. Se on tuonut tosi paljon haasteita. Porojen oli vaikea löytää ruokaa kolmen metrin kinosten alta.”

Ajankohtaiset aiheet, kuten ilmastonmuutos tai Käsivarren alueelle suunniteltujen kaivoshankkeiden vastustaminen kirvoittavat myös musiikkia, ja vaikuttaminen onkin yksi motivaattori musiikin tekemiselle. Tällä hetkellä Länsman kertoo kuitenkin olevansa erityisen kiinnostunut perinteen tutkimisesta. ”Yksi suunnitelmani on tehdä lisää henkilöjoikuja. Se on hieno perinne, ja uusien joikujen kautta se voisi olla enemmän läsnä tässä päivässä. Täällä Kautokeinon kylässä tuntuu, että jokaisella ihmisellä on oma joiku tai useampi, mutta Suomen puolella se tuntuu olevan harvinaisempaa. Sitä suomalaisten joikutuntemusta haluaisin seuraavaksi edistää.”

Kuvat: Tero Ahonen

Artikkeli on julkaisu Muusikko-lehdessä 4/2020.