Kolme esiintymislavojen ammattilaista kertoo työnkuvistaan ja jakaa ajatuksiaan muusikoiden kanssa työskentelystä sekä alasta yleisesti. Miltä työskentely muusikoiden kanssa näyttää tuotantojen eri kulmista nähtynä?
Antti ”Dave” Haavisto aloitti kuljetusalan työt yli 30 vuotta sitten. Hän ajautui keikkakuskiksi puolivahingossa. ”Siinä 2000-luvun alkupuolella tuli ostettua vanhalta työnantajalta linja-auto, joka remontoitiin silloiselle bändillemme keikkabussiksi”, hän muistelee. ”Ei siinä ollut sen kummempaa markkina-ajatusta, mutta puskaradion kautta alkoi tulla ajokeikkoja, esimerkiksi Uniklubin kanssa niiden ensimmäisten levyjen aikoihin. Leevi and the Leavingsiä coveroivan LeeWings-bändin kanssa ajeltiin satunnaisesti useana vuonna. Sitten tuli sellainen varmaan yli kymmenen vuoden jakso, kun en tehnyt näitä ajokeikkoja juuri ollenkaan. Satunnaisia tuurauksia toki aina silloin tällöin. Erityisesti mieleen on jäänyt Supernaisten (Vieno Kekkonen, Pirkko Mannola ja Marjatta Leppänen) konserttisalikiertue vuonna 2016. Myös Jesse Kaikurantaa ajelin ensin tuuraajana muutamia reissuja ja sitten vielä puolisentoista vuotta omalla bussilla”.
Monesti sijaistukset johtavat uusiin keikkoihin, ja niin kävi päivätyökseen kuljetusyrityksessä työskentelevän Haavistonkin kohdalla. ”Katri Helenan 50-vuotiskiertue tuli kanssa vähän sitä kautta. Lauri Tähkän tuotantoon päädyin siten, että Häivälän Ville AV Pro:lta soitteli ja kysyi, voisinko hoitaa muutaman keikan loppusyksystä 2021. Alkuun ei ollut mitään sen kummempia jatkosuunnitelmia, mutta siinä tuotannossa vierähtikin sitten parin keikan sijaan muutama vuosi”. Keväällä 2023 aiemmin käytössä ollutta vuokrabussia ei ollut enää saatavilla, joten Haavisto turvautui toisenlaiseen ratkaisuun. ”Toiset saattavat ostaa 50 vuotta täytettyään moottoripyörän tai veneen: minäpä ostin bussin! Kaverin kanssa laitoimme keikkabussifasiliteetit kuntoon. Sillä sitten ajeltiin muun muassa Katri Helenan 60-vuotiskiertuetta, Tähkää ja muutamia Jonne Aaronin keikkoja”, hän kertoo. ”Ja nyt ollaan kesästä asti touhuttu Olavi Uusivirran tuotannon kanssa; maaliskuussa on tiedossa parin kuukauden klubikiertue, ja juhannuksen jälkeen kesäfestareita ja muita kekkereitä”. Sivutoimiset työt ovat hänen mukaansa sattuneet menemään sillä tavalla onnekkaasti, että ne ovat solahtaneet kalenteriin mukavasti perätysten.
”Toiset saattavat ostaa 50 vuotta täytettyään moottoripyörän tai veneen: minäpä ostin bussin!”
Haavisto ei koe muusikoita kovinkaan erilaisina kuin muitakaan työssään tapaamiaan ihmisiä. ”Laidasta laitaan, ihmisiähän me kaikki ollaan. Persoonia taiteilijoista tietenkin löytyy, mutta pääsääntöisesti toimeen ollaan aina kaikkien kesken tultu. Hommani on ajaa ihmiset turvallisesti perille, oma keskittymiseni menee enimmäkseen siihen. Toki sitä vähän pääsee tutustumaan muusikoihin ja artisteihin pitkien siirtymien aikana, joku saattaa vaikka tulla juttelemaan yösiirtymillä etupenkille niitä näitä”, hän sanoo.
Työ on hänen mukaansa erittäin kausiluonteista. Kovin kysyntä autoista on kesäisin, joten Haavistonkin mahdolliset kesälomat kuluvat pitkälti ratin takana. Myös viikonloput kuluvat usein keikkakuljetusten merkeissä. ”Ajattelen niin, että ajellaan nyt niin kauan kuin se maistuu ja lopetetaan sitten, jos alkaa tuntua vastenmieliseltä. Tämän viimeisen bussin kanssa minulla oli kymmenen vuoden suunnitelma, että kuusikymppisenä on sitten varmaan hyvä kohta lopettaa. Mutta saa nähdä! Olimme kerran keikalla Sonata Arctican kanssa Torniossa ja siellä pääsimme kitarateknikon kanssa katsomaan Europen keikkaa. Bändi toimi helkkarin hyvin ja oli vielä kovassa vedossa, mutta toki äijillä alkoi olla jo silminnähtävästi ikää. Sellaista valkohapsista porukkaa kaikki muutkin siellä rekkojen ja bussien puikoissa olivat, niin mietittiin siinä, että varmaan sama jengi sieltä 80-luvulta saakka pyöri vieläkin mukana”, hän naurahtaa. Sellaista se joskus on elämäntapa-ammateissa.
Backline-teknikon arkeen saattaa kuulua esimerkiksi keikkabändin soittimien pystyttämistä ja purkamista, kuljettamista, viritystä, huoltoa sekä keikalla sattuvien nopeiden tilanteiden ratkaisemista. Miika Mykkänen työskentelee kuukausipalkkaisena työntekijänä Backline Rental Finlandilla, joka on Suomen suurin backline- ja soitinvuokraamo. Monen Suomen eturivin yhtyeen ja artistin kanssa työskennelleen Mykkäsen mukaan teknikon työhön kuuluu soitinten huoltamisen lisäksi muusikoista huolehtimista. Hänen asiantuntijuutensa on vuosien saatossa laajentunut rummuista ja perkussioista myös muihin soitinryhmiin. ”Suurin osa urastani on ollut kuitenkin näitä rumputeknikkohommia. Kun kaikki saadaan teknisesti toimimaan, työhön kuuluu usein vielä tunnelman luomista, rauhoittamista ja turvallisen ilmapiirin rakentamista. Esiintymisjännitys purkautuu eri ihmisillä eri tavoin, ja siksi teknikon persoona ja vuorovaikutustaidot ovat erittäin tärkeässä asemassa”, hän sanoo.
Ihmiset ovat erilaisia, eivätkä kaikki teknikot välttämättä sovi kaikkien bändien kanssa yhteen. Helpointa Mykkäsen mukaan on pitkäaikainen työskentely tuttujen bändien kanssa. ”Esimerkiksi työskenneltyäni Haloo Helsingin rumputeknikkona seitsemän vuoden ajan se ei ainakaan teknisenä suoritteena ollut enää niin kovin vaikeaa, asiat sujuivat enimmäkseen rutiinilla. Pitkän yhteisen historian myötä siinä pääsee vaikuttamaan vireisiin, rumpalin soittoergonomiaan ja sellaisiin asioihin”, Mykkänen kertoo. Muita hänelle tuttuja yhteistyökumppaneita ovat olleet muun muassa Von Hertzen Brothers, Michael Monroe, 69 Eyes, Apocalyptica, Ultra Bra, Olavi Uusivirta ja Jenni Vartiainen. Mykkäsen asettelemista rumpuseteistä ja -kalvoista ovat päässeet tulkitsemaan vain muutamia mainitakseni rumpalit Sami Kuoppamäki, Mikko Kaakkuriniemi, Antti Lehtinen, Karl Rockfist ja Ristot Rikala ja Niinikoski. ”Tietenkin kun tulee yksittäisiä projekteja, tai jos joutuu vaikka kasaamaan kokonaisia backlineja, joissa on eksoottisempia soittimia mukana, niin kyllähän siinä oppii. Se on hirveän kivaa! Jokaisella asiakkaalla ja keikalla on vähän omat tapansa”, hän sanoo.
”Jollekin, joka tulee yhdeksästä viiteen -maailmasta voi olla vaikea käsittää, miten joku voi pitää tällaista epäsäännöllisyyttä mielekkäänä.”
Mykkänen kertoo muusikoiden työnteon muuttuneen silminnähtävästi viime vuosikymmenen aikana. ”Ehkä sitä esiintymisjännitystä osataan purkaa muutenkin kuin kemiallisesti nykyään. Keikkareissuilla saatetaan esimerkiksi urheilla päivittäin, ja kaikenlainen dokailu ja sekoilu on vähenemään päin. Nuorempi sukupolvi on tietoinen muun muassa keskustelun ja palautumisen merkityksestä. Ollaan huomattu, että keikoilla jaksaa paremmin ilman krapulaa”. Varsinkin ulkomaan kiertueilla tulee eteen vaihtuvia tilanteita. ”Jos ihmiset eivät oikein saa nukuttua siellä keikkabussissa viikkokausiin, niin kyllä tahtoo usein mennä enemmänkin psykologihommien puolelle. Sitten on ollut joitain Itä-Euroopan tai Venäjän kiertueita, joissa järjestelyt voivat olla oikeinkin erikoisia. Usein se lopullinen helpotuksen ja onnistumisen huokaisu tulee vasta sitten kotona”, hän ilmaisee.
Miten Mykkänen itse löysi alalle? ”Olen aina ollut jollain lailla tekemisissä soittimien ja musiikin kanssa. Soittelin nuorempana kaikenlaisissa bändiprojekteissa ja yritin löytää itselleni ammattia muun muassa sosiaalipuolelta”, hän kertoo. ”Kaverillani oli keikkabussiyritys, ja olin siinä vaiheessa hommannut itselleni kaikki mahdolliset ajokortit. Tämähän on osoittautunut myöhemmin aika onnekkaaksi jutuksi varsinkin korona- ja muina hiljaisina aikoina, että on voinut ajaa oikeastaan kaikkea pyörillä liikkuvaa. Tämä kaverini pyysi minua keikkakuskiksi 2000-luvun loppupuolella, oli Rasmusta, Hectorin kiertuetta ja niin edelleen. Aika pian sitten pyydettiin tekemään muutakin kuin ratin pyörittämistä. Siitä oikeastaan ne rumputeknikkohommat lähtivät. Jossain vaiheessa aloin tehdä kokonaisia backlineja, mikä ei siihen aikaan vielä ollut kovinkaan tavallista”, hän taustoittaa. ”Siinä mielessä tämä on samanlaista kuin muusikon duuni, että olet oikeastaan yhtä hyvä kuin viimeinen keikkasi. Ja ne keikat menevät pitkälti puskaradion kautta”.
Hän näkee alalla runsaasti kysyntää uusille tekijöille. ”Joka puolelle tarvittaisiin tekijöitä: niin valoon, ääneen kuin backlineen. Nuorille terveisiä, että rohkeasti vain mukaan ja ottamaan yhteyttä tällä hienolla alalla toimiviin. Kun tekee keikan kerrallaan hyvin, niin kyllä se siitä lähtee! Empatialla ja aidoilla halauksilla mennään pitkälle”, Mykkänen kiteyttää.
Kalle Keski-Orvola on tehnyt ääniteknikon töitä jo muutaman vuosikymmenen ajan. Hän on myös yksi viidestä 5by5-studion omistajasta ja perustajajäsenestä. ”Vanhan firman raunioilta ostettiin studiotoiminta pois. Sittemmin se on lähtenyt laajentumaan erilaisiin suuntiin: on laitekorjausta, miksauspalveluja ja kaikenlaista sisällöntuotantoa studioäänityksen ohessa. Jokainen meistä vastaa ikään kuin omasta tontistaan ja tekee töitä omien intressiensä mukaisesti. Se on aika vapaa pelikenttä meille kaikille”, Keski-Orvola kertoo. Hän on vuodesta 2020 lähtien myös myynyt audiolaitteita päivätyökseen mikrofonikauppa.fi:ssä. Työn aloitus osui sopivaan saumaan koronan tyhjentäessä keikkakalenterin.
Musiikkialalla on tyypillistä, että leipä on murusina maailmalla. ”Jollekin, joka tulee yhdeksästä viiteen -maailmasta voi olla vaikea käsittää, miten joku voi pitää tällaista epäsäännöllisyyttä mielekkäänä. Toimeentulokin on usein epätasaista ja kausittaista. Toisaalta tietyssä pisteessä on vapaus tehdä töitä silloin kuin itselle parhaiten sopii, ja järjestää arkensa siihen ympärille sen mukaisesti. Nyt kun olen jo viisi vuotta ollut niin sanotuissa päivätöissä, huomaan, etteivät aikaiset aamut oikein sovi omalle kronotyypilleni. Mutta kaikkeen tottuu, kun tarpeeksi kauan tekee”, hän sanoo. ”Sitten kun pääsee keikoille, niin ei tunnu hullummalta saada tehdä töitä itselleen luontaiseen tapaan. Saa valvoa ja nukkua vähän pidempään. Keikkoja on nyt ollut sopivan maltillisesti, sen verran, etteivät ne aseta isoja haasteita päivätyölle tai kotielämälle poissaolojen myötä”.
Keski-Orvola sai ensimmäisen rumpusettinsä jo 5–6-vuotiaana, kun kaikki perheen muovisangot oli jo rummuteltu hajalle. Ensimmäinen vakavammin otettava bändi perustettiin 15-vuotiaana, jolloin tuli aika vuokrata kotikaupunki Kuopiosta studio viikonloppusessiota varten. Diiliin ei kuulunut äänittäjää tai miksaajaa, joten homma piti opetella itse. ”Onneksi oli sentään jotain käryä, että rec:iä painamalla saatiin jotain tarttumaan talon tarjoamalle nauhalle. Muutaman viikon päästä tultiin uudestaan miksaamaan ja todettiin, että kyllä tästä jotain tuli. Tältä pohjalta tehtiin lisää demoja ja opittiin taas enemmän. Jonkin ajan päästä muutkin alkoivat kyselemään ja jossain vaiheessa tuntui, että tarvetta on koko Kuopiolla!”, Keski-Orvola muistelee. ”Paikallisen musiikkiliikkeen henkilökunnan kautta tulin ajautuneeksi liveäänipuolelle. Aamuvuoren Anssi otti keikalle apupojaksi, ja pääsin sitä kautta tutustumaan alaan. 90-luvun alussa muutettuani Helsinkiin kävelin puhelinluettelon keltaisilta sivuilta löytämääni äänentoistofirmaan kyselemään töitä, ja olihan niitä. Siitä eteenpäin olen tehnyt näitä äänihommia”.
”Jollekin, joka tulee yhdeksästä viiteen -maailmasta voi olla vaikea käsittää, miten joku voi pitää tällaista epäsäännöllisyyttä mielekkäänä.”
Konserttikentällä on ollut koronan jäljiltä epävarmuutta, ja monia pienempiä tapahtumanjärjestäjiä ja festareita on kaatunut. ”Tekijöille on jäänyt sellaista epäluottamusta alaa kohtaan, että on alettu katsoa toisella silmällä sitä vakautta tulonmuodostuksessa ja työajoissa muilla aloilla. Useita tuttuja tyyppejä on hävinnyt alalta. Työtilaisuuksia on varsinkin livepuolella nykyään vähemmän. Yleisö ostaa lippunsa niin myöhään, että tapahtumat elävät jatkuvasti velaksi toivoen, että yleisö löytää pääpäivänä paikalle ja tulopuoli realisoituu. Sanoisin, että duunia on vähemmän kuin ennen koronaa, ja se on entistä pirstaleisempaa”, Keski-Orvola tiivistää. ”Jos ajattelen alalle aikovan nuoren kannalta, niin kyllä aika hankalalta saattaa näyttää sen suhteen, että vähentyvistä töistä tappelee isompi määrä tekijöitä. Ei se alalla pärjääminen ahkeralle ja näytönhaluiselle kuitenkaan mahdotonta ole”.
Teknologian kehityksen myötä ihmiset pystyvät äänittämään kohtalaista jälkeä jopa pelkällä läppärillä kotonaan, mikä on vähentänyt tarvetta äänitysstudiolle. Äänitetuotannon kokonaismäärä on pienentynyt ja tekotapa muuttunut vuosien myötä. ”Nykyään läppäreissä on enemmän prosessointitehoa kuin 70- tai jopa 80-luvun studioissa. Tekoälykin on tullut kuvaan mukaan, ja kotona saa jo aika laadukkaankin kuuloista jälkeä. Mielestäni se ei ole kuitenkaan tehnyt itse musiikista parempaa. Ulkopuolisen tekijän puuttuminen saattaa rajoittaa musiikillisen ilmaisun leveyttä ja ajaa kapeaan muottiin”. Keski-Orvola muotoilee. ”Studion pointti on minusta siinä, että siellä on se ammattitaitoinen äänittäjä, joka voi lainata kokeneita tuottajan korviaan ja estää ajamasta ihan kaikkiin niihin miinoihin, joihin taitamaton todennäköisesti ajaa. Studion funktio ei ole siis poistunut, mutta tilausta on kyllä vähemmän kuin muutama vuosi sitten. Voi myös olla, että tämä on joku aallonpohja, ja joku kohta keksii tavan millä se musiikkia tuottava riippumaton artisti voisi saada tulojakin voidakseen jatkaa. Ymmärrän kyllä ihan hirveän hyvin, ettei kaikilla ole rahaa tehdä studiossa. Toisaalta hintojen polkeminen vain tekemisen takia ei ole hyvä juttu sekään”, Keski-Orvola pohtii.
Teksti: Jussi Aalto
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 1/2026.