Puhe musiikkimaailman huipuista, tähdistä ja superlahjakkuuksista on eräänlainen kaksiteräinen miekka. Miten taiteilijanero voi näyttää oman inhimillisyytensä, kun aina pitäisi olla varma ja vakuuttava?
Useita vuosia sitten olin saattamassa erään festivaalin taiteellista johtajaa taksilla keikkapaikalle. Autossa vallitsi syvä hiljaisuus. Perille saavuttuamme avasin hänelle oven ja onnistuin jättämään peukaloni oven väliin sulkiessani sitä. Olin läimäyttänyt oven reippaalla otteella kiinni, mutta vaistomaisesti en päästänyt ääntäkään tai sanonut sanaakaan. Olin paikalla assistentin roolissa, enkä uskaltanut näyttää omasta itsestäni tai inhimillisyydestäni mitään tunnetulle ja arvostetulle taiteilijalle. Sen sijaan keskityin kantamaan hänen tavaroitaan ja saattamaan hänet perille. Peukaloni sai luvan odottaa.
Syynä vaikenemiselleni oli suuri kunnioitus arvostettua muusikkoa kohtaan – niin suuri, että omat tarpeeni jäivät kirkkaasti sen alle. Kunnioitus ei syntynyt siinä tilanteessa taiteilijasta itsestään, vaan pitkästä altistumisestani huippupuheelle. Olin koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan tottunut kuulemaan puhetta huippumuusikoista, tähtikapellimestareista ja superlahjakkuuksista, ja samalla heistä oli vähitellen tullut silmissäni yli-ihmisiä. Ei liene yllättävää, että lapsinerona pidetty Mozart oli suosikkisäveltäjäni.
Kohdatessani huippumuusikoita myöhemmin työssäni, mielikuva säilyi ja vahvistui, sillä he tuntuivat virheettömiltä. Vähitellen aloin kuitenkin ymmärtää, että virheettömyys on illuusio, ja että me kaikki tarvitsemme inhimillisyyttä, oman haavoittuvaisuuden myöntämistä ja sen osoittamista. Itsensä alttiiksi asettamista, keskeneräisyyden näyttämistä ja epätäydellisyyden hyväksymistä. Myös silloin kun ollaan huipulla.
Työvuosieni aikana olen kohdannut runsaasti inhimillisyyttä, mutta eteeni on tullut myös tilanteita, joissa muusikon, ohjaajan, solistin tai kapellimestarin herkkyys kanssaihmisille ja työtovereille on selvästi heikentynyt. Se on näkynyt muissa ihmisissä esimerkiksi kireytenä, etäisyyden ottamisena ja epämukavuusalueella työskentelemisenä. Itselleni ei ole ollut helppoa joutua huomaamaan, että arvostettu henkilö saattaa suhtautua täysin välinpitämättömästi muihin, tai ainakin vaikuttaa siltä.
Kulttuurinen normisto vaikuttaa hiljaa ja syvällä
Erityisesti niin sanotulla huipulla ollessa voi olla haastavaa näyttää omaa haavoittuvuutta. Syy siihen ei löydy pelkästään yksilöistä, sillä kulttuuriset normit, oletukset ja uskomukset vaikuttavat meihin kaikkiin jatkuvasti. Normeja ylläpidetään yhdessä, eikä kukaan myöskään murra niitä yksin, vaan muutokseen tarvitaan muita ihmisiä. Uskomukset, oletukset ja normit vaikuttavat hiljaisesti ja näkymättömästi taustalla suoraan ihmisten käyttäytymiseen, sanomisiin ja sanomattajättämisiin – kuten omalla kohdalla vaikenemiseeni silloin, kun sormi jäi auton oven väliin.
Haavoittumattomuuden illuusio ruokkii psykologista turvattomuutta, jonka voisi todeta olevan myrkkyä kaikenlaiselle tiimityölle ja yhdessä tekemiselle, oli kyseessä sitten biisinkirjoitus, soittaminen tai vaikkapa yhdistyksen hallitustyö. Inhimillisyyttä ja haavoittuvaisuuden osoittamista tarvitaan, jotta tiimi voi olla rohkea, luova ja ylipäätään toimia hyvin yhteen. Jos psykologinen turvallisuus puuttuu, jokainen yhteisön jäsen joutuu pitelemään eräänlaista näkymätöntä naamiota kasvojensa edessä, ja pitkässä juoksussa se näkyy myös tuloksissa.
Kullakin alalla on oma normistonsa, mutta myös jokaiselle yhteisölle muodostuu oma normisto. Siihen voi kuulua esimerkiksi pyrkimys tekniseen virheettömyyteen, katu-uskottavaan imagoon tai kurinalaisuuteen. Lisäksi normisto sanelee, minkälainen käytös on kenellekin sallittua, mistä saa puhua ja mistä ei, eikä näistä normeista poikkeaminen ole helppoa. Toki se on mahdollista, mutta vaatii tyypillisesti melkoista vastavirtaan uimista ja riskin ottamista. Taustalla vaikuttaville oletuksille ja uskomuksille myös sokeudutaan vähitellen, joten niitä voi olla hankala tiedostaa.
Hauraus ei ole trendikästä, mutta tarpeellista
Jos ura rakentuu huippuosaamisen, esiintymisvarmuuden ja tähteyden ympärille, ajatus oman haavoittuvuuden näyttämisestä voi tuntua riskiltä omalle uskottavuudelle. Kysehän on tietyllä tapaa oman epätäydellisyyden tunnustamisesta. Tai sitten koko aihe voi tuntua täysin turhalta: Mitä sitä haavoittuvuutta miettimään, kun on ura tehtävänä ja maailma valloitettavana?
Haavoittuvaisuus voi olla vahvasti ristiriidassa sen kuvan kanssa, jota ihmisen odotetaan ylläpitävän, ja tämä saattaa johtaa tiedostamattomaan inhimillisyyden peittämiseen. Kaipaamme sankareita, joissa korostuvat karisma, vahvuus ja rohkeus, eikä ole helppoa olla hauras, jos samalla pitäisi näyttää vahvalta. Jos haavoittuvaisuus ja epätäydellisyys sitten joskus saavatkin näkyä, niin vain tietyllä tavalla, hyväksytyissä muodoissa ja etäisyyden päästä.
Haavoittuvaisuuden piilottaminen voi joskus olla tarpeellista itsesuojelua, mutta samalla päälle rakennettu suojakuori voi alkaa vaikuttaa omaan sisäiseen todellisuuteen ja käsitykseen omasta itsestä. Itsevarmuuden, näyttävyyden ja menestyksen ihailu tukahduttavat helposti myös herkkyyden, joka on osa luovan työn ydintä. Teknisesti vaativissa lajeissa tarvitaan lukemattomia toistoja ja virheitä, jotta tekniikka hioutuu halutun kaltaiseksi. Virheet ja keskeneräisyys ovat siis välttämättömiä, jotta oppiminen on ylipäätään mahdollista.
Hierarkia luo etäisyyttä
Yhteisöjen sisällä saattaa olla hierarkkinen rakenne, joka voi olla näkyvää tai näkymätöntä, tarkoituksenmukaista, toimivaa tai tuhoisaa. Tarkoituksenmukaista hierarkia on silloin, kun se liittyy työrooleihin ja helpottaa työn tekoa. Hierarkiaan tottuneen voi kuitenkin olla vaikeaa kohdata toisia tasavertaisina työtilanteen ulkopuolella.
Hierarkian sivutuotteena voi tulla eräänlainen etäisyys, jota saatetaan tiedostamattomasti suorastaan odottaa. Hierarkian huipulla oleva ei asetu sinne yksin, vaan muut myös toimivat aseman mahdollistajina. Valta kertyy tyypillisesti hierarkian huipulle, ja menestynyttä ja arvostettua henkilöä voi olla haastavaa kyseenalaistaa. Se voi johtaa muiden hiljenemiseen silloinkin, kun ääntä kipeästi tarvittaisiin. Mikäli hierarkiaa halutaan madaltaa myös työroolien ulkopuolella, pieniä signaaleja tarvitaan eri suunnista.
Vauhti voi sokaista
Joskus huipulle noustaan rakettimaisella vauhdilla. Yksi konsertti voi kiidättää aloittelevan kapellimestarin johtamaan huippuorkestereita, ja yksi kappale voi nostaa tuntemattoman bändin listaykköseksi. Vauhdissa mukaan saattaa tarttua myrkyllinen vauhtisokeus, joka tyypillisesti vähentää herkkyyttä ihmisille. Fokus siirtyy silloin vauhtiin, valtaan ja omaan kasvuun. Sanotaankin, että silloin kun päästään huipulle nopeasti, menestys voi nousta päähän. Saatu menestys ja valta ruokkivat kenen tahansa egoa, ja vähitellen menestynyt voi alkaa itsekin uskoa omaan kaikkivoipuuteensa.
Menestys ei automaattisesti tarkoita egokeskeisyyttä, vaan toisissa se voi aiheuttaa myös nöyrtymistä. Jotta itsevarmuus säilyy terveellä puolella, tarvitaan sekä aitoa yhteyttä muihin ihmisiin että runsaasti itsereflektiota.
Eteenpäin pienin signaalein
Haavoittuvuuden osoittaminen ei tarkoita sitä, että ihmisen pitäisi paljastaa itsestään kaikki ja kaikille. Mutta se tarkoittaa, että ihminen voi näyttää myös inhimillisyytensä ja tehdä sen kanssaihmisiä kunnioittaen. Pienin signaalein, joista välittyy aitous. Tämä voi tuoda yhteisöön yllättävän paljon lämpöä mukanaan, sillä jos ryhmässä ei koeta alttiiksi asettumisen hetkiä, sen kaikki jäsenet pyrkivät peittämään omia heikkouksiaan. Jokainen ele, joka osoittaa muusikon inhimillisyyttä muita kohtaan roolista riippumatta, mahdollistaa hedelmällisempää vuorovaikutusta, parempaa vointia ja luottamusta koko yhteisöön.
Teksti: Emilia Rantalaiho
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 5/2025.