Niko Kumpuvaara – Genrejen reunoilla

Niko Kumpuvaara soittaa harmonikkaa siellä, missä muut yleensä eivät. Genreillä, tyyleillä tai aikakausilla ei juuri ole väliä, mutta ihmisillä on. Pitkäaikaisista soittokavereista on tullut rakkaita ystäviä, joiden seurassa on ilo työskennellä. Kumpuvaaran työtä ohjaavat periaatteet monipuolisuudesta ja avoimuudesta uusille kokemuksille.

Kesän keikat on melkein soitettu ja syksy alkamassa, kun haastattelen harmonikansoittaja Niko Kumpuvaaraa tämän työhuoneella Keski-Helsingin musiikkiopiston tiloissa. Kumpuvaara on juuri saanut valmiiksi materiaaleja satavuotiaan Dallapé-yhtyeen konserttiin Helsingin Juhlaviikoilla. ”Legendaarinen Heikki Kahila on yhtyeen ystävä, ja hän ehdotti, että tehtäisiin tervetulotoivotus Huvilateltan yleisölle. Kävin Heikin kotona äänittämässä hänen puheensa yleisölle ja muokkasin siitä spesiaalin alkunauhan konserttiin. Ja sitten Tero Vesterinen tulee esittämään vaarinsa Vili Vesterisen kappaleen Soittajan kaipuu. Tein siihen sovitukset Dallapélle”, hän kertoo. Juhlaviikkojen konserttiin huipentuva Dallapén juhlavuosi on työllistänyt Kumpuvaaraa muutenkin paljon tänä vuonna, sillä hän päivittää yhtyeen somea ja on ottanut vastuuta juhlavuonna julkaistuun levyyn ja keikkoihin liittyvistä tehtävistä. 

Tämän lisäksi syksyn ja talven työkuvioihin kuuluu pari teatteriproduktiota: jo satoja kertoja erilaisina versioina esitetty Red Nose Companyn Aleksis Kivi sekä Musiikkiteatteri Kapsäkin joitain kuukausia tauolla ollut UKK, johon Kumpuvaara on säveltänyt musiikit. ”Aleksis Kivi ei varmaan lopu koskaan”, Kumpuvaara kertoo huvittuneena. ”Siitä on niin paljon erilaisia versioita: Kansallisteatterin fullsize-esityksestä kaikkine lavasteineen ja jousikvartetteineen sellaiseen palvelutaloversioon, jossa on näyttelijät ja minä, eikä paljon muuta. Ja sitten kaikenlaisia muita versioita erilaisiin tiloihin ja erilaisille yleisöille.” Myöhemmin syksyllä Maria Ylipää ja ystävät -yhtyeen voimin tehdään Kapsäkkiin uudenlainen produktio, jossa yhtyeen jäsenet ovat mukana tekemässä Kumpuvaaran omin sanoin ”vähän kaikkea”.

Teatteritöiden lisäksi tiedossa on duokeikkoja saksofonisti Timo Lassyn kanssa. ”Keikkailemme yhdessä aika harvakseltaan, mutta meillä on molemmilla ambitio pitää projekti käynnissä ja kehittää sitä”, hän kuvaa. Ja sitten on vielä pitkään jatkunut livepiirtämistä ja -musiikkia yhdistävä Comics in Concert -konsepti sarjakuvataiteilija Ville Rannan ja kitaristisäveltäjä Aleksi Rannan kanssa. Lisäksi kalenterista löytyy yksittäisiä keikkoja niin klassisella kuin rytmimusiikinkin puolella sekä päivän verran viikossa opetusta. Työmäärä kuulostaa suurelta, mutta silti Kumpuvaara pitää tulevaa talvea suhteellisen rauhallisena edellisiin verrattuna. ”Mietinkin tässä jo, että pitäisikö jatkaa jatko-opintoja ja tehdä soololevy valmiiksi, ehkä säveltää ja sovittaa lisää”, hän virnistää. ”Mutta kyllähän sen tietää, että kun arki alkaa pyöriä, ei sitä aikaa ihan niin paljon olekaan.”

Takana on keikkakesä, jonka isoin projekti oli Meidän Festivaalilla heinäkuussa kantaesitetty Marzi Nymanin harmonikkakvintetto. Kumpuvaara oli jo pitkään halunnut tilata jotain nimenomaan Nymanilta. ”Marzi on rakas ystäväni ja työkaverini tosi pitkältä ajalta”, hän kertoo. ”Kun minulle tuli ajatus soittaa jousikvartetin kanssa, päätin tilata häneltä minulle ja Kamus-kvartetille harmonikkakvinteton.” Keskusteluissa Nymanin kanssa teoksen muodoksi valikoitui romantiikan ajan piano- tai klarinettikvintettoihin rinnastettavissa oleva suurimuotoinen kokonaisuus. Sellaiselle olisi useamminkin tarvetta, koska teosta olisi helppo ohjelmoida erilaisille kamarimusiikkifestivaaleille ja konsertteihin. ”Kvinteton kantaesitys oli minulle henkilökohtaisella tasolla merkittävin ponnistus tänä kesänä”, Kumpuvaara sanoo.

Ystävät ja heidän merkityksensä nousevat esiin Kumpuvaaran puheessa usein ja eri yhteyksissä. ”Olen sosiaalinen tyyppi ja nautin tosi paljon, kun saan tehdä yhdessä muiden kanssa”, hän kertoo. Soittokavereista on tullut ystäviä lähes poikkeuksetta. ”Minulla on myös ollut järjettömän hyvä tuuri, kun olen päätynyt työskentelemään rakkaiden ystävien kanssa”, Kumpuvaara kuvailee. Keikoilla kemiat toimivat, ja niiden jälkeen sekä kiertuebusseissa kuulumisia vaihdetaan myös muusta elämästä. ”Rakastan muusikoita ja muusikoiden kanssa hengailua keikkamatkoilla, studiossa, treeneissä ja missä vaan. On uskomatonta miten uudet ja vanhat tarinat vaan kiertävät hyvän fiiliksen vallitessa.” Kumpuvaara kertoo, ettei hänellä oikeastaan ole työyhteisöjä, joissa hän ei viihtyisi. Toisaalta välitön, mukava ja helposti innostuva ihminen saa myös ympärillään olevat tuntemaan olonsa hyväksi, ja fiilis tarttuu koko yhteisöön.

Kumpuvaara sanoo myös ihailevansa työkavereiden ammatillista osaamista. Yhdessä tekeminen on inspiroivaa ja kehittävää, ja hän kokee oppineensa muilta soittajilta paljon. ”Sitähän sanotaan, että pitäisi pyrkiä aina soittamaan itseään parempien muusikkojen kanssa. Minusta tuntuu, että olen onnistunut siinä tosi hyvin!”, hän naurahtaa. ”Luulen, että näiden ihmisten kanssa oleminen ja soittaminen on itsestään selvästi vastaus, kun aikanaan kiikkustuolissa muistelen sitä, mikä oli kaikkein siisteintä työssäni.” Yhdessä soittaminen yhdistää ja tutustuttaa Kumpuvaaran mielestä ihmisiä toisiinsa syvällä tavalla: menestykset ja kriisit jaetaan, toisia tuetaan, kannustetaan, boostataan ja välillä vähän kadehditaankin. ”Uskon, että tämä on se tärkein asia, jota tulen kaipaamaan sitten joskus”, Kumpuvaara tuumii.

Erityisen rakkaita ystäviä Kumpuvaaralle ovat Maria Ylipää ja ystävät-yhtyeen jäsenet Marzi Nyman, Maria Ylipää sekä basisti Ville Herrala. ”Se on lisäksi siitä hauska yhtye, että olemme esiintyneet kaikilla mahdollisilla kombinaatioilla, mitä tuosta neljän hengen porukasta voi muodostaa. Ja sitten on tietysti laajennetut ystävät: joskus mukana on Jukka Perko, Jarmo Saari tai Jaska Lukkarinen”, Kumpuvaara luettelee. 

Dallapéta hän kuvailee omanlaisekseen perheeksi. Siinä vaikuttava Juha Hostikka kuuluu myös Kumpuvaaran rakkaimpiin ystäviin. ”Dallapén kautta olemme usein tekemisissä, ja se on ihanaa!” hän sanoo. Teatterikuvioista Red Nose Companyn kaksikosta Timo Ruuskasesta ja Tuukka Vasamasta on myös tullut ystäviä: ”Heidän kanssaan esiintyminen on tietysti aina sellaista ilotulitusta, mutta meitä yhdistää myös intohimo hiihtämiseen”, Kumpuvaara virnistää. ”Meillä on keikkareissuilla aina sukset mukana, ja käydään yhdessä hiihtämässä.” Ystävien kanssa työskentelyssä on sekin hyvä puoli, että tapaamisia ei tarvitse erikseen järjestellä perhe-elämän ja ruuhkavuosien riepotuksessa. Kuulumiset vaihdetaan ja ystävyyttä pidetään yllä työnteon ohessa.

Niko Kumpuvaara aloitti harmonikansoiton nelivuotiaana setänsä johdolla. Hän kuvailee soittaneensa aluksi kaikenlaista musiikkia, kunnes kuusivuotiaana pääsi Oulun konservatorioon Timo Kinnusen oppilaaksi. ”Silloin päätin, että nyt loppuu tämä tanssimusiikin soittaminen, että minusta tulee klasarihaitaristi. Suurin haaveeni oli päästä soittamaan Johann Sebastian Bachin musiikkia”, hän sanoo. ”Lukioikäisenä rahapulassa sitten luistin tästä päätöksestä ja aloin soittaa myös tanssikeikkoja.” Kinnusen oppilaana Kumpuvaara ehti olla 13 vuoden ajan. Hän kuvailee opetuksen fokuksen olleen vahvasti klassisessa repertuaarissa, ja kaikkea Kinnusen tekemistä leimasi taiteesta innostumisen henki. ”Se musiikin rakastaminen on ehkä isoin asia, joka tuolta ajalta tarttui matkaani. Kirjoitettuani legendaarisesta Madetojan musiikkilukiosta ylioppilaaksi polkuni jatkui edelleen hyvin klasaripainotteisena Sibiksessä”, Kumpuvaara sanoo.

Sibelius-Akatemiassa Kumpuvaaran opettajana oli Maarit Tynkkynen, jonka johdolla hän kuvaa parin ensimmäisen vuoden aikana oppineensa harjoittelemaan produktiivisesti ja tehokkaasti. ”Tuolloin opin sen, mitä tarkoittaa, jos pitää opetella Kalevi Ahon toinen harmonikkasonaatti tiettyyn päivään mennessä valmiiksi”, hän kertoo. ”Se oli tärkeää, koska klassisen ohjelmiston harjoitteluun menevän ajan hallinta pitää oppia opiskeluaikana. Treenaamiseen käytettävissä oleva aika tulee myöhemmin elämässä kuitenkin vähenemään”, Kumpuvaara pohtii. Hän kertoo olleensa äärimmäisen motivoitunut opiskelija ja harjoitelleensa paljon.

Samaan aikaan Sibelius-Akatemialla vaikutti myös vähän vanhempi ja vähän kauemmin opiskellut harmonikansoittaja Veli Kujala, jota Kumpuvaara kertoo fanittaneensa täysillä. ”Seurasin tosi tarkkaan, mitä Veli tekee. Hän soitti jazzia, hän improvisoi ja hänellä oli kaikenlaisia omia bändijuttuja.” Kumpuvaara kertoo kuunnelleensa ja kokeilleensa itsekin esimerkiksi improvisaatiota. ”En silloin oikein tajunnut sen yhteyttä omaan soittimeeni, eikä se sitten johtanut mihinkään”, hän sanoo. ”Ehkä kiinnostus siihen ei tuolloin vielä ollut tarpeeksi voimakas.”

Uusi maailma alkoi toden teolla aueta armeijassa, Kaartin Soittokunnassa. ”Siellä oli varusmiehenä Marzi Nyman, joka oli Joonas Hytösen tv-shown house bandista tuttu musajulkkis. Seurasin oikeastaan koko ohjelmaa lähinnä musiikkiosuuksien takia, koska ne olivat niin älyttömän hauskoja.” Soittokuntalaiset muodostivat pienyhtyeitä erilaisia armeijan tarpeita varten, ja Nyman tuli kysymään, olisiko Kumpuvaara kiinnostunut soittamaan hänen kanssaan piano-harmonikkaduona. Kumpuvaara kertoo olleensa ällikällä lyöty ja imarreltu ja suostui heti. ”Soitimme sitten intissä paljon musaa, johon sisältyi improvisaatiota ja muita rytmimusiikin elementtejä. Meillä oli tosi hauskaa, ja siitä jäi hyviä muistoja, mutta silloin myös tajusin, että en osannut mitään, olin ihan paska”, hän kertoo. Siviiliin ja Sibelius-Akatemiaan palattuaan Kumpuvaara täydensikin opintojaan jazz-osaston tarjonnasta poimituilla kursseilla. ”Minulle tuli sellainen olo, että jos haluan soittaa rytmimusaa, niin pitää myös nähdä vähän vaivaa.”  

Keikkoja ja yhteistyökuvioita alkoi tulla klassisen lisäksi myös rytmimusiikin eri genrejen piiristä. Vähitellen mukaan ui myös sovitushommia, myöhemmin oman musiikin säveltämistä. Molempia Kumpuvaara kertoo oppineensa muiden työskentelyä seuraamalla. ”Tekemällä oppii, ja jos haluaa oppia, pitää kokeilla. Minusta on hyvä idea, että ottaa esikuvakseen jonkun lahjakkaan ihmisen ja katsoo, miten hän esimerkiksi saa aikaan tietynlaisen soundin. Kun tajuaa, miten se toimii, sitä voi käyttää omalla tavalla. Valmiudet kasvavat pikkuhiljaa.” Ensimmäisillä kerroilla omien biisien esittely muille oli vaikeaa: ”Hävetti ihan helvetisti, ja sitä vaan koko ajan ajatteli, että kamalaa, mitäköhän muut näistä ajattelevat. Mutta vähitellen se häpeäkin väheni, ja kappaleita pystyi katsomaan objektiivisemmin: tämä on ihan ookoo, tämä toinen ei ihan niin hyvä.” 

Nykyisin Kumpuvaara tunnetaan erityisesti siitä, että hän soittaa monenlaista musiikkia, eikä genreillä ole niin väliä. Klassisen ja kansanmusiikin lisäksi hän soittaa sessiomuusikkona rock-yhtyeissä, jazzia, iskelmää ja mitä milloinkin eteen tulee. ”Niin sanotulle uralleni kuvaavaa on se, että kun olin valmistunut Sibelius-Akatemialta ja sain käydä hakemassa tutkintotodistuksen kansliasta, niin ensimmäinen asia, mitä tein tuoreena musiikin maisterina, oli lähteä Pete Haverisen studiolle soittamaan haitaria Kari Tapion levyllä”, hän nauraa. ”Mielestäni musiikillista tarinaani kuvastaa hyvin tämä: mukana kulkee tällaisia ilmiöitä rinnakkain, eivätkä ne ole mitenkään ristiriidassa keskenään.”

Klassisella puolella Kumpuvaaran sydän sykkii erityisesti uudelle musiikille, jota hän myös tilaa aina kun siihen on mahdollisuus. Hänen mielestään harmonikan repertuaari on siinä määrin kapea, että uutta musiikkia tarvitaan sen rikastamiseen entisestään. Myös se, että säveltäjän kanssa voi kommunikoida, on tärkeää ja inspiroivaa: yhdessä tekeminen on palkitsevaa genrestä riippumatta. ”Tunnin mittaisen sooloresitaalin soittaminen vaatii aivan järjettömästi fyysisiä ja henkisiä voimavaroja”, Kumpuvaara sanoo. ”Se on kehittävää ja mittaa todellisen soittokunnon, ja totta kai tartun niihinkin mahdollisuuksiin välillä. Mutta nautin kuitenkin paljon enemmän yhdessä kuin yksin tekemisestä.”

”Ehkä kuvaavaa minulle soittimen näkökulmasta on se, että olen usein siellä, missä muut harmonikansoittajat eivät ole. Siis Dallapéta lukuun ottamatta, siinähän tietysti olen osa haitaristien jatkumoa”, Kumpuvaara summaa. Tärkeimmät omaa uraa ohjanneet opit ovat, että valmiuksia kannattaa hankkia laajalta alalta, ja että on parempi sanoa kyllä kuin ei. ”Kannattaa usein suostua yllättäviinkin yhteistyöehdotuksiin, vaikka ne ensin tuntuisivat olevan oman osaamisen ulkopuolella. Siitä voi oppia jotain, josta on myöhemmin hyötyä ja iloa”, hän sanoo. 

Niko Kumpuvaaran mielestä on tärkeää, että muusikkona toimimisen lisäksi työpaletissa on myös oppilaita ja opetusta. ”Siinä pysyy soittimen kulttuurissa hyvin kiinni, ja samalla se tuo freelancerin työhön pysyvyyttä”, hän sanoo. Kumpuvaara on opettanut Keski-Helsingin musiikkiopistossa vuodesta 2007 alkaen, ja oppilaita hänellä on muutamia, yhden työpäivän verran. Lisäksi hän opettaa Sibelius-Akatemiassa erilaisia kursseja, kuten vapaasäestystä, improvisaatiota ja elektroniikan yhdistämistä harmonikansoittoon. ”Siinä on sellainen hyvä puoli, että pystyn räätälöimään ohjelmistoja ja opetusta yksilöllisesti kunkin oppilaan kiinnostuksenkohteiden ja tavoitteiden mukaisesti. Akatemialla pyrin myös tarjoamaan opiskelijoille käytännön työelämän valmiuksia – juuri sitä, että heillä olisi mahdollisimman laaja osaaminen ja avarakatseinen asenne.” Oppilailleenkin hän haluaa välittää omaa uraansa ohjanneen ajatuksen monipuolisuudesta: ”Kannattaa hankkia mahdollisimman paljon erilaisia valmiuksia, jos ei tiedä varmaksi, mihin haluaa tähdätä – ja joskus silloinkin, kun tietää tai luulee tietävänsä”, hän sanoo.

Harmonikka on painava soitin, mutta jos soittoasento on kunnossa, itse soittaminen ei aiheuta kremppoja. Roudaaminen sen sijaan on raskasta. Kumpuvaaralla on nuoruuden SM-tasolla pelatun jääpalloharrastuksen perintönä vahva fysiikka, ja hän on välttynyt isommilta soittamiseen liittyviltä vammoilta. Nykyisin hän pitää kuntoaan yllä erityisesti hiihtämällä. Parhaillaan Kumpuvaara tähtää tammikuussa Italiassa järjestettävää Marcialongaa – 70 kilometrin perinteisen kilpailua – varten. ”Olen nyt osallistumassa kolmatta kertaa, ja sitä varten käyn juoksemassa ja salilla noin neljästä kuuteen kertaan viikossa. Pitää saada sykkeitä vähän ylös ennen kisaa. Ja heti kun jossain näkyy vähän lunta, olen siellä asettelemassa suksia siihen länttiin”, hän sanoo. Myöhemmin elämässä, jos vapaa-aikaa on enemmän, Kumpuvaara todennäköisesti lämmittää lapsuuden ja nuoruuden eräilyharrastusen uudelleen. Lisäksi hän haluaisi käydä kuuntelemassa kollegoja nykyistä enemmän: ”Olisi myös ihanaa, jos voisi vaan käydä kuuntelemassa muiden keikkoja ja katsomassa erilaisia proggiksia, joissa ei itse ole mukana. Juuri nyt ainoa mahdollisuus siihen on yleensä vain niillä festareilla, joilla olen itsekin esiintymässä”, hän pohtii.

Teksti: Hanna Isolammi
Kuvat: Tero Ahonen

Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 4/2025.