”Taide, jolle ei ole minkäänlaista aitoa kysyntää, ei yleensä ole kovin merkittävää.” Näin lausuivat perussuomalaiset Teoston sivuilla julkaistussa artikkelissa alue- ja kuntavaalien alla. Artikkelissa kysyttiin kahdeksalta suurimmalta puolueelta niiden kantoja musiikin luovan alkutuotannon (eli Teoston, Suomen Säveltäjien, Suomen Musiikintekijöiden ja Suomen Musiikkikustantajien) kunta- ja aluevaalitavoitteisiin. Lisäksi puolueilta tiedusteltiin yleisemmin sitä, miten ne vahvistaisivat musiikin ja sen tekijöiden asemaa paikallisesti.
Vastaukset olivat vaalienaluskirjoittelun tapaan ylevää TeostoRyn lukijakunnan silmille räätälöityä mannaa, ja kaikki puolueet ilmoittivat olevansa tavoitteiden kanssa samaa mieltä: Musiikki edistää yhteisöllisyyttä, yhdenvertaisuutta ja hyvinvointia; Musiikki vahvistaa alueellista elinvoimaa, työllisyyttä ja taloutta; Musiikki on lasten ja nuorten perusoikeus. Musiikin ja sen tekijöiden aseman vahvistamiseen liittyvään kysymykseen tulleiden vastausten joukossa oli sekä ”ohutta yläpilveä” että muutamia konkreettisiakin ehdotuksia. Rahoitustakin vähän sivuttiin. Jos artikkeli kiinnostaa, sen löytää Teoston sivuilta otsikolla ”Kunta- ja aluevaalit 2025: puolueiden kannat musiikin tulevaisuuden turvaamiseen” (TeostoRY 26.3.2025).
Alussa mainitsemani perussuomalaisten sitaatti jäi kaivelemaan. Lauseen konteksti liittyy siihen, että valtion ei puolueen mielestä tarvitse rahoittaa mitä tahansa taidetta, toisin sanoen sellaista, jolle ei ole ”minkäänlaista aitoa kysyntää” ja joka ei siksi ole ”kovin merkittävää”. Toki kaupallisesti omavaraisesta versus vahvasti subventoidusta taiteesta on puhuttu paljon, ja monien mielestä taiteen julkinen rahoitus voidaan rinnastaa erilaisiin yritysten, teollisuuden tai maatalouden julkisiin tukiin tai verohelpotuksiin. Useimpien mielestä taidetta tuleekin rahoittaa julkisesti: vaikeaa on vain määritellä mitä taidetta ja miten paljon.
Häiritsevää tuossa lausumassa onkin implikaatio siitä, että olisi mahdollista tietää, että jollekin taiteelle ei olisi minkäänlaista kysyntää, eli kukaan ei olisi siitä kiinnostunut. Lisäksi häiritsee se, että taiteen merkitys – joka jo itsessään on hähmäinen käsite tässä yhteydessä – riippuisi kysynnästä. Taiteen historia on täynnä esimerkkejä siitä, että kysyntä ja merkitys voivat syntyä huomattavasti jälkijunassa, kun taiteilija itse on ollut jo kauan manan majoilla. Ja kysyntä – tarkoitetaanko sillä tässä yhteydessä maksuhalukkuutta tai -kykyä vai sitä, että haluaa kokea tiettyä taidetta? Epäilen myös, että kaikenlaiselle taiteelle on lopulta jonkinlaista kysyntää myös aikalaisten keskuudessa: jollei muuta, niin taiteen tekijällä itsellään lienee ollut tarve tehdä teos.
Eniten häiritsee silti se, että lauseessa on sana ”aito”. Onko aidompaa haluta tiettyyn konserttiin siksi, että siellä esitetään esimerkiksi jokin klassisromanttiseen kaanoniin vakiintunut hieno teos vai siksi, että fanittaa solistia, kapellimestaria, säveltäjää tai orkesteria? Onko aidompaa hankkia lippu kamarimusiikkikonserttiin siksi, että siellä kantaesitetään uusi suomalainen sävellys vai siksi, että serkun lapsi soittaa siellä jousikvartetissa? Onko aidompaa mennä oopperaan näyttäytymään vai kaverin seuraksi?
Ihmiset ovat erilaisia, heillä on erilaisia taidemakuja ja motiiveja käydä kokemassa taidetta. Jo yksittäisen henkilön syyt käydä erilaisissa taidetapahtumissa vaihtelevat. Itse olen melko yksipuolinen taiteen ”kuluttaja”: käyn esimerkiksi isojen orkesterien konserteissa välillä hakemassa aistieuforiaa ja välillä kuuntelemassa tiettyjä teoksia tai esittäjiä. Nykytaidemusiikkia käyn kuuntelemassa ensisijaisesti uteliaisuudesta ja kuvataidetta katsomassa monesti siitä enemmän tietävien ystävien seurassa. Joku muu hakeutuu samoihin tai eri taidetapahtumiin omista syistään. Minusta nämä ovat kaikki esimerkkejä aidosta kysynnästä. Onkin absurdia, että puolue tai jokin muu instanssi kuvittelisi kykenevänsä määrittelemään sen, mikä on aitoa kysyntää taiteelle.