Haastattelin tässä lehdessä olevaa artikkelia varten RSO:n pitkäaikaista intendenttiä Tuula Sarotietä, jolle liitto myönsi vuoden 2024 tunnustuspalkinnon. Sekä palkinnon luovutuksen yhteydessä että haastattelun aikana Sarotie mainitsi sen, kuinka vaikuttunut hän on orkesterin muusikkojen kollegiaalisen hyvän tahdon tiivistymisestä konserttitilanteessa. Kaikki tähtäävät yhteiseen onnistumiseen, kaikkien toivotaan onnistuvan – myös niiden kollegojen, joiden kanssa on jatkuvasti erimielisyyksiä tai aivan eri aallonpituus. Yhteisenä päämääränä on mahdollisimman onnistunut esitys, ja se ohittaa tärkeydessä henkilökohtaiset antipatiat.
Kollegiaalinen hyvän tahdon tiivistymä esiintymislavalla on kuin pienimuotoinen talvisodan henki positiivisella twistillä: yhteisen vihollisen tai itsenäisyyden menettämisen pelon sijaan kaunoja ylittävään yhteistyöhön innoittaa halu tuoda yleisön nautittavaksi jotain ihanaa, taide-elämys. Tai jos kannustimeksi ei riitä yleisön palveleminen, niin ammattiylpeys ainakin. Jokainen soittaja uniikkeine rooleineen ja taitoineen on oleellinen osa kokonaisuutta, joka lopulta on – kulunutta sanontaa käyttääkseni – enemmän kuin osiensa summa. Erilaisten taidetta ja viihdettä tekevien kokoonpanojen lisäksi myös muunlainen joukkuetoiminta, esimerkiksi urheilussa, ilmentää samaa. Samoin solidaarisuus, esimerkiksi kun työsuhteessa olevat muusikot eivät suostu päivärahattomille keikoille, jotta freelancekollegoilla olisi paremmat mahdollisuudet neuvotella toimeentulonsa kannalta oleellisista päivärahoista.
Taiteessa ja urheilussa yhteinen päämäärä syntyy ainakin toivottavasti yksilöiden omasta halusta, oli innoittajana sitten mahdollisimman hyvä lopputulos, solidaarisuus tai tarve osoittaa oman osaamisen olevan ryhmän tasolla. Väitän, että pakottamalla ei synny aidosti yhteistä päämäärää tai ainakaan sellaista talvisodan henkeen verrattavissa olevaa erimielisyydet ylittävää yhtenäisyyttä, joka innoittaisi yksilöitä luopumaan joistain omista eduistaan tai itselleen tärkeistä asioista yhteisen päämäärän vuoksi.
Ulkopuolelta pakottamalla kuitenkin yritetään luoda yhtenäisyyttä ihan jatkuvasti. Tästä on valitettavan paljon tuoreita esimerkkejä sekä kansainvälisesti että kotimaasta. Velkapuhe ja siihen liittyvä termi säästötalkoot on yksi hyvä esimerkki yrityksestä luoda ilmapiiriä, jossa yksilöt ymmärtäisivät – tai kokisivat painetta – hyväksyä omaan elämään kohdentuvia huononnuksia ”yhteisen hyvän” nimissä. Korona-ajan ”jaksakaa vielä vähän” -viesti kulttuurialojen työntekijöille on toinen: yhteisen terveysturvallisuuden nimissä esiintyvien taiteilijoiden oletettiin hyväksyvän työnteon rajoitukset ja toimeentulon romahduksen. Lisäksi ainakin minusta näyttää siltä, että nykyhallituksemme puolueilta odotetaan aika isojakin näkemyseroja ylittävää yhtenäisyyttä hallitusohjelman ja talouskurin vuoksi: siinä määrin suuria kompromisseja jotkin niistä vaikuttavat tehneen hallituksen yhtenäisyyden vuoksi.
Yhtenäinen porukka on vahvempi kuin sisäisesti riitaisa. Yksilöiden omasta tahdosta kumpuava yhtenäisyys puolestaan on vahvempi kuin pakotettu, ainakin yksilönvapautta korostavissa länsimaisissa yhteiskunnissa. Tässä on myös taidetta tekevien yhteisöjen vahvuus.