Opetus- ja kulttuuriministeriön leikkauslistat tarkentuivat syyskuussa hiukan. Suunnitelmien mukaan taiteen ja kulttuurin säästöistä isoimmat tehdään VOS-rahoista: esittävän taiteen – teatterit ja orkesterit kahtena suurimpana ryhmänä – osuus niistä on lähes kahdeksan miljoonaa euroa, museoiden noin kolme miljoonaa. Jos nuo esittävän taiteen kahdeksan miljoonan leikkaukset tehdään suhteessa teatterien ja orkestereiden määriin, reilut kaksi ja puoli miljoonaa osuu orkestereiden rahoitukseen. Summa on vähän suurempi kuin Tampere Filharmonian ja vähän pienempi kuin Helsingin kaupunginorkesterin koko valtionosuus oli vuonna 2023. Tai suurin piirtein sama kuin Oulu Sinfonian päätoimisten muusikkojen palkkakulut, tai kaksi kertaa Mikkelin kaupunginorkesterin kaikki kulut samana vuonna. Luvut ovat Suomen Sinfoniaorkesterit ry:n viimeisimmän vuosikertomuksen taloustilastoista.
Tätä kirjoittaessani tarkempia tietoja säästöjen kohteista ei vielä ole, mutta ainakaan silmiini osuneiden mediatietojen mukaan leikkauksia ei toteuteta juustohöylällä. Käytännössä tämä saattaa tarkoittaa, että jotkut aikaisemmin VOS-rahaa saaneet putoavat järjestelmän ulkopuolelle, toiset taas saavat rahoituksensa kuten ennenkin. Perustelut jonkin tietyn kulttuuritoimijan putoamiselle VOSin piiristä voivat olla monenlaisia, ja myös putoamisen seuraukset voivat olla arvaamattomia. VOS on monimutkainen orkesteria ylläpitävän kunnan tai muun tahon ja valtion yhteistyöhön sekä laskennallisiin henkilötyövuosiin rakentunut systeemi. Ja orkesteri on kotipaikkansa kulttuuriekosysteemiin monin eri tavoin juurtunut – ja sen toimintaan vaikuttava – avainlaji. Tuossa ekosysteemissä kaikki vaikuttaa kaikkeen, tai ainakin moni asia vaikuttaa moniin muihin, eikä vaikutuksia ole helppoa ennakoida.
Orkestereiden menoista valtaosa on henkilöstökuluja, eli vakituisten muusikkojen ja muun henkilöstön sekä avustajien, solistien ja kapellimestareiden palkkoja, palkkioita ja sosiaalikuluja. On vaikea kuvitella, että pienentyneen VOS-rahan vaikutukset eivät osuisi tähän jollain tavalla. Aihetta käsittelevissä lehtijutuissa on ennustettu erityisesti avustajille ja pienillä paikkakunnilla toimiville orkestereille huonoja aikoja. Tähänkin asti säästöt ovat tarkoittaneet sitä, että avustajia ei enää palkata entiseen malliin, mutta voi olla, että sekään ei riitä, vaan myös vakituisia työsuhteita joudutaan taloudellisista syistä päättämään.
Töiden ja toimeentulon loppuminen on muusikoille henkilökohtaisesti kamalaa, tietysti. Vaikutukset ovat lisäksi laajempia: jos lisäsoittajia ei ole varaa palkata ja vakituinenkin kokoonpano pienenee, isoa orkesteria tai harvinaisempia soittimia edellyttäviä ohjelmistoja ei voi toteuttaa. Jos lipunhinnat nousevat tai keikkoja on harvemmin, riskinotto vähenee ja niin sanottujen varmojen ohjelmistojen osuus kasvaa. Yleisölle tarjotaan silloin yhä yllätyksettömämpää ohjelmistoa. Hyvin tehtynä toki sekin on hienoa, mutta ei missään nimessä riittävää.
Yleisön näkökulmasta ohjelmistojen yksipuolistumisen – tai valtavirtaistumisen – seurauksena elämykseltä leikkautuu kärki. Tarkemmin sanottuna elämyksen jollain tapaa epämukavuusalueella olevat osuudet – ja tarkoitan epämukavuusalueella tässä kaikkea sitä, mikä ei ole turvallisen tai kotoisan mukavaa: niin vaikeita kuin ekstaattisiakin tunteita, häiritseviä kuin kirkastuneitakin ajatuksia. Kaikkea sitä ravistelua, jota yllättävä taide voi kokijassaan aiheuttaa.
Entä mihin epämukavuusalueen puuttuminen pidemmällä aikavälillä voi johtaa: tylsistymiseen ja turtumiseen vai ravistelevien kokemusten etsimiseen jostain muualta?