Kulttuurialan julkisen rahoituksen kielenkäyttöön sisältyy tuhoisa miina. Vuonna 2020 valtion 1,2 miljardin euron satsaus kulttuuriin tuotti 13 miljardia euroa. Kulttuuriala työllistää noin 123 000 henkilöä. Tästä kaikesta huolimatta puhumme kulttuurin tukemisesta, avustuksista ja apurahoista. Takavuosikymmenten tapa sitoa kulttuurin rahoitus veikkausvaroihin kielii samasta ajatusvääristymästä: Veikkaus tukee kulttuuria. Kas, kun kulttuurin rahoitusta ei kasata kirkkojen eteen asetetuilla vaivaisukoilla. Sinänsä tämä olisi linjassa alamme rahoituksen kielenkäytön kanssa, sillä tukeminen, avustus ja apuraha viittaavat termeinä enemmän 1800-luvun nälkävuosien köyhäinapuun kuin kulttuurin rahoitukseen 2020-luvulla.
Me emme tue vaan rahoitamme sairaaloita, emme jaa apurahoja vaan palkkioita tai palkkaa lääkäreille ja poliiseille. Emme jaa avustusta oikeuslaitokselle, vaan huolehdimme sen asianmukaisesta rahoituksesta.
Sanoilla on merkitystä juuri nyt, kun kulttuurin rahoitusta ollaan leikkaamassa ja päättäjät vähättelevät sen merkitystä ennennäkemättömällä tavalla. Kaikista tosiasioista huolimatta esimerkiksi valtiovarainministerimme kutsuu kulttuurin julkisen rahoituksen puolustamista sosialismiksi. Sosialismista puheen ollen: valtionvarainministeri on kyllä valmis sosialisoimaan taiteilijoilta lakisääteisiä yksityisen kopioinnin tekijänoikeuskorvausten hyvityksiä.
Meidän pitää lopettaa kielenkäytössämme puhe kulttuurin tukemisesta ja alkaa puhua kulttuurin rahoittamisesta ja kulttuuriin sijoittamisesta.
Teksti: Pasi Lyytikäinen
Kirjoittaja on säveltäjä
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 4/2024.