Sävelsin muutama vuosi sitten monologioopperan Eva Braunista. Ymmärsin jo työhön ryhtyessäni, että rupeama ei tulisi olemaan helppo. Libretisti Maritza Núñezin teksti oli yhtä aikaa kaamea ja upea. Suurin ongelma minulle oli oopperan moraalinen viritys: miten ihmeessä säveltää spektaakkelimuotoinen teos, jossa päähenkilöä ei nosteta jalustalle?
Päädyin säveltämään kabaree-muotoisen ja tragikoomisen farssin. Eräänlaisena henkisenä sukulaisena pidin sävellystyön aikana Veikko Huovisen Veitikkaa. Se kertoo faktaa ja fiktiota yhdistellen veijaritarinan Adolf Hitlerin elämästä. Huovisella oli tärkeä viesti ihmiskunnalle: Naurakaa hulluille pedoille ajoissa.
Farssi tuntuikin ainoalta mahdolliselta teosmuodolta, mutta se ei ratkaissut sävellystyön vaikeinta ongelmaa, joka oli samaistuminen päähenkilöön. Oopperaa kun ei oikein voi säveltää ilman, että asettuu roolihenkilöiden asemaan. Suoraan sanottuna voin kuukausitolkulla pahoin, kun pohdin, että millä tavoin itse Eva Braunina ilmaisisin tuntemuksiani. En ehkä pystyisi säveltämään tuota oopperaa enää.
Ja juuri tässä Maritzan libretto on nerokas. Se kutsuu ihmistä tutkimaan pahuutta sisältä päin. Libretto ei anna tilaa ajatukselle, että ”onneksi minä en ole tuollainen”, vaan päinvastoin saa vakuuttuneeksi: Me tahraamme joka hetki kätemme välillisesti vereen täsmälleen samalla tavoin kuin Eva Braun.
Sävellysprosessi antoi minulle hyvän opetuksen. On itsetuntemuksen vuoksi tärkeää yrittää samaistua niihin ihmisiin, joita pelkäämme, halveksimme ja jonka kaltaisia emme halua olla. Sillä kun rapsutamme vähän sielumme visusti varjeltua ulkokuorta, sieltä paljastuu kiusallisen paljon yhtymäkohtia heihin, joiden kaltaisia emme haluaisi olla.
Teksti: Pasi Lyytikäinen
Kirjoittaja on säveltäjä
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 3/2024.