Paula Ernesaks soittaa käyrätorvea Berliinin filharmonikoissa. Ison ja tasokkaan orkesteriyhteisön osana oleminen on palkitsevaa, mutta sopeutuminen orkesterin työskentelytapoihin ja saksalaiseen kulttuuriin on ottanut aikansa.
Käyrätorvisti Paula Ernesaks tulee haastatteluun suoraan harjoituksista. Matkan Berliinin filharmoniasta Charlottenburgin kaupunginosassa sijaitsevaan kahvilaan hän on polkenut pyörällä.
Ernesaks on soittanut Berliinin filharmonikoissa keväästä 2022 alkaen. Sitä ennen, vuosina 2019–2021, hän kävi filharmonikkojen orkesteriakatemian, eli Karajan-akatemian. Uudessa kotikaupungissaan hän sanoo viihtyvänsä tätä nykyä hyvin, mutta aivan kitkattomasti kotiutuminen ei tapahtunut. Saksalaisiin tapoihin ja erityisesti saksalaiseen byrokratiaan totuttautumiseen meni jonkin aikaa.
”Saksassa asioita hoidetaan niin eri tavalla kuin Suomessa. Olin Suomessa tottunut siihen, että kaikki käytännön asiat voi hoitaa netin kautta. Täällä on mentävä virkailijoiden puheille paikan päälle. Se vaati totuttelua. Onneksi tunsin jo tänne muuttaessani muita suomalaisia muusikoita – myös kämppäkaverini, jonka kanssa orkesteriakatemiaan tullessani aluksi asuin, oli suomalainen muusikko – heiltä sain apua monessa asiassa ja heidän kauttaan myös kotiutuminen sujui helpommin. Ei tullut koti-ikävän tunnetta.”

Paula Ernesaks on kasvanut musiikin parissa. Hänen molemmat vanhempansa ovat ammattimuusikkoja. Hän itse aloitti pianonsoiton nelivuotiaana, kunnes kymmenen vuotta myöhemmin vaihtoi kosketinsoittimen käyrätorveen. Se, että hän valitsi soittimekseen nimenomaan käyrätorven, oli pikemminkin sattumaa kuin tietoinen valinta. Sillä tärkeämpää kuin itse soitin hänelle oli se, että on orkesterisoitin. Ernesaks tiesi jo 14-vuotiaana, että hän haluaa päästä soittamaan orkesteriin.
”Tykkäsin kuunnella isolle sinfoniaorkesterille sävellettyä musiikkia jo soittaessani pianoa. Tavoitteenani oli päästä myös itse soittamaan sitä musiikkia. Halusin olla osa isoa orkesteria, sillä se sopii paremmin luonteelleni kuin olla esillä. Pidän siitä, että tehdään isolla porukalla jotain todella hienoa.”
Aluksi käyrätorvessa oli kaikki uutta ja kummallista. ”En tiennyt käyrätorvesta aluksi juuri mitään. Minulla oli vain jonkinlainen mielikuva siitä. En edes tiennyt, että huulia pitää päristellä, jotta saa äänen syntymään. En myöskään osaa sanoa, milloin soittaminen alkoi sujua, sillä se tapahtui vaiheittain. Muistan, että minulla oli joitain ahaa-elämyksiä, jolloin tajusin, kuinka joku asia toimii ja tunsin pääseväni seuraavalle tasolle”, hän kertoo.
”Oikeastaan tajusin, kuinka hieno soitin käyrätorvi on vasta, kun pääsin soittamaan orkesteriin. Sen äänessä on jotain todella ylvästä, varsinkin jos monta käyrätorvea soittaa samanaikaisesti. Käyrätorvi on myös tosi monipuolinen soitin. Se toimii vähän linkkinä eri sektioiden välillä. Vaikka se on vaskisoitin, se kuuluu myös esimerkiksi puhallinkvintettiin. Samoin käyrätorvi sulautuu hyvin jousten kanssa. Sellot ja käyrätorvet yhdistetään usein soittamaan samaa melodiaa. Käyrätorvella on pehmeä ja blendautuva ääni. Sillä on helppo sulauttaa eri soitinryhmiä yhteen”, Ernesaks kuvaa.
Nykyisin hän soittaa saksalaisen Gebrüder Alexander -torvitehtaan valmistamaa käyrätorvea. Soittimen hän joutui hankkimaan aloittaessaan filharmonikkojen orkesteriakatemiassa.
”Saksassa asioita hoidetaan niin eri tavalla kuin Suomessa. Olin Suomessa tottunut siihen, että kaikki käytännön asiat voi hoitaa netin kautta. Täällä on mentävä virkailijoiden puheille paikan päälle.”
”Saksassa ja pitkälti myös muualla Euroopassa soitetaan Gebrüder Alexander -torvitehtaan käyrätorvia. Myös entinen soittimeni oli valmistettu Saksassa, se oli melkein kuin kopio nykyisestä soittimestani. Orkesteriakatemiassa vaadittiin kuitenkin nimenomaan Gebrüder Alexander -torvitehtaan käyrätorvea. Keskittymällä yhden valmistajan soittimeen pyritään takaamaan, että sektiossa on yhtenäinen soundi. Se on helpompi saavuttaa, kun kaikilla on samanlaiset soittimet.”
Vaalitaanko myös Berliinin filharmonikoissa tiettyä klangia? ”Sanoisin, että vaalitaan. Jos ajattelen omaa sektiotani, niin siinä soittaa yksilöinä hyvin erilaiselta kuulostavia soittajia. Silti soundista on olemassa tietynlainen yhteisymmärrys. Sanoisin, että tämä pätee myös muiden soitinryhmien kohdalla. Myös vaikkapa jousilla on tietynlainen klangi.”
Käyrätorveen Ernesaks sai ensikosketuksen, kun hän aloitti vuonna 2011 Espoon musiikkiopistossa Mari Loiskeen oppilaana. Vuotta myöhemmin hän jatkoi opintojaan Sibelius-Akatemian nuoriso-osastolla, ja vuodesta 2016 lähtien tutkintolinjalla Jukka Harjun ja Tero Toivosen oppilaana. Jokaisella opettajalla on ollut suuri merkitys Ernesaksin orkesterimuusikon uralla.
”Olin Marin oppilaana vain vuoden, mutta siellä tunsin ensimmäisen kerran olevani osa yhteisöä. Yhteisöön kuuluminen on minulle tärkeimpiä asioita soittamisessa. Jukan oppilaana olin koko nuorisokoulutusajan ja kandidaatin vuodet. Hänen kanssaan sain pohjat kaikkeen, niin teknisesti ja musiikillisesti kuin myös psyykkisesti. Tero on ollut pikemminkin ’coach’ ja luottotyyppi kuin opettaja, joka kertoo, mitä pitää tehdä. Hän on kannustanut minua uskomaan itseeni. He ovat hyvin erilaisia opettajia, mutta heillä kaikilla on ollut tärkeä rooli elämässäni.”

Ernesaksin suunnitelmissa oli jo opintojen alusta alkaen lähtö vuodeksi vaihto-oppilaaksi. Saksa vaikutti kiinnostavalta, mutta ei välttämättä Berliini. Hänen suunnitelmansa vaihto-oppilasvuodesta jäivät, kun Sibelius-Akatemiassa mestarikursseja pitänyt Berliinin filharmonikkojen soolokäyrätorvisti Stefan Dohr kehotti häntä ilmoittautumaan Karajan-akatemian koesoittoon Berliinissä.
”Luulin ensin, että hän sanoi sen vain kohteliaisuudesta. Kun hän sitten lähetti minulle linkin koesoittoon ilmoittautumista varten, ajattelin, että on kai pakko mennä”, Ernesaks naurahtaa.
Koesoittoon valmistautumisensa aikana hän soitti myös RSO:ssa ja Kansallisoopperan orkesterissa. Jälkikäteen hän on miettinyt, kuinka hyvä oli, että hän ei suunnannut kaikkea aikaansa ja keskittymistään orkesteriakatemian koesoittoon. Se, että hän ei laittanut kaikkea yhden kortin varaan, vähensi onnistumisen paineita.
Orkesteriakatemiaan pääsy merkitsi kurssin muutosta, vaikka hän ei sitä siinä vaiheessa vielä osannut aavistaakaan. Akatemiasta lähtien hänen urakehityksensä otti uuden suunnan, joka johti suoraan kohti orkesteripaikkaa Berliinin filharmonikoissa. Ernesaks itse ei olisi uskaltanut edes haaveilla siitä.
”Kun sain kuulla läpäisseeni orkesterin koesoiton, olin kauhuissani. Fanitin Berliinin filharmonikkoja jo teinivuosinani. Katsoin paljon orkesterin livestriimejä ja konsertteja. Muistan ajatelleeni, että luojan kiitos ei tarvitse koskaan soittaa tuossa orkesterissa. En edes ajatellut sen olevan mahdollista. Jo pelkkä ajatus tuntui pelottavalta”, hän kertoo.
”Palasin muutamaksi kuukaudeksi Suomeen orkesteriakatemian päätyttyä joulukuussa 2021. Kun kahden kuukauden tauon jälkeen menin ensimmäistä kertaa filharmonialle ja näin kaukaa keltaisen pesusientä muistuttavan filharmoniarakennuksen, aloin täristä. Sillä hetkellä tajusin, että tämä on totta.”
Orkesterin kaksivuotinen koeaika on tällä välin takanapäin, ja Ernesaks voi soittaa berliiniläisessä huippuorkesterissa eläkeikään asti niin halutessaan. ”On vähän vaikea kuvitella, että olen seuraavat 40 vuotta täällä, mutta sanoisin, että työn puolesta tämä on nyt päätepiste. Minulla ei ole ambitioita lähteä muualle. Tänne kai jäädään”, hän naurahtaa.
Orkesterityön ohella Ernesaks yrittää silloin tällöin soittaa myös kamarimusiikkikonsertteja. Ennen kaikkea siksi, että hän pitää kamarimusiikista, mutta myös siksi, että hän voi siinä harjoittaa toisenlaista osaamista kuin orkesterissa soittaessaan. ”Olen silloin tällöin soittanut kamarimusiikkia Suomessa ja Virossa. Kamarimusiikkikonsertteja haluaisin tehdä jatkossakin. Kamarimusiikin tai soolojen soittaminen vaatii erilaisia taitoja kuin se, mitä orkesterin tutti-käyrätorvistilta vaaditaan. Haluaisin pitää ne taidot yllä. Niistä on hyötyä myös orkesterissa.”
”Minun piti jonkin aikaa totutella siihen, että filharmonikkojen harjoituksissa on monesti aika levoton tunnelma. Ihmisillä on tosi hauskaa, he vitsailevat ja juttelevat paljon.”
Paula Ernesaks tuntee olonsa hyväksi filharmonikkojen riveissä. Hän on nyt vakinainen osa soittoyhteisöä, johon hän jo nuoresta lähtien halusi kuulua. Orkesteriin integroitumista auttoi alkuaikoina myös se, että sen pitkäaikaiset soolobasistit Esko Laine ja Janne Saksala ottivat hänet heti pieneen suomalaisyhteisöönsä. Sillä vaikka Ernesaks on kasvanut Suomessa, hän on Viron kansalainen ja edustaa orkesterissa Viroa.
Jos orkesterikollegat ottivatkin hänet alusta lähtien avosylin vastaan, vei silti tovin, että hän itse alkoi tuntea olonsa hyväksi ja tajuta, että kuuluu orkesteriin samanveroisena kuin kaikki muutkin kollegat. Orkesterin korkea taso ja tunne siitä, että kaikki kollegat ovat huippumuusikkoja, saivat hänet aluksi tuntemaan onnistumisen paineita.
”Tiedostin, että paineet ovat kovemmat ja että nyt minun täytyy onnistua. Minun piti päästä eroon siitä ajatuksesta ja sisäistää, että olen nyt osa tätä orkesteria ja että minun ei tarvitse koko ajan todistella muille. Minulle on toki selvää, että korkea taso täytyy säilyttää, mutta tiedän myös, että teen aina parhaani. Toisaalta olen myös huomannut, että saan tiettyä positiivista ’boostia’ siitä, kun kaikki ympärillä soittavat niin hyvin. Tuntuu, että soittamiseni taso nousee aina kun menen töihin.”
Ennen Berliiniin tuloaan Ernesaks ehti kerätä orkesterikokemusta Suomessa ja ulkomailla. Suomen kansallisoopperan orkesterin ja RSO:n lisäksi hän soitti myös nuoriso-orkestereissa, kuten Verbier Festival Orchestrassa, Norddeutsche Philharmonie Rostockissa ja Mahler Chamber Orchestrassa.
Orkestereiden työtavoissa ei Ernesaksin mielestä ole juurikaan eroavaisuuksia, mutta yhdessä asiassa Berliinin filharmonikot poikkeavat suomalaisista orkestereista. ”Minun piti jonkin aikaa totutella siihen, että filharmonikkojen harjoituksissa on monesti aika levoton tunnelma. Ihmisillä on tosi hauskaa, he vitsailevat ja juttelevat paljon. Täällä ei olla niin vakavia kuin suomalaisissa orkestereissa. Se on mielestäni suurin ero suomalaisiin orkestereihin verrattuna”, hän sanoo.
”Tuntuu myös, että meidän orkesteri soittaa mieluummin konsertteja kuin harjoituksia. Se on ymmärrettävää, kun ohjelmisto toistuu ja ihmiset ovat soittaneet kappaleita jo lukuisia kertoja. Kenties tulee vähän se tunne, että täytyykö näitä nyt vielä hinkata näin paljon. Ehkä siksi keskitytään enemmän vitsailuun kuin työntekoon. Se keventää kivasti tunnelmaa, varsinkin kun tulee uutena orkesteriin.”
Mutta toki filharmonikoissa tehdään myös töitä. Orkesterin työrytmi on säännöllinen ja tiivis. Työviikko alkaa tiistaina. Kahtena päivänä harjoitellaan, ja torstaista lauantaihin orkesteri soittaa konsertteja. ”Kolme konserttia viikoittain on paljon. Konsertteja on enemmän kuin Suomessa. Se on vaatinut totuttelua, joskin se tuntuu edelleen paljolta.”
Tiivistä työrytmiä helpottaa se, että yhteishenki orkesterissa – ja erityisesti käyrätorvikollegojen kanssa – on hyvä. ”Olen huomannut, että yhdessäolo käyrätorvistikollegojeni kanssa ennen konserttia auttaa. Tekee hyvää olla yhdessä kollegojen kanssa ennen kuin menen lavalle, eikä niin, että jokainen istuu yksin omassa kopissaan ja lavalla nähdään”, Ernesaks kertoo.

”En sinänsä tarvitse erityistä valmistautumistekniikkaa ennen konserttia. Minulle on tärkeää, että on rauhallista. Voi kuulostaa vähän kummalliselta, mutta yritän välttää liiallista energiaa ennen lavalle menoa. En myöskään halua tulla kiireessä konserttiin. Sanoisin, että sellainen jalat maassa tila on hyvä ennen konserttia.”
Paula Ernesaksin päivät rytmittyvät pitkälti harjoitusten ja konserttien mukaan. Tavallisesti hän kulkee kodin ja filharmonian väliä kahdesti päivässä. ”Jos orkesteriharjoitukset ovat aamulla, menen usein vielä illalla soittamaan. Soitan aina filharmonialla, ettei tarvitse kantaa soitinta edestakaisin. Puhaltajat eivät myöskään pysty soittamaan yhteen menoon kovin pitkään. Siksi yritän jakaa soittamisen kahteen sessioon. Se on jaksamisen kannalta helpompaa.”
Tiukka työrutiini vaatii paljon itsekuria, ja toisinaan se myös uuvuttaa, mutta siitä on myös apua orkesteriarjessa. ”Huomasin orkesterin koeajan alussa, että minun on hyvä tehdä töitä rutiinilla. Koin, että on helpompaa soittaa putkeen kuin olla pari viikkoa pois ja palata takaisin äärimmäiseen paineeseen. Tuntuu, että jos pidän vapaata enemmän kuin päivän, menee pari päivää tuntumaa ja soittokuntoa etsiskellessä. Minulla ei tässä vaiheessa ole vielä oikein uskoa siihen, että taidot säilyvät, jos en soita joka päivä. Tiedän, että se ei ole pidemmän päälle terveellistä. Aikomuksenani on oppia pitämään myös vapaapäiviä, sillä elämässä on toki muutakin kuin soittamista.”
Vastapainona orkesterityölleen Ernesaks käy silloin tällöin pelaamassa sulkapalloa tai tennistä Berliinissä asuvien suomalaisten muusikkokavereidensa kanssa. Lisäksi hän käy mielellään oopperassa.
Filharmonikkojen kotisali on ollut jo vuodesta 1963 lähtien saksalaisen arkkitehdin Hans Scharounin suunnittelemassa filharmoniarakennuksessa. Suuren salin reilut 2 200 paikkaa myydään lähes poikkeuksetta loppuun, kun kotiorkesteri soittaa. Ernesaks tykkää monenkirjavasta yleisöstä ja erityisesti siitä, että yleisössä ei istu pelkästään niin sanottua perinteistä konserttiyleisöä.
”Konserteissamme käy aika paljon uutta yleisöä. Uudella yleisöllä tarkoitan nuoria kuulijoita, jotka eivät välttämättä tiedä missä kohdin pitäisi taputtaa. Se on hienoa. Mielestäni se on merkki siitä, että yleisössä on uusia ihmisiä, joita me myös tarvitsemme ja haluamme tavoittaa”, Paula Ernesaks toteaa.
Teksti: Maarit Lukkarinen
Kuvat: Tero Ahonen
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 3/2024.