Kaksi askelta eteen, yksi taakse

Tutkimuksen tekeminen on hidasta ja vaikeaa, ja monesti tuntuu, että polkee paikallaan tai vähintäänkin ottaa yhden askeleen taakse jokaista kahta eteenpäin vievää askelta kohden. Vaikka aihe ja tutkimuksen tekemisen perinteet olisivat hallussa, omissa tulkinnoissa ja havainnoissa sekä tavoissa tuoda niitä esiin on monenlaisia juurakkoja, joihin voi kompastua. Jatkuva epäily ja kyseenalaistaminen kuuluvat asiaan: olisi huolestuttavaa, jos tutkimuksen tekijä olisi vuorenvarma kaikesta, mitä tekee. Joskus tällainen oman työn nonstop-arviointi on äärimmäisen turhauttavaa, mutta siitä huolimatta se on aina tarpeellista.

Voisin mainita esimerkkinä väitöstutkimukseni: melkein kymmenen vuoden ajan rakensin monografiaa tiettyyn muotoon, enkä juuri muuttanut rakennetta tai lukujen järjestystä. Noin paria kuukautta ennen esitarkastuksen deadlinea minulle valkeni, että lukujen järjestys pitäisi kuitenkin muuttaa. Muokkasin koko monen sadan sivun tutkimuksen uuteen asentoon tajutakseni lopulta, että alkuperäinen järjestys oli sittenkin parempi. Joten muokkasin sen takaisin. Alaviitteiden, lähteiden ja sanamuotojen järjestely moneen kertaan oli raivostuttavaa, mutta myöhemmin ymmärsin, että ajatusprosessi oli välttämätön: intuitiivisesti valitsemani rakenne oli oikea, mutta en olisi osannut perustella sitä ennen kuin olin kyseenalaistanut sen ja miettinyt sille vaihtoehtoja.

Kirjoitin väitöskirjani aiheesta, johon olin perehtynyt musiikkitieteen perusopintojen alusta lähtien – aihe ja konteksti olivat siis varsin tuttuja. Kun ryhdyin tekemään SROI-analyysia, aihe oli kutakuinkin tuttu, mutta näkökulma ja tutkimusmenetelmät (musiikinhistorian ja -analyysin sijaan kustannus-hyötyanalyysiin perustuva ajatusmalli) jotain ihan muuta kuin mihin olin oppinut. Lisäksi kyseessä oli pilotti, eli valmista esikuvaa ei ollut työn tueksi. Kompastuskiviä ja sudenkuoppia oli siis huomattavasti enemmän kuin tutuilla menetelmillä tehtävässä tutkimuksessa, enkä varmasti olisi edes tajunnut varoa niitä kaikkia itsekseni.

Tästä syystä halusin, että SROI-analyysini arvioisi joku, joka tuntee menetelmän. Hyvä olikin, että arvioi, sillä olin ymmärtänyt joitain menetelmän osia väärin ja tehnyt siitä syystä huonoja tulkintoja ja vääriä valintoja. Palautekeskustelu-teams arvioijan kanssa oli vaivaannuttava. Omien virheiden tajuaminen typeriksi hävettää ja rakentavastikin ilmaistu kritiikki on joskus vaikea ottaa vastaan, mutta sekä työn uskottavuudelle että oman ajattelun kehittymiselle tällainen palaute on kullanarvoista. Uskon nyt pystyväni – jos en välttämään niin ainakin näkemään – useimmat kompastuskivet, joihin tämäntyyppisen arviointitutkimuksen tekijä todennäköisesti kompuroi.

Perusteellisesta tarkistamisesta, vertaisarvioinnista ja iisakinkirkkojen rakentamisesta huolimatta tutkimuksiin jää aina vähintäänkin jokunen pikkuvirhe, jota itse ei ole huomannut, mutta jonka kriittinen lukija bongaa välittömästi. Minulla kului parisen vuotta, että en enää hävennyt hartaasti ja moneen kertaan oikolukemassani väitöskirjassa olevaa kesken jäänyttä virkettä. Ilmeisesti jokin oli keskeyttänyt kirjoittamiseni, enkä koskaan palannut täydentämään lausetta. Nyt lähinnä huvittaa.