Orkesterin pitkä historia tuo positiivista ylpeyttä
Otto Tolonen on soittanut soolokontrabasistina West Eastern Divan Orchestrassa ja vieraillut lukuisissa saksalaisissa orkestereissa. Mutta hänen pääorkesterinsa on vuodesta 2012 lähtien ollut perinteikäs Berliinin valtionoopperan orkesteri, Staatskapelle Berlin, jonka 1. soolokontrabasistina hän työskentelee.
Vuonna 1570 perustettua orkesteria ovat vuosisatojen saatossa johtaneet niin Felix Mendelssohn Bartholdy ja Richard Strauss kuin myös Wilhelm Furtwängler ja Herbert von Karajan. Viimeisten kolmen vuosikymmen ajan orkesterin pääkapellimestarina toimi Daniel Barenboim. Hänen pääkapellimestaruutensa päättyi tammikuun lopussa heikentyneen terveydentilan vuoksi.
Orkesterilla on pitkä historia, mutta se merkitsee soittajille? ”Ei me orkesterin muusikot mietitä orkesterin historiaa, mutta sen tuntee tietynlaisena positiivisena ylpeytenä ja haluna tehdä hyvää musiikkia”, Otto Tolonen kertoo. ”Orkesterin ei tietenkään tarvitse olla 450 vuotta vanha pystyäkseen hyvän musiikin tekemiseen. Pitkä historia ei ole ratkaiseva asia, mutta ehkä se tuo tietyn lisämausteen.”
Tolonen tuli alun perin Berliiniin opiskellakseen Hochschule für Musik Hanns Eisler -musiikkikorkeakoulussa. Suosituksen hän sai silloiselta kontrabasson soitonopettajaltaan Jiri Parviaiselta, joka oli itsekin aikoinaan opiskellut kaupungissa.
”Lähdin Berliiniin nimenomaan Jirin suosituksesta. Hän tuntee kaupungin hyvin, ja hänellä on edelleen hyvät kontaktit täällä. Päätökseeni vaikutti myös se, että opintopaikka oli ulkomailla”, Tolonen sanoo. ”Minulle alkoi aueta vasta vähitellen, mikä ulkomaille lähtemisestä tekee tärkeää. Jokaisessa maassa on omat piirinsä. Jos ei koskaan jätä totuttuja ympyröitään, jää jotakin näkemättä. Ulkomaille lähteminen on ollut kyllä hyvin mieltä avaavaa. Kun lähdin, en tiennyt mihin päädyn. Minulla ei myöskään ollut mitään suunnitelmaa, että kuinka kauan aion olla Berliinissä. Haaveenani oli, että saisin paikan täkäläisestä orkesterista, mutta en ollut suunnitellut sitä sen kummemmin.”
Tolonen oli ehtinyt keikkailla Suomessa jo useissa eri orkestereissa, muun muassa Helsingin kaupunginorkesterissa ja Radion sinfoniaorkesterissa sekä Porin ja Kymin kaupunginorkestereissa. Vaikka hänellä oli Berliinin valtionoopperan orkesterin soolokontrabasistin paikkaa hakiessaan jo runsaasti orkesterikokemusta, koesoittoihin hän ei ollut juurikaan osallistunut.
”Vähäinen koesoittokokemus oli oikeastaan hyvä asia, sillä minulla ei ollut paineita. En myöskään ajatellut, että minun on pakko saada se paikka. Mutta olihan se stressaava tilanne. Muistan hyvin, mitä tein ennen koesoittoa samoin kuin sen, miten soitin ja miltä koesoiton jälkeen tuntui, mutta minulla ei ole mitään muistikuvaa siitä, mitä tein koesoiton jälkeen. Se on pyyhkiytynyt pois. Koin aluksi vähän hankalaksi sen, että en ollut soittanut soolobasistina ammattiorkesterissa. Nuoriso-orkesterissa olin, mutten ammattiorkesterissa. Tuntui kuin olisin hypännyt kylmään veteen. Sain paljon apua ja hyviä neuvoja Janne Saksalalta, mutta silti minun piti löytää oma tapani”, Tolonen muistelee.
Tolonen pohtii tunnelmiaan nyt, soitettuaan yli kymmenen vuotta samassa orkesterissa: ”On päiviä, jolloin motivaatio on korkealla ja päiviä, jolloin se on vähemmän korkealla. Mutta yleensä se on niin, että kun alamme soittaa, se tempaa mukaansa. Musiikki on siinä mielessä mahtava ammatti.”
Miettiessään hienoimpia viimeaikaisia kokemuksiaan hänen mieleensä tulee heti Christian Thielemannin johtama viimekesäinen konsertti. ”Thielemann tuli sijaistamaan Herbert Blomstedtiä, joka oli estynyt. Hän tuli kenraaliharjoitukseen ja konserttiin, ja se toimi todella hyvin. Soitimme Brucknerin 7. sinfonian sekä Vorspielin ja Liebestodin Wagnerin oopperasta Tristan ja Isolde. Siinä syntyi sointimaailmoja, joita orkesterissamme ei ollut aiemmin ollut. Se oli todella hieno kokemus ja unohtumaton konsertti, joskin niitä on aika usein tämän orkesterin kanssa.”
Ajankohtainen maailmantilanne ja pandemia ovat saaneet Tolosen miettimään myös omaa tulevaisuuttaan. ”Olen periaatteessa luottavainen, mutta ei pidä olla liian luottavainen. Maailma muuttuu, ja elämme epävakaita aikoja. Kukaan ei tiedä missä tilassa kulttuurielämä on kymmenen vuoden kuluttua. Esimerkiksi Berliinissä on seitsemän orkesteria. Se on aika paljon, ja jo nyt orkesterien välillä on paljon kilpailua. Korona-aika ja Ukrainassa käytävä sota ovat osoittaneet, kuinka nopeasti maailmaa mullistavia asioita voi tapahtua. Kun pääsin koronarajoitusten jälkeen ensimmäisen kerran taas soittamaan, tajusin, kuinka hienoa on soittaa ja kuinka tärkeää musiikki on.”
Iloa konserteista ja pienistä kiertueista
Otto Tolosen kontrabassokollega Oskari Hänninen on asunut Berliinissä kolmen vuoden ajan. Hännisen koeaika Deutsches Symphonie-Orchester Berlinissä eli DSO:ssa päättyi joulukuussa, ja hän siirtyi vastikään orkesterin vakituiseksi muusikoksi.
Ennen Berliiniin tuloaan Hänninen opiskeli vuoden musiikkikorkeakoulussa Sveitsin Luzernissa. Mutta mikä sai hänet lähtemään ulkomaille? ”Suomi on ihana maa, mutta jossain vaiheessa piirit käyvät siellä pieniksi. Halusin enemmän. Alkuperäisenä ideanani oli lähteä suoraan Berliiniin, mutta en voinut. Olin pitkäaikaisen soitonopettajani Lasse Lagercrantzin kanssa soittanut aina ranskalaisilla jousilla, mutta Saksassa soitetaan saksalaisilla. En voinut tulla Saksaan ennen kuin olin oppinut saksalaisen jousiotteen. Lähdin vaihto-opiskelijaksi Sveitsin Luzerniin, sillä tiesin, että kroatialainen kontrabasisti Božo Paradžik opettaa siellä. Luzern osoittautui jo pian pieneksi paikaksi, mutta vaihto tarjosi mahdollisuuden kokeilla, minkälaista on olla ulkomailla”, Oskari Hänninen kertoo.
Luzernista Hänninen muutti suoraan Berliiniin. Hän aloitti maisteriopintonsa Hochschule für Musik Hanns Eisler -musiikkikorkeakoulussa syksyllä 2019. Orkesteriin hän kertoo päätyneensä lähes vahingossa hakiessaan paikkaa DSO:n orkesteriakatemiasta.
”Olin ilmoittautunut orkesteriakatemian koesoittoon, sillä ajattelin, että siellä voisin oppia vielä vähän lisää. Olin ilmoittautunut myös orkesterin tutti-koesoittoon, mutta jälkikäteen peruin sen. Orkesteriakatemiasta pyydettiin kuitenkin, että tekisin myös tutti-koesoiton, ja sain paikan. Istahdin orkesteriin heti ilman sopeutumisvaikeuksia. Sain lämpimän vastaanoton, ja olen voinut olla oma itseni. Olin kuullut, että saksalaisissa orkestereissa on eri meininki kuin Suomessa. Esimerkiksi, että nuoremmat teitittelevät vanhempia kollegoitaan, mutta ainakaan DSO:ssa näin ei ole.”
Hänninen keikkaili useissa suomalaisissa ammattiorkestereissa ennen ulkomaille lähtöään. Saksaan tultuaan hän on huomannut, kuinka paljon hierarkkisempaa saksalaisissa orkestereissa on verrattuna suomalaisiin.
”Opiskelijat eivät täällä pääse noin vain soittamaan ammattiorkestereihin. Ensin pitää olla akatemiapaikka, ja sitä kautta voi alkaa kamppailla tietään keikkalistoille. Suomessa orkestereilla on matalampi kynnys pyytää opiskelijoita soittamaan. Tajusin, kuinka etuoikeutettu olen, kun olen jo saanut kerättyä suuren määrän orkesterisoittokokemusta.”
Hänninen nauttii olostaan osana DSO:ta. ”Viime aikoina olen iloinnut konserteista ja pienistä kiertueista, joita olemme tehneet. Tuntuu hyvältä olla osa orkesteriyhteisöä ja saada lisää rutiinia. Toisinaan, kun konserteissa on ollut hyvä stemma, olen päässyt vähän ’riehumaan’ lavalla. Se on ollut tosi kivaa. Olen myös huomannut, että Berliinissä orkestereissa otetaan enemmän riskejä soittamisessa. Välillä se voi mennä pieleen, mutta onnistuessaan se on parasta. En osaa sanoa mihin lopulta asetun, sillä partnerini asuu Suomessa. Mutta onhan se rauhoittava ajatus, että on vakituinen orkesteripaikka ja varma tulolähde”, Hänninen miettii.
Saksalaiseen orkesteriin haluavan on hyvä kerätä kokemusta Saksasta
Hännisen orkesterikollega Pauliina Quandt-Marttila on soittanut DSO:n ensiviulistina vuodesta 2001 lähtien. Ennen Berliiniin tuloaan hän oli ehtinyt opiskella vuoden Lyypekin musiikkikorkeakoulussa. ”Ensimmäisen opiskeluvuoteni jälkeen professorini päätti lähteä Lyypekistä Berliiniin UdK -taideyliopistolle [Universität der Künste Berlin] opettamaan. Ajattelin, että lähden myös Berliiniin, ja näin päädyin tänne”, Quandt-Marttila toteaa.
Ensikosketuksen kansainvälisiin muusikkoihin hän sai kotikaupungissaan Kauhajoella, jossa hän sai viulunsoiton opetusta unkarilaiselta Herczegin avioparilta. Herczegien vaikutuksesta Quandt-Marttila haki myös Sibelius-Akatemian nuoriso-osastolle. Mutta mikä sai hänet lähtemään Saksaan? ”Musiikkileireillä oli ehdottomasti vaikutus siihen, että lähdin ulkomaille. Leireillä tutustuin ulkomaalaisiin opettajiin. Siellä minulle tuli tunne, että ulkomailta voisin saada enemmän potkua soittamiseeni. Olin muutenkin noihin aikoihin miettinyt, että klassisen muusikon olisi hyvä opiskella ulkomailla.”
Berliiniin tultuaan Quandt-Marttila keräsi soittokokemusta ensin Berliinin filharmonikkojen orkesteriakatemiassa, jossa hän soitti kaksi vuotta. Orkesteriakatemian jälkeen hän aloitti ensiviulistina Deutsche Operin orkesterissa. ”Soitettuani kolme vuotta Deutsche Operin orkesterissa ajattelin, että olisi aika vaihtaa orkesteria. Tein koesoiton DSO:ssa ja sain paikan”, hän muistelee.
”Kokemukseni koesoitoista täällä on se, että soittotyylin on oltava juuri se, mitä täällä halutaan. Soittotyylin on sovittava orkesterin ’raameihin’. Viulistina sanoisin, että täällä on erittäin tärkeää se, kuinka tulkitsee vaikkapa Mozartia. Mozart-tulkinta koesoitossa kertoo jo aika paljon siitä, sopiiko soittotyyli orkesteriin. Mielestäni saksalaiseen orkesteriin haluavan olisi hyvä kerätä soittokokemusta täällä jo ennen kuin hakee orkesteriin”, Quandt-Marttila pohtii.
Orkesterikollegansa Oskari Hännisen tavoin myös Quandt-Marttilalle DSO on orkesteriyhteisö, johon hänellä on vuosien mittaan kehittynyt voimakas yhdysside. Arkea ovat viime aikoina piristäneet konserttikiertueet. ”Kiertueissa on se hyvä puoli, että berliiniläinen arki jää hetkeksi taustalle ja pääsemme vapaampaan tunnelmaan.”
Lyhyet irtautumiset arjesta tuntuvat tärkeiltä, varsinkin kun orkesterin tämänhetkinen harjoitustilanne on kaikkea muuta kuin hyvä. ”Harjoitustilamme on siirretty RBB:n radiotaloon suunniteltujen remonttitöiden vuoksi entiseen kongressikeskukseen. Ja voi olla, että joudumme siirtymään vielä jonnekin muualle. Tämä on tuntunut kovin ikävältä.”
Radio-orkesterin toimintaan tiukat koronarajoitukset eivät iskeneet niin rajusti kuin joihinkin muihin kokoonpanoihin. ”Meillä oli pandemian alussa pieni tauko, mutta sen jälkeen teimme töitä koko pandemian ajan. Se oli mahdollista, koska DSO on radio-orkesteri, ja teimme radiokonsertteja ilman yleisöä. Tuntui kuitenkin, että soitostamme puuttui jotakin oleellista ilman yleisöä. Myönnän, että kaipasin yleisöä ja taputuksia konsertin jälkeen”, Quandt-Marttila kuvaa.
Pienessä orkesterissa muusikon vaikutusmahdollisuudet ovat suuremmat
Viulisti Laura Rajanen on kuulunut Berliinin naapurikaupungin Potsdamin Kammerakademie Potsdam -kamariorkesteriin vuodesta 2015 lähtien. Ennen kuin Rajanen aloitti orkesterissa, hän oli ehtinyt soittaa ja keikkailla useissa orkestereissa Suomessa, Saksassa ja Ranskassa.
Toisin kuin Berliinin valtionoopperan orkesteri ja DSO, Kammerakademie Potsdam (KAP) ei ole valtionorkesteri, vaan toimii yrityspohjalta. Orkesteri on rekisteröity GmbH:na eli rajavastuuyhtiönä, ja kaikki orkesterimuusikot ovat myös yhtiön osakkaita. ”Orkesteri saa taloudellista tukea Brandenburgin osavaltiolta ja osavaltion pääkaupungilta Potsdamilta. Tämä tuki kattaa noin puolet orkesterin tuloista. Toisen puolen tuloistaan orkesteri tienaa soittamalla”, Rajanen kuvaa.
”Kun kuulin orkesterista, kiinnostuin heti. Aloitin avustajana vuonna 2010. Viisi vuotta myöhemmin sain paikan orkesterista. Minulle oli tärkeää, että päätämme orkesterissa itse mitä soitamme, kuka johtaa ja kuka on solistina. Tästä kaikesta orkesterin jäsenet päättävät yhdessä. Minulle ei riitä, että menen ja soitan. Haluan myös vaikuttaa päätöksiin siitä mitä teemme ja kenen kanssa soitamme”, hän painottaa.
Kammerakademie Potsdam on kamariorkesteri, johon kuuluu 34 muusikkoa. ”Halusin soittaa pienessä orkesterissa. Kamarimusiikista pidin jo ollessani musiikkileireillä Suomessa, sillä siinä voi antaa enemmän ja tulee paremmin kuulluksi kuin sinfoniaorkesterissa.”
Rajanen tuli Saksaan Strasbourgista. Mutta mikä sai lähtemään Suomesta? ”Olin valmistunut Lahden konservatoriosta ja lukion iltalinjalta. Mietin, että mitä alan tehdä. Tapasin sattumalta entisen opiskelutoverini, joka oli aloittanut opintonsa Strasbourgissa. Myös viulunsoiton opettajani Sakari Tepponen lähti noihin aikoihin Tanskaan. Ajattelin, että miksen voisi itsekin kokeilla opintoja ulkomailla. Päätettyäni opintoni Strasbourgissa, minulla oli se tunne, että tämä ei vielä riitä. Hain Hanns Eisler -kouluun Berliiniin ja sain paikan. Opintojen ohella soitin myös EU Chamber Orchestrassa ja keikkailin Komische Operin orkesterissa sekä Berliinin valtionoopperan orkesterissa.”
Kammerakademie Potsdam on Potsdamin ainoa klassisen musiikin orkesteri. Orkesteri kattaa kaupungin musiikkitarjonnan kamarikonserteista ja oopperasta aina nykymusiikkiin. Tämän lisäksi orkesteri esiintyy Brandenburgin osavaltion pikkupaikoissa. ”Pienillä paikkakunnilla ihmiset iloitsevat valtavasti, koska siellä ei ole minkäänlaista muuta kulttuuritarjontaa. He ovat kiitollisia, kun tulemme ja soitamme. Se tuntuu valtavan hyvältä. On tärkeää, että orkesterit menevät konserttisaleistaan ulos. Musiikkia on tuotava ihmisille, jotka eivät itse löytäisi tietään konserttisaleihin. Meidän pitää mennä ajan mukana.”
Koronapandemian aikaiset rajoitukset saivat Rajasen miettimään freelancemuusikon työn epävarmuutta ja varasuunnitelmia soittamiselle. ”Tietty epävarmuus on aina läsnä, erityisesti freelancemuusikkona. Olimme kuukauden tauolla korona-ajan alussa. Tuolloin mietin, että mitä teen, jos tauko kestää pidempään. Otin yhteyttä viulunrakentajaani ja kysyin, voisiko hän opettaa, kuinka jousia korjataan ja laitetaan. Nyt tiedän, miten se tapahtuu. Sillä koskaan ei tiedä mitä tulee”, Rajanen toteaa.
Teksti: Maarit Lukkarinen
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 1/2023.