Helmikuun alussa työpäiväni venyivät pitkiksi tehdessäni viimeisiä korjauksia uuteen sävellykseeni. Säveltäjän työssä istumista on turhan paljon, ja niinpä ristiselkäni alkoi jo tammikuun puolivälissä muistuttaa liikkumisen puutteesta. Työpainetta lisäsi kiireen tunne: Uuden teoksen kantaesitys on maaliskuussa, ja harjoitusperiodi alkaisi pian. Lisäksi työpöydällä odottaa kuumeisesti jo seuraava projekti.
Muusikon ammatissa joustaminen työn ehdoilla lienee kaikille tuttua. Joustaminen on sinänsä hieno ilmiö, jos se toimii molempiin suuntiin. Jos tiukkaa työskentelyperiodia seuraa kevyempi vaihe, palautumiselle on aikaa. Mutta jos työelämän ruuvi pysyy normaalin lisäksi ainoastaan kireänä, ei ole kyse joustavuudesta, vaan yksinkertaisesti liiallisesta työtaakasta.
Olen joskus puolileikilläni todennut, että taiteilijoiden etujärjestöjen pitäisi suojella taiteilijoita tilaajien ja työnantajien lisäksi myös itseltään. Töiden ruuhkautuminen, pitkittynyt työperäinen stressi, ylipitkät työpäivät ja niistä johtuvat ongelmat ovat monelle taiteilijalle arkipäivää.
Useimmiten kyse ei kuitenkaan ole taiteilijan omista valinnoista, vaan huonoista mahdollisuuksista vaikuttaa oman työn rytmittämiseen. Työtarjoukset tulevat freelancereille silloin kun tulevat, ja työtilaisuuksista kieltäytyminen, varsinkin epävarmoina aikoina, tuntuu aina riskiltä.
Tämän vuoksi olisi erityisen tärkeää, että työtilaukset ja keikkapyynnöt tehdään taiteilijoille ajoissa. Esimerkiksi suurikokoisten sävellystöiden (oopperoiden, laajojen orkesteriteosten ynnä muiden) kohdalla ideaali olisi mielestäni viimeistään 3–4 vuotta ennen kantaesitystä, pienempien sävellystöiden osalta viimeistään noin kaksi vuotta ennen. Tällöin on mahdollista sovittaa teosten sävellysprosessi kalenteriin.
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 1/2023.