”Wa-kansa elää valtameren vuorisilla saarilla. He värjäävät ruumiinsa keltaiseksi tai punaiseksi kuten kiinalaisetkin puuteroivat itsensä. Kun joku kuolee, he panevat hänet yksinkertaiseen laatikkoon, ja peittävät haudan maakummulla.” Ote kiinalaisesta kronikasta vuodelta 297 jaa. sisältää varhaisimman kuvauksen Wa’sta, muinaisesta Japanista. Sen heimot arvostivat musiikkia ja taidetta: voimme edelleen ihailla hautakumpujen taidokkaita muusikkofiguureja tai pronssiin valettuja dōtaku-kelloja. Varhaisia musiikkiin liittyneitä myyttejä on kertomus auringonjumalatar Amaterasusta, japanilaisten mytologisesta esiäidistä. Klassisen kauden aurinko nousi saarivaltakunnassa joskus 300-luvun jaa. puolivälissä intialais–kiinalaisten vaikutteiden tulviessa Korean kautta kirjoitusmerkkien, buddhalaisuuden ja sitä seuranneen uskonnollisen taiteen ja musiikin muodossa.
Vuonna 645 Japanissa toteutettiin Taika-reformi, ”Suuri uudistus”, jossa Kiinan Tang-dynastian malliin järjestettiin hallinnolliset ja sosiaaliset olot. 800-luvun alussa maahan rantautuivat buddhalaiset Tendai- ja Shingon- lahkot, joiden merkitys taiteeseen ja musiikkiin oli merkittävä. Buddhalaisten tekstien resitointi synnytti shōmyō-tyylin, joka gregoriaanisen kirkkolaulun ohella on maailman vanhimpia yhä harjoitettuja uskonnollisia lauluperinteitä. Hovimusiikkina tunnettu gagaku syttyi täyteen loistoonsa soitinryhmien vakiinnuttua, eikä keisaria voitu pitää sopivana tehtäväänsä ilman omaa hoviorkesteria. Musiikin historia kirjattiin teorian ohella kronikoiksi, minkä ansiosta tiedämme hallitsijoiden olleen itsekin taitavia muusikoita.
900-luvulle tultaessa kiinalaiset esikuvat syrjäytti uusi ja omaleimainen yamato-e, tyyliteltyjen taustojen ja tarkoin valittujen yksityiskohtien kirkkaansävyinen maalaustyyli. Siinä hahmojen kasvot saattoivat näyttää samanlaisilta, mutta se, miten heidän pukunsa kankaat laskostuivat kuvassa, kertoi vivahteikkaasti jokaisen hahmon tunnemaailmasta. Olennaisen pelkistäminen ja yksityiskohtien palvonta vallitsi myös musiikissa: instrumentalisti saattoi esittää kokonaisen kirjon tunnelmia muunnellessaan yhtä ainoaa pitkää ääntä hienovaraisin elein.
Gagakun loistoaikoina hovissa palveli ylhäisönainen Murasaki Shikibu, jonka 1000-luvun alussa kirjoittamaa Genjin tarinaa (”Genji-monogatari”) pidetään maailman ensimmäisenä romaanina. Taiteen rakastamisen ohella tarinan päähenkilö viettelee naisia, joita kirjoittaja kuvaa näiden soittaman musiikin mukaan. Teksti sisältää myös runsaasti viittauksia aikakauden hovin musiikkielämään. Genji on ollut 1100-luvulta saakka aiheena lukemattomissa kuvarullissa, maalauksissa ja puupiirroksissa. Toinen tärkeä kulttuuria rikastuttanut teos on Heike-monogatari, traaginen 1200-luvun tarina Taira-klaanista. Ennen muistiin kirjoittamista Heike oli musiikillinen perinne, jota esittivät sokeat laulajat biwa-luutun säestyksellä.
Japanin klassinen kausi päättyi shōgunien, samurai-armeijan kenraalien valtaannousuun 1192. Alkaneella feodaaliajalla vaikutti zen, buddhalaisuudesta siinnyt filosofia.
Yhtenä sen pyrkimyksistä oli ilmaista taiteellinen impulssi puhtaana, ilman minän häiritsevää väliintuloa. Musiikissa zenin idea kulminoitui komusō-munkeilla, jotka soittivat shakuhachi-huilua pää olkikoriin kätkettynä. Huolimatta valtakunnan sisäisistä levottomuuksista feodaaliajan alun vuosisadat tuottivat uusia kulttuurin muotoja, kuten teeseremonian, nō-musiikkiteatterin ja tussimaalauksen. Siinä Leonardon aikalainen Sesshū Tōyō kehitti tekniikan, jossa muutamalla äärimmäisen hallitulla siveltimenvedolla kykeni kertomaan kaiken olennaisen.
Japanilaiset altistuivat länsimaisille vaikutteille 1543, kun maahan rantautuneet portugalilaiset aloittivat kaupankäynnin. Tuolloin sisällissodat riivasivat Japania, ja Koreaakin yritettiin epäonnisesti. Sekasorto loppui shōgun Ieyasu Togukawan otettua vallan 1603. Alkoi niin sanottu Edo-kausi, jonka alussa ulkomaalaiset karkotettiin ja Japani eristäytyi. Aluksi saavutettiin tuloksia: väestön lukutaito karttui, kulttuuri kukoisti haiku-runouden, kabuki-teatterin ja shamisen soittotaiteen muodossa. Eristäytyminen ankaran sotilashallinnon ikeessä kuitenkin köyhdytti maata. Läpi 1800-luvun Hiroshigen, Kuniyoshin tai Kunisada II:n kaltaiset piirtäjät loivat dramaattisia puupiirroksia, joista muutamien hurja lähes aggressiivinen tyyli ilmaisi kenties kansan kasvanutta turhautumista.
Heinäkuussa 1853 amerikkalainen laivasto-osasto lipui Tokionlahdelle. Länsimaiden vaatimuksia avata Japani kaupankäynnille tehostettiin kanuunoin, eikä Shōgun-hallinnolla ollut keinoja vastata uhkaan. Ryhmä patriootteja vastusti maan avautumista ja hyökkäsi ulkomaalaisten kimppuun. Kostoksi länsimaiden laivasto pommitti rannikkokaupunkeja, jolloin Japani taipui, ja parin vuosisadan eristäytymisen aiheuttama sosiaaliskulttuurinen patouma purkautui uudistumishaluna. Yhteiskunnan modernisaatio alkoi 1868 keisari Meijin johdolla rivakasti, kulttuurin onnistuessa silti vaalimaan auringonjumalattarensa myyttistä perintöä zeniläisin vivahtein. Samalla japanilainen kulttuuri levisi maailmalle ja kuohutti erityisesti Euroopan taiteilijoiden ja säveltäjien mieliä.
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 6/2022.