Haukiputaalaisen Jukka Takalon (s. 1967) lauluissa kotiseutu on vahvasti esillä. ”Lauluntekijänä minulla on ajatus siitä, että yksityisyys muuttuu yleiseksi, ihan samoin kuin Kalle Päätalolla, tai Gabriel García Márquezilla Sadan vuoden yksinäisyydessä. Kun kertoo omasta jutusta, se on kaikkien ymmärrettävissä.”
Tällä sapluunalla Takalo on saanut yleisön puolelleen ympäri Suomea. Lauluntekijän ja trubaduurin homma onkin hänen päätyönsä. Sen ohella Takalo tehtailee toisinaan musiikkivideoita, missä hän on alan pioneereja.
Yksi Takalon lauluista kertoo Perämeren rannalla sijaitsevan Martinniemen sahasta. Siellä Takalonkin juuret ovat. Laulun myötä tehdasalueen ihmiset muuttuvat keikoilla lihaksi, eikä cover-biisejä ole tarvinnut soittaa – ellei sellaisiksi lueta Takalon entisen bändin Aknestikin biisejä. Siitä poikien perustamasta orkesterista kaikki alkoi.
Yleisön villitsijä ja pystysolisti
Pirteää poppia soittava Aknestik nousi julkisuuteen 1990-luvulla. Suomirokkia nousi hitiksi, joka soi radiossa vielä tänäänkin. Takalosta, yhtyeen kiharatukkaisesta solistista, kasvoi bändin aikana päätoiminen lauluntekijä. Kun Aknestik lopetti vuonna 2002, Takalolla oli valmiit suunnitelmat. ”Olin ollut yli puolet elämästäni Aknestikissa. Halusin tehdä itse ja olla artisti.”
Debyyttisoolon valmistuttua levyn ympärille koottu kitarabändi lähti keikoille. ”Eihän se niin isoa ollut kuin Aknestikin kanssa, vaikka Ei ikinä naimisiin -biisi soikin kivasti radiossa.”
Pian Takalo kuitenkin tajusi toistavansa samaa kaavaa. ”Tein samoja poppiralleja mitä Aknestikissakin. Koko bänditouhu alkoi kuvottaa minua. Jo 1980-luvulla Billy Bragg oli idolini, ja halusin tehdä keikkaa hänen hengessään. En kuitenkaan ollut koskaan soittanut kitaraa keikoilla. Aknestikissa soitin aluksi myös bassoa, mutta viimeiset neljä vuotta olin yleisöä villitsevä pystysolisti.”
Takalo pyysi Dex-viihteen Hannu Korhosta myymään hänelle soolokeikkoja. ”Viikon päästä tuli viesti, että hän oli myynyt 20 keikkaa. Oli pakko alkaa treenit. Lauluhan sujui, mutta komppikäden motoriikan kuntoon saamiseksi piti ottaa hikitreenejä. Treenasin sitä monta tuntia päivässä.”
Takalo asui silloin Vantaalla vaimon ja kahden pienen lapsen kanssa. Tunnin ajomatkan päässä keikkapaikkoja piisasi. Takalo pakkasi Aknestikin vanhan PA:n farkkuauton perään ja opetteli uudet keikkarutiinit. ”Poikaporukalla otettiin jalluryypyt ennen keikkaa, ja keikkareissuilla oli aina kaljan maku suussa. Nyt piti opetella olemaan aivan selvin päin ja toimimaan itse kuskina. Se oli mielenkiintoista. Kun ei ollut bändikavereita, tutustuin hyvin baarin henkilökuntaan. Myös kommunikaatio yleisön kanssa oli ihan eri luokkaa. Tajusin, että kun keikka onnistui hyvin, sain yksin viiden miehen kiksit. Keikan jälkeen ajelin kotiin rauhassa ja heräsin aamulla virkkuna”, muistelee Takalo kevättä 2006. Ammattimaisuutta korosti se, että keikkapalkkio oli usein sama kuin aiemmin koko bändillä.
Uusi tilanne toi mieleen bändin alkumetrien positiiviset kokemukset. ”Aknestikin alkuaikoina mitä tahansa saattoi tapahtua. Parhaimmillaan pystyttiin pelkällä katseella vaihtamaan sävellajia kesken biisin. Soolona pystyin myös tarinaa kertomalla hoitamaan vaikka kitarasoolon. Vähitellen se läheni standupia, mutta siinä missä koomikko menee välillä puihin, minulla oli aina jokin biisi takataskussa, mitä pystyin soittamaan. Setistäni puolet oli yhä Aknestikin vanhoja biisejä. Saatoin aluksi soittaa myös jotain hämmentäviä covereita, kuten Sig-yhtyeen Tänä yönä, joka on lempparibiisejäni. Sitten yleisö sanoi, että ’miksi sinä niitä soitat? Soita omia.’”
Takalo piirtääkin selkeän rajan jukeboxtrubaduureihin. ”Covereita soittavat ovat viihdyttäjiä. Olen minäkin viihdyttäjä, mutta tehtäväni on soittaa omia biisejäni. Tietenkin se vaikuttaa keikkapaikkoihin. En ole ollut hiihtokeskuksien pubeissa juurikaan keikalla. Siellä oletetaan, että se Living on the prayer tulee jossain vaiheessa iltaa.”
Huudatusta ja hetken biisejä
Keikkaa on kuitenkin riittänyt ympäri Suomen ja ympäri vuoden. ”Kun Homo-ep julkaistiin vuonna 2010, tein yli 100 keikkaa vuodessa”, hän kertoo. Jokainen on vähän homo onkin ollut yhä joka keikan takuuvarma yleisönhuudatus. Vuositasolla keikkamäärä on yhä 50–70 välissä, eikä koronakaan aiheuttanut Takalolle samanlaista katastrofia kuin monelle muulle artistille. Vahva ammatillinen osaaminen videoalalta oli pelastus, striimauskulttuuri oli tuttua.
”Tehtiin Aknestikin kanssa kymmentuntisia nettipikkujouluja jo 90-luvulla. Olen myös jatkanut perinnettä soolona suorina striimilähetyksinä joka joulu ja järjestänyt suoria sinkkujulkaisuja omalta työhuoneeltani.”
Pandemian aikana etäkeikkoja riitti niin yksityistilaisuuksissa kuin erilaisissa tapahtumissa. Yksi keikka oli Verohallituksen Insta-livessä ja toinen Luonnonperintösäätiön huutokaupassa. Seminaareja riitti, kun järjestäjät halusivat tarjota jotain spesiaalia: trubaduuri oli Zoom-palaverien ryydyttämille ihmisille piristys. Takalo pisti myös itsensä peliin ja tarjosi osallistujille räätälöityä sisältöä. ”Kuuntelin parin tunnin seminaarin ja tein siitä biisin. Otin sen haasteeksi enkä pohjustanut niitä etukäteen. Halusin, että se myös kuulostaa hetken laululta”, Takalo kertoo.
Yhteys syntyy heittäytymällä
Verkkokeikoilla Takalo pyrkii samanlaiseen läsnäoloon kuin baareissakin. Siihen kuuluu keskustelu ja yleisön huudatus aivan kuin baareissakin. Yksi sellainen on ollut Oodi mulkuille, joka keikan tunnelman nostattaja.
Lavalle mennessä Takalosta on tärkeää luoda yleisöön heti yhteys. ”En usein edes tiedä lavalle kävellessä, millä biisillä aloitan. Aistin ensin tunnelmaa. En myöskään käsikirjoita juttujani. Jos vetäisin tiukan biisilistan, saisin vain yhden miehen kiksit. Kun haastaa itseään ja on yhdessä yleisön kanssa, saan ne viiden miehen kiksit”, hän pohtii.
Takalo puhuu, viihdyttää ja tarinoi. Se onkin olennainen osa keikan eetosta. ”Tiedostan, että vahvuuteni on läsnäolo. Ehkä se hetkessä oleminen saa yleisölle tunteen, että nyt tapahtuu jotain. Myös itse on pakko olla hereillä ja selvin päin, että pystyy aistimaan sen tunnelman ja tilanteen.”
Kirjakiertue kansanbaareissa
Takalo on asunut soolourastaan jo 15 vuotta Haukiputaalla Oulussa. Reissupäiviä kertyy paljon. ”Reissuun lähtemisestä täytyy myös nauttia. Eikä minua ahdista olla yksinään. Tosin kun tein junalla Twiittijoki-kiertueen, rupesi tuntumaan, että voisihan täällä jonkun muun kanssa jakaa näitä kokemuksia.”
Takalolla on kuitenkin periaate, että hän ei koskaan keikoillaan majoitu kavereiden luokse vaan aina hotelliin. ”Tutuilla on aina juhlat, kun tulen keikalle. Mullakin pitäisi olla juhlat joka ilta. Ei sitä jaksaisi pidemmän päälle”, hän sanoo.
Tämän syyskiertueen teema on ollut Takalon julkaisema kirja, #twiittijokisarja. Keikoilla hän luki yleisölle kirjaansa. ”Ne ovat vahvasti omaelämäkerrallisia runomaisia fragmentteja elämästäni. Välissä soitin niihin liittyviä biisejä.”
Se oli Takalolle jo kolmas kirjakiertue. Ensimmäinen julkaisu oli tarinoitu laulukirja Jokainen on vähän homo (2014), joka kertoi Takalon paluumuutosta pohjoiseen ja siitä syntyneistä lauluista.
Sen jälkeen ilmestyi fiktioromaani, Kuoleman nimi on Saab 96 (2018). Siinä Takalo käsittelee nuoruusvuosiaan ”jäätikön reunalla”, Oulua muistuttavassa kaupungissa. ”Luin kirjaa ääneen kansanbaareissa. Hyvin ihmiset jaksoivat kuunnella.”
Takalo haluaakin koetella jatkuvasti rajojaan, mitä voi tehdä. ”Bragg osoitti, että biiseillä voi ottaa kantaa. Toisaalta harjannostajaisissa soittanut Tapio Rautavaara on esikuvani. Minua kiehtoo ajatus, että voin mennä mihin vain keikalle: häät, hautajaiset, kastajaiset ja kaiken maailman yhdistysten tilaisuudet.”
Eräs tunteikas tilaisuus liittyi Martinniemeen. Takalo oli tilattu eläkeläisten kerhoon soittamaan. ”Näytin heille videon tekemästäni Martinniemi-biisistä. Siinä näkyvät paikat saivat heidät kertomaan tarinoita omista muistikuvistaan”, Takalo muistelee.
Yksi oudoimmista keikoista taas oli hautajaiset, johon vainaja oli tehnyt itse biisilistan. ”Soitin siellä lauluni Oodi mulkuille. Se oli kitkerän suloista.”
Kuva: Arto Kunnola
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 6/2022.