Vaikka Laura Hynninen (s. 1976) on meritoitunut orkesterimuusikkona, klassisen musiikin solistina ja erityyppisten projektien vierailijana, hän on sooloartistina tuore tapaus. Ensimmäiset omiin sävellyksiin perustuvat soolokeikkansa hän teki vasta vuonna 2019.
Hynninen valmistui Sibelius-Akatemiasta harpistiksi vuonna 1999. Sen jälkeen alkoikin 16 vuoden putki orkesterityössä. Siihen motivoi kuukausipalkka. Hynninen oli juuri eronnut, ja kahden vauvaikäisen lapsen kanssa vakituinen työ toi taloudellisen turvan. Vaativa työ vei kuitenkin kaiken energian.
”Oopperan orkesterissa on kuusipäiväinen työviikko ja paljon iltatöitä. RSO:ssa on hyvin haastava joka viikko vaihtuva ohjelmisto, eikä tällainen soolotyö olisi ollut silloin mahdollista”, kertoo Hynninen, joka luopui vakituisesta virastaan osin terveyssyistä vuonna 2015. Sen jälkeen hän kouluttautui uudelleen kuvataiteilijaksi. Samalla oli aikaa säveltää. Koko elämäntilanne meni uusiksi, ja asiat saivat uudet painotukset.
”Olen raivannut ulkopuolisia esteitä oman ilmaisuni tieltä. Aiemmin esteinä ovat olleet velvollisuudet vakituisena työntekijänä, vastuu lapsista ja luulo siitä, että kaikki tarjotut työt täytyy ottaa, jos ne vain eivät satu päällekkäin aiemmin sovittujen töiden kanssa. Orkesterikeikkaa on kiva tehdä, se on niin systeemissäni, mutta haluan ehdottomasti tehdä muutakin.”
Soolokeikoille Hynninen lähti kun pyydettiin. Kysyntää taitavalle harpistille on toki vuosien varrella ollut muuallakin kuin orkesterissa. Vierailut monenlaisten artistien, kuten Pekka Pohjolan, Heikki Sarmannon, Jarmo Saaren ja Jarkko Martikaisen levyillä ovat olleet Hynniselle tärkeitä irtiottoja. Muistissa on myös vierailu Kanye Westin livebändissä Pori Jazzeilla. ”Se, että olen touhunnut rytmimusiikin parissa, on tietenkin tuonut paljon omaan palettiini.”
Nyt tämä kaikki kokemus kuuluu soolotuotannossa. Heittäytymiskykyä toi varmasti jo Hynnisen erikoinen polku keikkamuusikoksi. Hän nimittäin aloitti aktiivisen keikkailun jo teini-ikäisenä, kun isä, oopperalaulaja Jorma Hynninen, pyysi mukaan keikoille. ”Konsertoitiin ympäri Suomea. Isä antoi nuotteja, joista piti opetella laulut harpulla seuraavaan keikkaan. Jouduin siis keikkaputkeen jo paljon ennen kuin valmistuin.” Myöhemmin isällä ja tyttärellä on ollut myös yhteistaidenäyttelyitä.
Periaatteet ohjaavat tekemistä
Klassisen musiikin festivaalit, konserttisarjat ja galleriat ovat luontevia paikkoja taidepläjäykselle, jossa visuaalinen ulottuvuus on merkittävä. Hynnisen maalaukset ja tilataideteokset luovat aisteja herättelevän meditatiivisen kokonaisuuden. Hynninen kertookin esiintyvänsä yksin juuri siksi, että saa luoda taidekokonaisuuden alusta loppuun itse.
”Sooloilu sopii minulle, koska voin toteuttaa omilla ilmaisuvälineilläni moniulotteisen maailman. Jo pelkkä harppu on runsaudensarvi, josta voi löytää käsittämättömiä ääniä. Poikkitaiteellisen keikan toteutus yksin on iso työ ja monilta osin vaikeaa, mutta vaikeudet ovat osa homman luonnetta ja kuuluvat kuvaan”, hän pohtii.
Hynninen haluaakin tehdä jokaisesta keikasta uniikin. Saman toistaminen olisi hänelle periaatteiden myymistä, niin järkevää kuin se olisikin. On sanomattakin selvää, että tämmöinen työtapa kysyy aikaa ja voimia. Keikkoja on ollut keskimäärin joka toinen kuukausi.
Ehkä hieman yllättäen Hynnisellä on tiukka periaate keikkamyynnin suhteen: hän ei tarjoa itseään mihinkään. ”Keikkailen ainoastaan jos pyydetään. Oman musiikin tekeminen on minulle itsemääräämisoikeuden saareke. En myöskään halua, että keikkailu on ainoa asia, mitä teen. Sen vuoksi ei ole tarkoituksenmukaista, että olisin minkään agentuurin listoilla”, sanoo Hynninen, joka haluaa panostaa myös säveltämiseen. ”Sävellystilauksia ei kuitenkaan tule niin paljon, että se kannattelisi.”
Korona-aika koetteli Hynnisen jaksamista, kun keikat hävisivät yksi kerrallaan. ”Pahinta oli se, että kaikki työt eivät hävinneet yhtäkkiä, vaan niin, että olin valmistautunut keikkaan pitkään, kunnes se peruttiin juuri ennen esitystä. Oli koko ajan se toivo, että seuraava keikka voidaan järjestää. Tätä jatkui kaksi vuotta. Se oli ihan hirveää. Koko ajan raadoin niska limassa, eikä mikään toteudu.”
Onneksi Hynninen ei lamaantunut, niin kuin monelle luovan työn tekijälle kävi. ”Rupesin tekemään levyä niistä biiseistä, joita olin treenannut keikoille. Ajattelin tehdä itselleni koronamuistoksi levyn sävellyksistä, jotka oli tullut tehtyä turhaan. Nyt olen tietenkin iloinen, että se levy tuli tehtyä.”
Marraskuussa 2021 julkaistu Otilia sai loistavan vastaanoton. Suurin yllätys Hynniselle oli Yleisradion Vuoden levy -palkinto – josta siis genrestä riippumatta kilpailivat kaikki vuoden 2021 julkaisut. Voisikin kuvitella, että levy toimii hyvänä käyntikorttina niin keikkojen kuin elokuvasävellystilausten saamiseksi. Parhaillaan Hynninen työstää elokuvamusiikkia virolaissuomalaiseen kokoillan elokuvaan.
Loopperia ja santapaperia
Kuten monella tämän sarjan solisteista, myös Hynnisellä on luottohenkilö, joka seuraa keikoilla. Hän on äänisuunnittelija Viljami Mehto, joka äänitti ja miksasi Otilian. ”Mehto tuntee levyn kappaleet hyvin. Näin keikoilla on mahdollista tehdä efektejä, jotka laajentavat paljon äänellistä ilmaisuani. Korkeisiin ääniin saa yläkimmellystä ja matalat hälyraapaisut saadaan toistettua, kun sinne saadaan kunnon möyry. Saadaan jotain fantastisuutta mukaan”, kuvailee Hynninen.
Pienemmissä yhteyksissä Hynninen voi tehdä keikkoja myös yksinään, aina tilanteen mukaan. ”Pelkistetty setti on sekin inspiroivaa. Jos olen yksin illan taidepläjäys, on oman pienen kaiuttimen kanssa esiintyminen intiimiä ja paljasta. Festivaaleilla voi kuitenkin olla järkevämpää tehdä soundista isompi. Konserttikokonaisuuksissa yleisö odottaa isoa soundia, varsinkin jos siellä on muuta rytmimusiikkia.”
Konserttiharpun lisäksi Hynninen käyttää omaa ääntään. Unisonossa harpun kanssa lauletut melodiat luovat satumaisen maailman. Perkussiivista äänimaisemaa syntyy vaikkapa hiekkapaperilla, kalimballa, puukapuloilla ja hopealusikoilla. Toisinaan äänimaisemaa voi luoda vesipullo, munaleikkuri, tulitikut tai sorakulho. Tärkein efekti on loopperi, monen soolokeikkailijan hyödyntämä ”kaveri”. Hynninen looppaa harppuaan ja tekee kokonaisuudesta rikkaan monitasoisen.
Konserttiharppu on iso soitin. Hynninen roudaa sen aina itse omalla pakettiautollaan. Luonnollisestikin harpun roudaus herättää huomiota kadulla, siihen Hynninen on tottunut. Kerran tämä johti tragikoomiseen tapahtumaketjuun.
”Ihmiset jäävät katsomaan harppua. Jotkut kuittailevat soittimen koosta tai tarjoavat apuaan. Turvallisuussyistä teen pakkauksen kuitenkin aina itse. Kerran eräs mies seisoskeli autoni lähellä, eikä useista pyynnöistäni huolimatta siirtynyt etäämmälle. Hän pyöri harppukotelon ympärillä laittaessani harppua sisään. Lopussa työnsin kotelon transportteriini ja hyppäämällä kiskaisin takaluukun voimalla alas. Mies oli valitettavasti juuri takaluukun reunan alla, enkä nähnyt häntä. Kaljuun päälakeen tuli iso verta vuotava haava, ja paikalle piti soittaa ambulanssi”, Hynninen muistelee tapahtumaketjua.
”Yksin keikkailussa on hienoa saada esittää sellaista, minkä takana seisoo sataprosenttisesti, sekä se, että voi tehdä jotain täysin ennenkokematonta ja ainutlaatuista. Taiteessani on tietynlaista yksinäisen kulkijan estetiikkaa, jonka uskon resonoivan kuulijoiden sydämissä. En tykkää tulla kosiskelluksi yleisönä, joten en esiintyjänäkään pyri kosiskelemaan. Ilmaisen teosteni aiheita niin täsmällisesti kuin osaan. On ihmeellistä, jos joku kuulija siitä väreilee.”
Seuraavat keikat: Kauniaisten musiikkijuhlat 29.10.; Turun Sibelius-
Museo 2.12.
Kuva: Arto Kunnola
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 5/2022.