”Jos vaikkapa B-kurssia tekemässä oleva hakee apua jännittämiseen, keskeistä on sisäisen turvallisuuden tunteen vahvistaminen. Pelkoon ja jännittämiseen liittyy aina turvattomuuden tunne ja epäonnistumisen ja kasvojen menettämisen pelko. Näiden takana pilkottaa tietenkin taas tuttu ystävämme häpeä – niin häpeän tunne kuulijoita kuin itseä kohtaan: Miten minä saatoin olla niin huono, vaikka valmistauduin niin hyvin?”
Luovaan prosessiin kuuluu erilaisia vaiheita. Parisen viikkoa ennen h-hetkeä tulee usein jonkinlainen romahdus. Tuntuu ettei mikään etene ja taidot häviävät kontrollista. Soittaminen ahdistaa. Mieli luo vielä taitavasti fantasioita siitä, miten muilla valmistautuminen sujuu ongelmitta ja he ovat täynnä itseluottamusta. Surkea yhtälö.
”Tutkimme turvallisuuden ja turvattomuuden tunteita ja mitkä tekijät niihin vaikuttavat. Tunnistamme sisäistettyjä ääniä ja mietimme esimerkiksi, millaiset suhteet soitonopettajiin on ollut. Ovatko he olleet turvallisia ja kannustavia vai vaativia ja etäisiä. Kaikkien merkittävien auktoriteettien suhtautumistavat ovat jääneet oppilaan päähän kumisemaan, ja käymme läpi tätä hahmogalleriaa.”
Mennyt määrittää tulevaa. On sanottu, ettei ihminen pelkää tulevaisuutta vaan menneisyytensä toistumista. Jos muistot esiintymistilanteista ovat kovin kurjia, ne kummittelevat mielessä. Tieto ja ymmärrys siitä, miten reagoi painetilanteessa auttaa, ja sitä voi myös harjoitella. Tämän pitäisi olla orgaaninen osa soitonopetusta jo varhaisessa vaiheessa. ”Tässä opettajilla on merkittävä rooli: onko heillä ollut keinoja oman jännittämisensä kanssa, ja toisaalta, jännittävätkö he itse oppilaan tutkintoa opettajana onnistumisen näkökulmasta.”
Laurola on huomannut, että musiikkiopinnoissa ei osata riittävästi tehdä sulkeumia. Jos joku esiintyminen on mennyt huonosti, näiden aiheuttamat tunteet jäävät usein käsittelemättä ja vaivaavat tulevia tilanteita.
Laurola käy asiakkaan kanssa myös konkreettista valmistautumisprosessia läpi. Kartoitetaan muuta elämää, ajankäyttöä sekä harjoittelun ja palautumisen suhdetta. Ennen tärkeitä tilanteita harjoittelumäärät usein kasvavat voimakkaasti ja tuntuma voi kadota. Kuten urheilija, muusikko voi saattaa itsensä ylikuntoon.
Laurolan tehtäväksi jääkin usein toppuutella ja auttaa suunnittelemaan harjoittelu ja kokonaiselämä järkevästi. Erityisen tärkeää on tapaaminen koitoksen jälkeen ja sulkeuman luominen – oli tilanne mennyt miten tahansa.
Paineet kasvavat
Kun jonkin asian merkitys kasvaa, myös paineet sen suorittamiselle kasvavat. Mitä enemmän joku asia aiheuttaa näyttämisenhalua, sitä jännittävämmäksi se käy. On siis tietynlainen paradoksi, että mitä enemmän jotakin asiaa tekee, myös sen kitka ja vastus kasvavat. Viimeiset metrit kehityksessä ovat pisimmät.
”Vaikkapa Sibelius-viulukilpailuun valmistautuminen on aivan käsittämätön urakka. Se vaatii tietenkin poikkeuksellisia taipumuksia ja lahjakkuutta, mutta myös aivan jäätävän määrän harjoittelua, harjoittelua ja harjoittelua.”
Kaikki tähtää virheettömyyteen ja suvereeniin virtuositeettiin. Seuraavalle tasolle nouseminen ei kuitenkaan tule puristamisen, vaan enemmänkin irti päästämisen kautta. Täytyy uskaltaa suunnata mahdollisten virheitten hetteikköön, vapautua paineista, tietoisuuden tasoista ja soittaa musiikkia.
”Tämä on niin paradoksaalinen vaatimus, että se on suorastaan ihmiselle vierasta. On vaikea tajuta, miten on mahdollista soittaa niin vapautuneesti ja virheettömästi päivästä toiseen niin vaativaa ohjelmistoa.”
Kaiken takana vaanii häpeä
Häpeästä on sanottu, että se on kaikkien tunteiden äiti – se tuntuu löytyvän lähes kaikkien ikävien tunteiden taustalta monien kerrostumien alta. Häpeän tunne on kaikille vaikea, osalle kestämätön. ”Häpeä voi tulla näkyväksi suruna, aggressiivisuutena tai toisaalta häpeämättömänä käytöksenä. Joskus erityisen avoimista tai häpeämättömästi käyttäytyvistä ihmisistä herää kysymys, onko heillä sittenkin kyse nimenomaan käsittelemättömästä häpeästä, joka kompensoituu päinvastoin toimimisen taktiikalla.”
Häpeä on luonteeltaan eristävää, vetäyttävää ja estävää. Häpeän aktivoituessa on helppo jäädä omien ajatusten vangiksi. Laurola kannustaa puhumaan häpeästä luotetuille ystäville ja kollegoille. Todennäköisesti jaettua kokemusmaailmaa löytyy. ”Iso osa energiastamme menee erilaisten ikävien tunteiden peittelemiseen muilta, mutta ennen kaikkea itseltämme.”
Yhteisöillä on suuri vaikutus sille, miten ne triggeröivät yksilöiden häpeäkokemuksia, ja toisaalta yhteisöissä myös muiden suhtautuminen toisten virheisiin kertoo arvioijien suhteesta heidän omiin häpeäntuntemuksiinsa. Ihminen, jolla on keskeneräinen suhde omaan häpeäänsä, on usein kova ja vaativa muiden virheiden suhteen ja saattaa projisoida omat käsittelemättömät tunteensa mokan tehneeseen ilmaisemalla huomanneensa mokan.
”Jos taas suhde omaan häpeään on jollakin tavalla hallinnassa, se lisää empatiaa muita kohtaan. Ihminen ymmärtää, miltä toisesta tuntuu, ymmärtää, että itsellekin voi sattua mokia ja kokee myötätuntoa mokaajaa kohtaan.”
Defenssisurffilauta
Defenssit ovat pääosin tiedostamattomia puolustuskeinoja, joiden avulla ihminen säätelee mielentilaansa ja käyttäytymistään ylläpitääkseen psyykkistä tasapainoaan. Jotkut onnistuvat välttämään jännittämistä ja pystyvät käyttämään kaikkivoipia defenssejä menestyksellä hyödykseen. He pystyvät väistämään epäonnistumisen tai häpeän uhan tunteet. Puhutaan defenssisurffilaudasta,
joka kantaa pelottavien kuohujen yli. ”Taktiikka voi olla toimiva, kunhan elämässä ei tule isompia kolhuja, jotka murtavat defenssin. Silloin alla voi olla ammottava aukko keinottomuutta.”
Defenssit ovat ihmisen mielen normaali ja hyödyllinen suojelumekanismi. Koska kukaan ei kestä ottaa kaikkea tietoa itsestä ja ympäristöstä realistisesti vastaan, mieli suodattaa niitä vähemmän tuskallisiin muotoihin. Defenssejä ovat muun muassa kieltäminen, selittely, huumori, torjunta ja projektio (omien tunteiden heijastaminen toiseen). Defensseistä on meille hyötyä niiden suojatessa mieltämme. Ne ovat muiden apukeinojen lailla kuitenkin vain hyviä renkejä mutta huonoja isäntiä. Liikaa käytettynä ne voivat kaventaa itsekokemuksen realismia ja vääristää käsitystä todellisuudesta.
Monet esiintymistä helpottavat tekniikat ja keinot ovat luonteeltaan defensiivisiä, eli niiden avulla opitaan uusia keinoja torjua mieleen tulevia epäilyjä ja suorituspelkoja. Näillä keinoilla toimitaan juuri päinvastoin kuin esimerkiksi psykoterapiassa, jossa nimenomaan puretaan defenssejä, jotta todellisempi minä voisi toteutua.
”Mietin tarkkaan, onko asiakkaan kanssa syytä lisätä vai vähentää defenssejä. Usein sen määrittää käytettävissä oleva aika ja asiakkaan tilanne. Jos aikaa on muutama viikko ja tapaamisia vain muutama, suunta on toki defenssien rakentamiseen päin, eikä niiden purkamiseen.” Jos aikaa on jopa vuosia, Laurola suosittelee suunnaksi defenssien purkamista. Silloin voi käydä niin, että niiden purkautuessa myös jotkut ennen toimineet keinot selvitä esiintymisistä romuttuvat. Ihminen ei saa enää silmiään kiinni uudelta todellisuudeltaan.
Tarvitsemme kuitenkin myös erilaisia keinoja ja temppuja esiintymisen hallintaan, koska alamme on paineiden suhteen niin erityinen. Temput voidaan rakentaa hyvällä tavalla. Jos ihminen kuitenkin toimii alalla, jossa keinoja tarvitaan kovin usein, olisi tärkeää rakentaa myös vankkaa perustusta. Kolmen tai viiden käyntikerran prosessissa lähinnä harjoitellaan keinoja häpeän tunteilta suojautumiseen. Pitkällä aikavälillä tällaiset temput eivät ehkä riitä, ja pahimmillaan ne jättävät ihmiset kellumaan valheelliseen todellisuuteen. Pitkissä psykoterapioissa on mahdollisuus purkaa turvallisesti näitä haitallisia defenssejä.
Laurola vertaa ihmisen mieltä ja minuutta rakennukseen. Vakaa ja moniulotteinen itsetuntemus on rakennuksen perustus ja keinot ja defenssit ovat katto, joka estää sateen pääsyn perustuksille. Kattoa ei voi olla ilman perustuksia, mutta hyvätkin perustukset vaativat katon. ”Jos katto vuotaa koko ajan, se haurastuttaa perustuksia, eli nämä elementit ovat vuorovaikutuksessa koko ajan, ja molempia tarvitaan.”
Tulevaa
”Ensimmäisellä käyntikerralla lähinnä kartoitamme vallitsevaa tilannetta ja annan jonkinlaisen arvion edessä olevasta polusta. Saatan joskus nähdä, että epäsuhta toiveiden ja realiteetin välillä on suuri, ja silloin otan kyllä puheeksi pidemmän työskentelyprosessin. Koen että ammattieettinen velvollisuuteni on myös sanoa suoraan silloin, kun näen, että perustukset huutavat tutkimista.”
Puheeksi ottaminen voi olla herkkä juttu, ja joku voi loukkaantua, jos hänelle suositellaan pitkää psykoterapiaa. Onneksi asenteet ovat muuttuneet, ja nuoret ottavat asian luontevasti ja positiivisesti: kaikki kaveritkin käyvät.
”Terapiahan ei ole mikään annosteltava lääke, vaan siinä tutkitaan oman persoonallisuuden rakentumista ja varhaisten tapahtumien, luulojen ja uskomusten vaikutusta tähän päivään. Se jos joku ei ole mitään tempputaidetta, vaan raakaa ja usein rankkaa työtä. Kun defenssejä saa purettua, alta tulevat näkyviin ne tunteet ja ominaisuudet, joita ei ole ennen tohtinut nähdä ja kokea. Monesti se voi olla tuskallista, jos toisaalta myös helpottavaa. Kivoja ja keventäviäkin oivalluksia onneksi kuuluu matkaan.”
”Tuon usein esiin omia kokemuksiani terapiasta ja kerron että se on paras lahja minkä ihminen voi itselleen antaa. Tällä hetkellä yhteiskunta tukee hienosti pitkää psykoterapiaa, jota toteutetaan niin yksilö- kuin ryhmämuotoisesti. Monesti lyhyemmistäkin prosesseista saa oivalluksia ja riittäviä työkaluja. Tärkeintä on, ettei vaikeiden asioiden kanssa jää yksin.”
Elämä ei lopu epäonnistumiseen tai häpeää sisältävään tapahtumaan. Laurola on huomannut, että muusikkojen kesken on alettu hiljalleen puhua näistä asioista. Paljon on kuitenkin vielä tehtävää alan toimintakulttuurin suhteen.
Kuva: Patrik Stenström
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 4/2022.