Keikkatauon aikana oli aikaa säveltää uutta musiikkia esimerkiksi elokuviin. Tilaustöistä tulikin Naukkariselle pelastava elementti keikkojen peruuntuessa. Mutta kun jotain puuttuu, sen merkityksen ymmärtää paremmin. ”Välillä tarvitsen keikkatauon, että voin säveltää. Mutta nyt olen huomannut myös, kuinka tärkeää on päästä keikoille. Se tuo dynamiikkaa työntekoon. Tapaa ihmisiä ja pääsee osaksi yhteisöä soittamalla musiikkia. Sitten voi palata omaan erakkoluolaan. Viihdyn hyvin yksin, mutta liika on liikaa”, pohtii Naukkarinen.
Saarella on merkillisen rauhoittava vaikutus, ja vaikka mantereelle pääsee lossilla puolessa tunnissa, olo on kuin oltaisiin eri maailmassa, jossain Melukylän lapset -kirjan sivuilla. Saarella on oma vahva yhteisönsä, ja Naukkarinen on osa sitä. Pitkään hän toimi myös kirjastonhoitajana keikkojensa ohella. Yllätyn kuullessani, että saarella on myös suomenkielinen osa, jossa nyt olemme.
Omenapuiden keskellä on Naukkaristen talo. Kesäkeittiö on tehty vanhan kanalan lattialle, ja kaikki on idyllistä. Naukkarisen pyhättö on kakkoskerroksessa. Soitinarsenaaliin kuuluvat niin theremin kuin intialainen shruti box, ja kymmenet kilkuttimet täyttävät kirjahyllyn.
Työpöydällä on kuitenkin Naukkarisen tärkein soitin, modulaarisyna. Tärkein se on myös keikkareissuilla, joilla se on syrjäyttänyt kitarankin. Tarvittaessa kitaran voi myös lainata keikkapaikalta. Välineistä Naukkarinen on karsinut ylimääräisen.
”Repussa kulkee 10 kilon modulaarisyna, joka mahtuu lentokoneessa käsimatkatavaraksi. Sen lisäksi mukanani on Roland JU-06 -syntikka ja laulumikki sekä hydrofoni vesiääniä varten”, kertoo Naukkarinen. Jos resursseja on tai jos keikoille vie asfalttitie suoraan kotipihalta, mukana voi olla jos jonkinlaista laitetta: ”Kelanauhuri, pedaaleja, Vermona mono lancet, Organelle, kannettava levysoitin, kellopeli, soittorasioita, leluja, sähkökitara tai viulu”, hän luettelee.
Marginaalimuusikon kirous
Usein matkat ovat kuitenkin taittuneet siivillä, vaikka Naukkarinen onkin karsinut paljon lentämistä. Keväällä hän oli kuuden keikan minikiertueella Yhdysvaltojen länsirannikolla Portlandissa. Lentomatkailu asettaa tiukat raamit sille, mitä repussa on. ”Pitkään musiikkiani on määrittänyt se, mitkä soittimet ja efektit mahtuvat pieneen tilaan. Jos ostan uusia soittimia, otan selvää, kuinka monta grammaa ne painavat. Kaiken pitää mahtua yhteen laukkuun. Marginaalimuusikolla ei ole varaa palkata roudareita.”
Lavalla analoginen synasoundi yhdistyy akustisten äänien kanssa muodostaen kokonaisuuden, joka Naukkarisen laulun kanssa luo oman satumaailmansa. On helppo uskoa, että Yhdysvaltojen indie-markkinoilla ensilevyllään vuonna 2005 breikannut Lau Nau on suomen kielellään eksoottinen ilmestys.
Isosta maasta marginaalimusiikille myös löytyy helpommin oma yleisönsä. On kuitenkin haaste saada matkakulut toteutumiskelpoisiksi. ”Myyn itse keikkani, ja se on ollut oma valinta. Perheellisenä on ollut vaikea lähteä pidemmälle kiertueelle, ja olen halunnut myydä lyhyempiä keikkareissuja. Yritän saada yhden ison keikan, jolla voisin kattaa matkakulut. Sen ympärille kasaan pienempiä keikkoja. Pienistä keikoista ei välttämättä saa katetta, sillä Jenkeissä keikkaliksat eivät ole yleensä yhtään parempia.”
Pidemmät kiertueet kuitenkin houkuttelevat Naukkarista. Lapset ovat jo isoja, ja ilmastonmuutos huolestuttaa. Ei ole kovin ekologista tehdä lyhyitä pyrähdyksiä toiselle mantereelle. Viime vuosina keikkoja on myös ollut enenevissä määrin kotimaassa.
Kotimaisten organisaatioiden matka-apurahat ovat usein olleet tärkeitä. Naukkarinen ei olekaan haikaillut muuttoa markkinoiden perässä, vaan kokee olevansa etuoikeutettu eläessään Suomessa. ”Yhdysvallat on vaikea paikka artistille, jos ei ole kaupallisesti menestynyt. Siellä ei ole mitään turvaverkkoa, ja marginaalimuusikon on vaikea pärjätä. Ei minulla ole ollut mitään aikomusta muuttaa pois Suomen hienosta yhteiskunnasta.”
Kolmivuotinen Taiken taiteilija-apurahakin tuli täydelliseen kohtaan juuri pandemiaa ennen. ”Apurahat ovat mahdollistaneet omaehtoisen työskentelyn. Saa rauhan syventyä pitempiin projekteihin, tehdä jotain uutta. Keikoista on vaikea saada jatkuva elanto. Elokuvasävellystyöt tuovat myös turvaa hiljaisempiin aikoihin.”
Naukkarinen on soittanut elokuvamusiikkia runsaasti myös livenä mykkäelokuvien taustalla ja kokee sen jopa normikeikkaa vapauttavammaksi. Striimiesiintymisiäkin hän on tehnyt, mutta ei rinnasta niitä oikeisiin keikkoihin. ”Se, että on läsnä yleisön kanssa, on mielettömän vahva tunne. Striimikeikat ovat kuin musiikkivideoita, ilman vuorovaikutusta.”
Yksin tien päällä
Yksin kiertäminen voi joskus olla vaikeaa erakkoluonteelle. Joka keikkapaikalla odottavat uudet ihmiset. ”On raskasta, jos ei ole aikaa möllöttää yksikseen. Kivointa on matkustaa porukassa, kun joku toinen voi välillä ottaa sosiaalisen vastuun. Keikkakutsun saatuani haistelen myös, olisiko siinä budjettia muille soittajille. Mutta minua myöskään ei haittaa soittaa yksin, koen sen jopa tarpeelliseksi.”
Naukkarinen ei kuitenkaan ole kiertänyt miksaajan kanssa, kuten moni muu sooloartisti. Lavalla hänellä on oma stereomikseri ja oma kanava laululle. ”Se on toiminut hyvin. Parhaimmillaan paikan oma miksaaja tietää ja tuntee, mikä toimii juuri siinä tilassa.”
Näin kävi keväällä Savoyssa, kun talon miksaaja levitti Naukkarisen äänittämät linnunlaulut monikaiutinjärjestelmään. ”Minulla oli paljon kenttä-äänityksiä, luonnonääniä ja muuta, joita laitan biisien taustalle ja joukkoon soimaan. Miksaaja levitti ne paikan sivukaiuttimiin, ja laulut sekä muut instrumentit tulivat etukaiuttimista. Oma miksaaja ei olisi välttämättä tehnyt tällaista.”
Singer–songwriter-perinteestä lähteneelle Naukkariselle sooloesiintyminen on aina ollut itsestäänselvyys. Yksin lavalle nousemiseen liittyi pitkään sekä kauhua että nautintoa. ”Se, että ylipäätään pystyin menemään keikalle, antoi onnistumisen kokemuksen. Silti minulla saattoi olla keikan jälkeen hirveä morkkis. Olin ankara itselleni. Kelasin vain: Mitä mokasin tällä kertaa? Katsoinko yleisöä yhtään kertaa? Sitten yksi kaverini muistutti minua, että ’nämä ihmiset ovat tulleet sinun keikallesi. Se on etuoikeus.’ Siitä seurasi oivallus, ja sen jälkeen olen jännittänyt vähemmän. Vanhoihin morkkiskokemuksiin on liittynyt se, että jos yksikin ihminen on tullut kehumaan keikkaa, soittaminen on tuntunut jatkamisen arvoiselta.”
Läsnäolon merkitys
Lau Naun keikkapaikat vaihtelevat gallerioista teattereihin, pikku festareista rockklubeihin. Yleisö on yleensä tullut paikalle Lau Naun vuoksi ja kuuntelee latautuneesti. ”Musiikissani on toisteisuutta, joka luo transsin tunnetta. Siinä on myös emotionaalisuutta. Välillä kuulen yleisöstä nyyhkytystä. En erityisesti pyri siihen, mutta ehkä ihmiset käyvät läpi jotain omia juttujaan musiikkini kautta.”
Se on helppo uskoa. Naukkarisen musiikissa on vahva melankolinen pohjavire, joka toimii kielestä riippumatta varmasti myös ulkomailla – ehkä erityisesti juuri siellä. ”Koen tärkeäksi sen, että olen keikoilla oikeasti läsnä. Minä ja yleisö ollaan kaikki tultu sinne olemaan tätä hetkeä varten. Haluan yleisölle kokemuksen, että olemme kokoontuneet nimenomaan tätä varten. Haluan jakaa oman innostukseni muille ja kuljettaa ihmiset keikallani yllättävällekin matkalle.”
Kuva: Rosemarie Särkkä
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 4/2022.