Patrik Stenström – Yhteisellä asialla

Muusikkojen liiton tunnustuspalkinnossa kiiteltiin Patrik Stenströmin ansiokasta toimintaa orkesterikentän ja musiikkialan hyväksi lukuisissa luottamustoimissa ja tehtävissä. Oopperan orkesterissa yli 20 vuotta työskennellyt Stenström on taidokas muusikko ja yhteisten asioiden väsymätön edistäjä. Stenström on aina kantanut huolta muiden jaksamisesta, vaikka on itse ollut monien pestiensä johdosta välillä uupumuksen rajoilla. Tyypillisenä vastuunkantajana luottamustoimia on kertynyt melkeinpä liiaksi asti musiikkialan etujärjestöjen lukuisista luottamustoimista aina Savonlinnan Oopperajuhlaorkesterin luottamusmiehen tehtävään. Oma jaksaminen oli kuitenkin loppua, minkä vuoksi Stenström tajusi luopua osasta tehtäviään. Tähän heräämiseen antoi kipinän korona-ajan pakkotilanne, jossa oli aikaa tarkastella omaa ajankäyttöä ja elämää.

”Korona pysäytti. Lisääntynyt vapaa-aika kirvoitti ajatuksen, että voisin jatkossakin ottaa itselleni enemmän aikaa. Ajauduin syville vesille liiton monissa pesteissä, ja terävin tekemisen ilo oli kadonnut. Tuntui, ettei ollut enää annettavaakaan”, pohtii Stenström, jolle pandemian aiheuttama lamaannus osui paradoksaalisesti elämänpolun suhteen sopivaan kohtaan. Uraa oli jatkunut kaiken kaikkiaan jo lähes kolmekymmentä vuotta, ja oli hyvä pysähtyä katsomaan taakse.

”Vain pysähdyksissä voi nähdä 360 astetta, vauhdissa näkökenttä kaventuu. Pysähtyminen on välttämätöntä luovalle ajattelulle, ja aivojen pitää saada viettää turhaa aikaa ilman informaatiotulvaa. Myönnän kuitenkin olevani laiteaddikti, joka selailee Hesarin otsikoita tai somevirtaa heti kun on tyhjä hetki”, hän harmittelee.

Stenström on lievästä kiusaantuneisuudestakin huolimatta hyvin otettu saamastaan tunnustuksesta, mutta kokee sen samalla tunnustukseksi koko yhteisölle. ”Olen ollut liiton varapuheenjohtajana kahdeksan vuotta. Ajattelen, että tämä on palkinto myös koko orkesterikentälle. Tosi moni muukin olisi ollut palkinnon arvoinen. En minäkään olisi tähän palkintoon yltänyt, jollei olisi ollut niin monta upeaa ihmistä ympärillä.”

Samassa ongelmallisessa tilanteessa Stenström on Muusikko-lehden päätoimittajana miettiessään lopullista päätöstä kuka on seuraava kansikuvahenkilö. ”Niin moni ansaitsisi sen paikan.”

Yli kuusi vuotta päätoimittajana on ollut intensiivistä ja antoisaa aikaa. Kun tietää Stenströmin muut velvoitteet, jo pelkästään klarinetistin pestin Kansallisoopperassa, on vain hämmästeltävä, kuinka kuuden vuoden lehdet ovat tulleet valmiiksi. On vaatinut paljon työtä hoitaa 36 deadlinea, eli kuusi lehteä vuosittain, maaliinsa ajallaan. Lähes jokaisessa lehdessä on ollut myös Stenströmin omia artikkeleita – juuri oma kirjoittaminen veikin hänet päätoimittajaksi. Kirjoittamisessakin Stenströmiä on ajanut eteenpäin yhteisiin asioihin vaikuttaminen. Sama yhteisöllisyys ja huomioonottaminen kuuluvat hänen puheissaan.

”Pitäisi muistaa kiittää ihmisiä pienistäkin asioista. Se pätee myös kahvilan tarjoilijoihin tai ratikkakuskiin, joka huomioi kyytiin kiiruhtajan. Kiitos on helppo ja halpa tapa saada paljon hyvää aikaan arkipäivän kohtaamisissa. Sitä paitsi muiden auttaminen on todella tyydyttävää. Jos jokainen toisi yhteiseen pöytään viisi prosenttia enemmän kuin mitä siitä vie, olisimme pitkällä”, toteaa Stenström.

Kaikesta voi päätellä – ja uskon Stenströmin tuntevien allekirjoittavan havaintoni –, että kyky aistia ympäristön tunnelmia juontuu erityisestä herkkyydestä. Stenströmin avatessa omaa henkilöhistoriaansa käy selväksi, että taakan kantaminen on ollut raskastakin. Empatia on kuitenkin sisäsyntyinen ominaisuus ja luonteenpiirre, jota ei itse voi valita.

Taistelija vailla poliittista agendaa

Stenström sanoo, että introverttius on tehnyt hänestä sosiaalisen. Toimiminen yhteisöissä ja yhteisön etujen puolesta on tuntunut tärkeältä. ”Olen aina ollut sosiaalinen, vetäytyvän introverttiuteni defenssinä. Olin jo lukiolaisena oppilaskunnan varapuheenjohtaja ja edustin oppilaskuntaa lukion johtokunnassa”, hän sanoo.

Muusikon ammatista puhuessaan Stenström on halunnut tuoda lisää yleistä arvostusta ammattia kohtaan ja riisua alaan liittyvää myyttisyyttä. ”Olen halunnut riisua mystifioivaa nerokulttia ja pitää muusikkoutta ammattina muiden joukossa. Monille se on jokapäiväistä perustyötä, jossa toteutetaan anonyymisti toisten menestystä.”

Stenströmin mukaan hänen toimintansa taustalla ei ole kuitenkaan poliittista intohimoa, ainoastaan huoli ammattikuntansa hyvinvoinnista. ”Minussa ei ole koskaan virrannut punaista verta, mutta olen aina ollut sitä mieltä, että ammattilainen on palkkansa ansainnut. Kaikkien pitäisi saada kohtuullinen korvaus työstään, jotta sillä voisi elää ja siihen voisi keskittyä. Muusikon ammatti sisältää paljon omaa työtä ja panostusta, eikä sitä voi tehdä muun työn ohessa. Pitää olla myös tyhjää aikaa, jotta koko hermosto voi palautua”, hän sanoo.

Suomessa on lähes tuhat vakituista orkesterivirkaa, jotka takaavat monelle elannon. Se on hienoa, jos tilannetta verrataan vaikkapa Yhdysvaltoihin, jossa moni Metropolitaninkin muusikko on joutunut myymään omaisuuttaan koronan viedessä toimeentulon. Stenström näkee kuitenkin, että paljon olisi tehtävää myös Suomessa. Esimerkiksi koronan myötä on käynyt selväksi, kuinka epäoikeudenmukainen sosiaaliturvajärjestelmämme on.

”Freelancereiden kohtaamat täysin käsittämättömät vääryydet työttömyysturvan luukkujen edessä saavat vereni kiehumaan. Myös Taiken jakamat koronakompensaatioiksi tarkoitetut varat jaettiin aivan kestämättömällä tavalla, yleisinä taiteilija-apurahoina. Liitto onkin nyt onneksi mukana yhteisrintamassa kantelussa tästä toimintatavasta. Toivottavasti kantelulla on seurauksia.”

Stenström on luottamustoimissaan saanut nähdä monia organisaatioita myös toiselta puolelta, niin työnantajien kuin rahoittajienkin näkökulmasta. Kaikki tämä on laajentanut näkemystä ja ymmärrystä. Tieto lisää tuskaa, niin kuin vanha viisaus kertoo. ”Jos olisin käynyt Oopperalla vain töissä, perspektiivini Suomen musiikkielämään olisi hyvin erilainen.”

Stenström kertoo ottavansa osin tahtomattaan muiden huolia harteilleen. Mahdollisuudet ovat kuitenkin rajallisia, ja lopulta paljon on poliittisten päätösten varassa. ”Alalla ajatellaan varsin idealistisesti, että taidepuhe vetoaa päättäjiin. Viimeistään korona on osoittanut, ettei taiteella lopulta ole tiukan paikan tullen päättäjien exceleissä mitään sijaa. Samaan aikaan elämme valtavassa yltäkylläisyydessä, jossa ylensyönti alkaa olla kansanterveydellinen ongelma. Tämän päivän nuoret elävät silti näköalattomassa maailmassa, jossa maailman huolet, ekokatastrofi sekä poliittisen ääri-idiotismin polarisoituminen tekevät tulevaisuudesta epävarman”, pohdiskelee Stenström, joka kaikesta huolimatta on puheissaan positiivisesti latautunut.

Muusikkous tuli kotoa

Porvoossa syntynyt Stenström kasvoi muusikkoperheessä. Musiikkia ei ”harrastettu”, vaan se kuului erottamattomana osana perheen arkeen. Isä soitti selloa HKO:ssa. Äiti oli koulun musiikinopettaja, joka antoi kotona pianotunteja, ja niillä Stenströmin omakin soittaminen alkoi.

Shokkiherätys kolmen soinnun magiaan oli Jussi and the Boysin ”Mun mummuni muni mun mammani” (Metsämökin tonttu). Rock’n’roll -klassikot Eddie Cochrane ja Elvis tekivät osansa, eikä Stenström aikakautensa lapsena välttynyt Suomea ravistelleelta rockabilly-boomiltakaan, Matchbox ja varsinkin Stray Cats kolahtivat isosti. Stray Catsin svengistä ja soundista Stenström puhuu yhä vaikuttuneena.

Kotona ei soittamisesta keskusteltu sen enempää. Reitti kohti muusikkoutta oli kenties selvä, mutta omaehtoisuuteen pohjautuva. Klarinetti tarttui käteen 12-vuotiaana. ”Kuljin varsin tavanomaisen reitin: musiikkiopisto ja kesäiset musiikkileirit, sitten Sibelius-Akatemian nuorisokoulutus. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen pääsin Sibelius akatemian solistiselle linjalle.”

Seuraava suuri musiikillinen herätys oli kuitenkin Chick Corea Elektric Band. ”Ostin levyn, enkä ensin ymmärtänyt siitä mitään. Levy maksoi kuitenkin 56 markkaa, joten päätin, että otan tästä selvää! Kuuntelin levyä luurit päässä syventyneenä ja opiskelin biisi kerrallaan. Musiikki alkoi aueta, ja siitä alkoi elämänmittainen rakkaus Corean musiikkiin. Kulttuuritalon keikka lokakuussa 1988 oli unelmien täyttymys. Jalat eivät ottaneet maahan pitkään aikaan.”

Erityisesti bändin rumpali Dave Weckl kolahti. Rumpujakin soittaneelle Stenströmille maailmalla fuusiorumpaleiden johtotähdeksi noussut Weckl oli kirkas suunnannäyttäjä ja sankari, jonka palvonnan fanaattisuudesta muusikkoystävät yhä puhuvat ymmärtävästi. Vielä 1980-luvulla opetusmateriaalin eteen täytyi nähdä vaivaa ja jotain omistautuneisuudesta kertoo opetusvideon hommaaminen.

”Tilasin Jenkeistä Wecklin opetusvideon. Sitä varten piti vaihtaa pankissa shekki, lähettää se tilauskupongin mukana etanapostilla jenkkeihin ja VHS-kasettia piti odottaa pari kolme kuukautta”, Stenström muistelee.

Rumpalifriikkiys johtikin vertaansa vailla olevaan rumpu- ja keikkataltiointivideokirjaston keräämiseen. ”Jos jollakulla on enemmän hyvää rumpujen soittoa kuvatallenteilla, saa ottaa yhteyttä”, Stenström nauraa.

Samaan aikaan Stenström opiskeli klarinetinsoittoa Akatemialla, ja ammattilaisuus orkesterisoittajana häämötti. Vaikka rumpalin ammatti oli jonkinlainen päiväuni, työ klassisen musiikin ammattilaisena oli kuitenkin ainoa realistinen polku.

”Harjoittelu, keskittyminen, uskallus kehittyä ja määrätietoisuus tuntuivat aina vaikeilta ja tahmeilta. Tiesin kuitenkin, että mikäli haluan soittaa musiikkia muiden kanssa työkseni, vaikeudet pitää voittaa. Rauhattomuuden ja keskittymiskyvyttömyyden vastapainona olen kuitenkin aina ollut varsin pitkäjännitteinen ja tylsyyttä hyvin kestävä. Paradoksi sekin.”

Ensimmäinen kuukausipalkkainen vuoden kestänyt pesti oli viransijaisuus Seinäjoen kaupunginorkesterissa 22-vuotiaana. Se oli Stenströmille monin tavoin merkittävä vuosi. ”Jouduin altaan syvään päähän ja sain todeta, että uimaan saattoi oppia vain vedessä, niin etteivät jalat yllä pohjaan. Opiskeluaikaiset meriselitykset ja defenssit eivät enää toimineet. Ketään ei kiinnostanut väsyttikö tai oliko krapula, kun olisi pitänyt harjoitella.”

Vuonna 1996 alkoi pitkä pesti Suomen kansallisoopperassa, ensin useiden sijaisuuksien muodossa. ”Soitin diplomitutkintoni vuonna 1999 ja voitin koesoitolla viran Tampereen kaupunginorkesterista. Vakituinen virka Kansallisoopperassa aukesi vuonna 2001. Olen soittanut siellä jo noin 2 000 näytöstä.”

Oopperan kirjava työyhteisö

Neljännesvuosisata Oopperalla on antanut paljon, jos toki vienytkin voimia. Oopperan orkesterissa on toista sataa henkilöä, joten työyhteisö on laajan kirjava. Se on Stenströmistä iso plussa.

”Ihmisillä on kuulumisen tarve, ja työyhteisö tarjoaa sitä. Toisaalta meistä kukaan ei ole yksin valinnut työkavereitaan, ja orkesteri on sekä hyvässä että pahassa kuin mikä tahansa työyhteisö. Näihin työyhteisöihin, jotka rakentuvat koesoittojen kautta, valikoituu väistämättä hyvin erilaisia ihmisiä. Se on erinomainen asia. Kansallisoopperan kaltaisessa lähes tehdasmaisessa toiminnassa on tietenkin henkilökohtainen haasteensa siinä, että vuosien varrella se voi ajoittain muuttua rutiiniksi. Ei meillä hirveästi ole yllätyksellisyyttä. Tiedän melko tarkkaan mitä soitamme vuoden päästä, myös stemmani”, pohtii Stenström.

Viime vuosina on julkisessa keskustelussa puhuttu rekrytoinnin valintaperusteiden anonymiteetista ja hakijoiden taustan vaikuttamisesta valintoihin. Stenström on erityisen ylpeä tavasta, jolla klasaripuolella on toimittu jo pitkään. ”Muusikkojen liittokin voisi tuoda viestinnässään enemmän esille sitä, kuinka moderni valintajärjestelmä meillä on ollut jo vuosikymmeniä. Koesoitto tapahtuu aina sermin takaa, eikä lautakunta tiedä hakijan sukupuolta, ihonväriä tai mitään muutakaan. Mahdollisesti vasta viimeisellä kierroksella lautakunnalle selviää, ketkä hakijoista ovat vielä mukana kisassa. Tänä keväänä Oopperalla eräs muusikko voitti koesoiton jopa täysin sermin takaa. Kyllä siinä sukupuolen tai ihonvärin vaikutus valintaan jää aika pieneksi. Sermi on paras tasapuolisuuden tuoja.”

Koulutusjärjestelmästä ja virheettömyyden utopiasta

Kun puhumme suomalaisen musiikkikoulutuksen tärkeydestä, Stenström syttyy. Itsekin opettajana toimineena hän näkee kentän ja muusikkouden muuttumisen. Jaottelu klasari- ja popjazzkoulutukseen on aikansa elänyt tapa karsinoida soittajia, jotka nykyisin hyppivät luontevasti genrestä toiseen.

”Ihmettelen aina mitä tarkoittaa sanonta klassisesti koulutettu muusikko, ihan niin kuin se olisi joku klooni, jonka pään sisään on tungettu joku valmis tietodisketti. Jokainen opettelee soittamaan itse, eikä kukaan voi kaataa mitään oppia korvasta sisään. Jokainen klassinen muusikko on ihan yhtä oman elämänkokemuksensa summa kuin minkä tahansa muunkin musiikin lajin muusikko.”

Ehkä olisi aika puhua vain koulutuksen tärkeydestä, jota pitäisi tukea laajemmin yhteiskunnan taholta. Vaatimuksista ja korkeatasoisuudesta ei saisi luopua minkään verukkeen avulla. Usein rytmimusiikin soittamista pidetään ”kivana”, mutta nykyisin silläkin alalla on ihan vastaavat vaatimukset kuin orkestereissakin.

”Esimerkiksi kitaristi Marzi Nyman tai vaikkapa rumpali Jaska Lukkarinen olisivat varmasti olleet ihan yhtä huippuja myös klasaripuolella, jos olisivat niin aikoinaan valinneet. Nykyään kun katsoo mitä tahansa TV:n musaohjelmaa, soittajien mukautumiskyky, tyylitaju ja virtuositeetti ovat hämmästyttäviä.”

Koulutuksen tärkeys on ilmeistä, ja sen kvaliteetti on Stenströmille sydämen asia. Silti hän muistuttaa, että intohimo on opiskelijan tärkeimpiä ominaisuuksia, jota ilman ei pääse huipulle.

”Huippujahan löytyy aina. He tulevat läpi vaikka harmaan kiven. Kaikki eivät kuitenkaan tajua, kuinka kova ja valmistautunut täytyy olla, että tänä päivänä voittaa orkesterin koesoiton ja saa paikan. Eikä riitä, että on paikan arvoinen, vaan tilanteessa täytyy pestä kaikki muut hakijat. Se vaatii kyllä niin pitkällistä ja fanaattista harjoittelua, ettei se voi olla jättämättä jälkiä niin mieleen kuin kehoon.”

Stenström ei kuitenkaan haluaisi uhrata ihmisiä fanaattisuuden alttarille, kun virheettömyydestä tulee prioriteetti. ”Klasarikulttuurissa on virheettömyyden eetos, enkä aina tiedä miten siihen pitäisi suhtautua. Onko virheettömyys musiikin kommunikoivan luonteen ydintä? Toki olen itsekin tämän järjestelmän nielaisema, mutta joskus mietin, mikä hinta laadun jatkuvalla nousulla voi olla yksilöille. Paras orkesteri ei saa olla se, jossa soittajat vetävät virheettömästi kalpeina rauhoittavissaan.”

Siitä päästäänkin koulutukseen laajemmassa mittakaavassa, erityisesti lasten perusopetukseen. Stenström pitää aihetta erittäin tärkeänä ja puhuu vuolaasti hyvinvointiyhteiskuntamme eduista: opetusjärjestelmämme takaa jo peruskoulussa ison kirjon niin yleissivistystä kuin vaikkapa urheilulajeja. Sama rikkaus pitäisi Stenströmin mielestä ulottua musiikilliseen diversiteettiin, ja köyhänkin perheen lapsella pitäisi olla mahdollisuus tutustua vaikkapa orkesterimusiikkiin. Yhteiskunnan pitäisi tarjota mahdollisuuksia laajalti marginaalisempien asioiden suuntaan.

”Kiinnostuksen kohteiden siemenet kylvetään lapsuudessa. Tarjonnan pitäisi olla mieleltään avointa ja kaikkia elämän ilmiöitä käsittelevää, ja kulttuurin osalta sen pitäisi olla laajaa. Lapset ovat ennakkoluulottomia luonnostaan. He ovat huonossa asemassa, jos jäävät pelkästään vanhempiensa mallin varaan.”

Musiikkijournalisti Stenström haluaa vangita persoonan

Palataanpa reilu kymmenen vuotta taaksepäin, jolloin Stenströmillä ei ollut vielä hajuakaan tulevasta pestistään Muusikko-lehden päätoimittajana. Kirjoittajana hän koki olevansa huono, suorastaan soveltumaton edes järjestölehteen. Sen päätoimittajaksi hän kuitenkin päätyi, ja siitä saamme kiittää edellistä päätoimittajaa Jouni Niemistä. Stenströmin mielessä oli esiintymisjännitystä koskeva juttusarja, jota hän läksi esittelemään Niemiselle. Stenström ajatteli sitä muiden tehtäväksi, mutta joutuikin itse kirjoittajaksi. Siitä alkoi pitkä opiskelu, jossa työ opetti tekijäänsä. Silloisella toimitussihteeri Anu Karlssonilla oli iso merkitys ”opiskelussa”.

”Hän korjasi ja ’hieman paransi’ tekstiä. Sain kotona rauhassa katsoa Anun muutoksia ja todeta miten jutusta tuli parempi. Ymmärsin, kuinka hieno itseilmaisun muoto kirjoittaminen on.”

Samanlainen kuvio kävi valokuvauksessa. Kaikki alkoi kuvista, joita Stenström otti juttujensa yhteyteen. Valokuvauksesta on sen myötä tullut hänelle tärkeä harrastus. ”Koen eniten tyydytystä silloin, jos saan ihmisen persoonan vangittua kuvaan. Tekninen toteutus ei koskaan saisi olla pääasia. Sama asia on kirjoittamisessa.”

Kuvauksessakin apua löytyi Muusikko-lehden toimituksesta, jossa silloinen taittaja–kuvaaja Kimmo Tähtinen jakoi vinkkejään Stenströmille. Molemmissa prosesseissa on toteutunut sama kuvio, joka on seurannut Stenströmiä läpi elämän. Hän on ajautunut mahdollisuuksien kautta tehtäviin, ilman pakkoa.

On laajalla tekemisellä ja sen aiheuttamalla stressillä ollut vahingollisiakin seuraamuksia Stenströmin elämään. Hänen vasempaan käteensä on tullut fokaalidystonia. Toisin sanoen Stenströmin vasen käsi ei täysin tottele aivojen antamia käskyjä.

”Oireet ovat vielä lieviä eivätkä estä tai oikeastaan edes juuri vaikeuta työskentelyäni. Väsyneenä tai stressaantuneena oireet pahenevat, mutta nyt vastuiden vähennyttyä myös ne ovat osin helpottaneet. Akuutisti työkykyni ei ole uhattuna.”

Käsidystoniassa sormien reseptiiviset kentät eivät erotu kunnolla toisistaan tuntoaivokuoressa. Huonosti tunnettu fokaalidystonia on Suomessa todettu muusikoilla työperäiseksi sairaudeksi. Stenström on kuitenkin itse ottanut jo askeleen kohti uutta ja opiskelee parhaillaan kolmivuotisessa koulutuksessa työnohjaajaksi. Hän siis jatkaa käytännössä samaa polkua, jota on kulkenut yhteisten asioiden hoitajana. Työnohjaajan toimenkuvassa hän saa pureutua ongelmiin myös yksilötasolla. Stenström ottaa uuden vaiheen rennosti, eikä mieti mihin polku johtaa.

”Johonkin se aina johtaa, kun vaan jaksaa tehdä asioita ja pitää mielen, silmät ja etenkin korvat auki. Dystoniankin suhteen siteeraan mielelläni Freudia, joka sanoi jotenkin niin, että kaikessa pahassa on jotain hyvää, ja kaikessa hyvässä on jotain pahaa.”

 

Kuvat: Veli-Pekka Väisänen

Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 3/2022.