1700-luvun toisella puoliskolla Euroopassa kuohui. Barokkiajan jälkilöylyissä kuljettiin pastellinsävyisistä päiväunista intellektuelliin viileyteen, sitten myrskyyn ja kiihkoon; hetkeksi palattiin älyllisyyden huomaan, kunnes vallankumous täytti päät, joita myös säälimättä katkottiin. Puolen vuosisadan aikana henkisen kehityksen ja kulttuurin eri tasot ja kerrokset kytivät limittäin, liikkuivat levottomien mannerlaattojen lailla toistensa yli liukuen ja yhteen rysähtäen. Antiikin uudelleen löydetyillä raunioilla järki ja tunne kamppailivat, ja epäilevästä uòmo scetticosta kuoriutui lopulta uòmo emotivo, tunteva ihminen.
Euroopan 18. vuosisadan kulttuurihistoriallista myllerrystä vauhditti suurin harppauksin edistyvä tiede, joka pirstoi koko entisen maailmankaikkeuden levolliset sfäärit liikkeeseen ja kutisti Maapallon yhä mitättömämmäksi nokareeksi Universumissa. Ja aivan kuin 150 vuotta aiemmin, edessä häämötti taiteellinen umpikuja. Barokin ikeestä taide rimpuili irti rokokoona ja musiikki galanttina tyylinä – mutta vain väliaikaisesti, sillä järjen viileä tuuli puhalsi ne syrjään vuoteen 1760 mennessä. Uuden valistuksen hengessä taiteilijoiden oli hylättävä puuterintuoksuiset lemmenmajansa ja ryhdyttävä kaatamaan auktoriteetteja ja sääty-yhteiskuntaa, maagista maailmankuvaa säästämättä.
Ludvig XIV:n, Aurinkokuninkaan, mahtipontisen hovielämän väsyttämässä Ranskassa Voltairen ja Rousseaun kaltaiset ajattelijat ilmestyivät ajamaan järjen ideologiaa. Sen innoittamana nousi valtaan niin sanottuja valistuneita yksinvaltiaita, joista kuuluisin oli Preussin kuningas Fredrik II Suuri (1712–1786). Paitsi hyvänä strategina hän kunnostautui myös runoilijana, taitavana huilistina ja säveltäjänä, lahjoittipa itse J.S. Bachille teeman Musikalisches Opfer -kokoelman siemeneksi. Mutta maalausten väripaletin pehmentyessä raskaan sarjan kontrapunkti oli tullut toistaiseksi tiensä päähän. Muiden säveltäjien lailla Bachin muusikkopojatkin pyrkivät karistamaan isänsä tunkkaiseksi koetun tyylin yksinkertaisemman satsin tieltä. Toonika ja dominantti, selkeä fraasirakenne ja melodian asema korostuivat.
Kun Ranskassa 1751–1772 toimitettiin valistuksen hengessä valtaisaa Encyclopédie-tietosanakirjaa, maata kaivaneet lapiot olivat Etelä-Italiassa tömähtäneet kivimuureihin: Vesuviuksen rinteiltä löytyi muinainen roomalainen kaupunki! Pompeijin ja Herculaneumin kaivaminen päivänvaloon kuohutti mieliä. Yhtäkkiä Italiaan, maanosan yhteiseen taidemuseoon, virtasi kaikkialta tieteen ja taiteen edustajia sammuttamaan janoaan antiikin lähteille – jälleen kerran kreikkalais-roomalainen perintö johdatti kulttuurin vakaille urille. Musiikissa aika tunnetaan nimellä klassismi, jonka ensimmäisiä voimahahmoja olivat oopperauudistaja Christoph Willibald Gluck (1714–1787) ja sinfonian kummisetä Joseph Haydn (1732–1809).
Renessanssin synnyttämä kuvataiteen klassismi nousi rokokoon varjoista uuteen kukoistukseen neoklassismina. Antiikkia ihannoivat selkeys ja symmetria näkyvät muun muassa Jacques-Louis Davidin (1748–1825) töissä. Musiikki sai taas lihaa luidensa ympärille, kun galanttia tyyliä ravittiin rikkaammin tekstuurein ja mehevämmin harmonioin. Tuolloin Euroopan hoveja kiersi muuan Leopold Mozart (1719–1787), mukanaan nuori poikansa Wolfgang Amadeus (1756–1791). Ihmelapsesta sukeutui täydellinen säveltäjä, vuosisadan loppupuolen merkittävin. Taidemaalareista saman aseman saavutti britti Thomas Gainsborough (1727–1788), valoisia värejä viljellyt vikkeläsorminen virtuoosi. Gainsborough maalasi lukuisia muotokuvia myös muusikoista, muun muassa Johann Christian Bachista, joka aikalaiskollegojen tavoin sävelsi 1760–1770-lukujen vaihteessa protoromanttisen Sturm und Drang -suuntauksen viemänä.
Kun sana Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksesta kiiri 1776 yli Atlantin, pyrkimys onneen ja tasa-arvoon kaikui yhä kiihkeämmin myös vanhan mantereen kaduilla. Ranskassa ruokapula, käsistä riistäytynyt valtionvelka, säätyjärjestelmä sekä yleinen epäoikeudenmukaisuus johtivat kansan kapinaan 1789. Iskulause ”vapaus, veljeys ja tasa-arvo” mullisti koko maailmaa peruuttamattomasti. Pisteen vallankumouksen sekasortoiselle vuosikymmenelle laittoi korsikalainen kenraali Napoléon Bonaparte noustuaan valtaan 1799.
Francisco de Goya (1746–1828) oli merkittävin niistä taiteilijoista, jotka sysäsivät (neo)klassismin ennestään tuntemattomille poluille. Rokokoomaalarina aloittanut espanjalainen Goya kypsyi hitaasti kohti ekspressionistista tyyliä, joka taiteilijan kuuroutumisen ja Napoléonin sotien julmuuksien seurauksena verhoutui yhä peittävämmin surrealismin ja kauhun huntuun. Goyaa on kutsuttu teräväksi satiirikoksi, pelottavaksi selvännäkijäksi, joka armotta paljasti aikansa henkisen ja sosiaalisen pahoinvoinnin.
Goyan aikana saksalainen Ludwig van Beethoven (1770–1827) onnistui nousemaan hierarkian portaiden yläaskelmille sekä taiteilijana että yksilönä. Edes Itävallan keisari, joka saattueineen tuli puistossa Ludwigia ja hänen ystäväänsä J.W. Goethea (1749–1832) vastaan, ei saanut Beethovenia väistymään tieltään. ”Keisareita tulee ja menee, mutta on vain yksi Beethoven ja yksi Goethe”, lausui hän ystävälleen. Ja keisari väistyi. Beethoven raivasi taiteilijalle tietä kuunnella sisintään, säveltäjälle vapauden kirjoittaa musiikkia vain itselleen – avaten lisää niitä ovia, joista romantiikan herkkyys ja hehku tulvivat pian täydellä voimalla sisään.
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 3/2022.