Sana barroco on portugalia ja tarkoittaa epäsäännöllistä helmeä. Vastaavasti italian baroco merkitsi keskiajan skolastiikassa ”kompastuskiveä”. Kumpaakin sanaa käytettiin jo 1500-luvulla kuvaamaan mitä tahansa vääristynyttä tai piinallisen mutkikasta ajatusta. Mikä oivallinen tapa kuvata renessanssin perillistä Euroopan taiteessa! Terminä ”barokki” vakiintui vasta 1700-luvun lopulla. Tuolloin se valjastettiin kuvaamaan taidetta, joka uhrasi suhdesäännöt eksentrismin alttarilla ja totteli vain taiteilijan oikkuja. Italialainen taidekriitikko Francesco Milizia julisti barokin aikakauden olleen mielettömyyden huipentuma, ”äärimmäisyyksiin vietyä naurettavuutta”.
Sittemmin barokin maine on puhdistunut. Nykyään ihailemme Rembrandtin tai Andrea Pozzon aistillista siveltimenjälkeä, soitamme sujuvasti periodisoittimilla Vivaldin tai Rameaun affekteja ja haltioidumme Rooman Il Gesù -kirkon tai Versaillesin palatsin henkeäsalpaavista interiööreistä. Barokiksi kutsuttu aikakausi alkoi Euroopassa 1600-luvun alussa ja kesti suurin piirtein puolitoista vuosisataa. Musiikissa tyylisuunnan voi ajallisesti rajata ensimmäisestä oopperasta (Jacopo Perin Daphne n. 1597) J.S. Bachin kuolemaan (1750). Barokki oli tavallaan renessanssin kehityksen toisinto, kun kulttuurin pyörä teki uuden 150 vuoden kierroksen – nyt runsain lisävarustein.
Lisää kontrasteja, loisteliaampia sävyjä, yltäkylläistä rehevyyttä, huumaavia illuusioita. Renessanssin runollisuus ei innostanut barokin ajan luovaa mieltä. Ajan taide suorastaan vyöryy katselijan tai kuulijan päälle, kohdistaa hyökkäyksensä ihmisen herkimpiin tunteisiin. Barokki on kuin selkokieltä, jossa mytologinen aluskasvillisuus on niitetty luettavuuden varmistamiseksi. Yleisö houkutellaan seuraamaan teoksen tunnesisältöjä, joita vahvistetaan teatraalisilla efekteillä taiteenlajista riippumatta.
Renessanssin jälkeisen ylimenokauden merkittävimpiä maalareita oli El Greco (1541–1614). Kyvyistään tietoisena hän oli kyllin röyhkeä vaatiakseen Sikstuksen kappelin ”siveettömän” Viimeisen tuomion sensuroimista. Jos tämä olisi toteutunut, ihailisimme Michelangelon alastonfiguurien sijaan El Grecon hurmioitunutta manierismia, jossa venytetyt ja liehuvaviittaiset hahmot kiertyvät kohti taivasta fysiologian lakeja rikkoen. Moinen ekstaattisuus sopi barokin ensimmäiselle vuosisadalle, kun katolisen kirkon vastauskonpuhdistus protestanttien torjunnassa tuotti tulosta: 1600-lukua onkin kuvattu auktoriteettien vuosisadaksi paavien ja itsevaltiaiden muovailtua totuutta mieleisekseen.
Ahtaan uskonnon ikeestä vapautuneessa Pohjois-Euroopassa syntyi Frans Halsin (1582–1666) tai Jan Vermeerin (1632–1675) kaltaisia taiteilijoita, jotka ruokkivat flaamilaisten porvarien taidenälkää erityisesti niin sanotuin laatukuvin. Näissä arkisen elämän kuvauksissa ihmiset ovat keskittyneet omiin askareisiinsa, usein intiimissä interiöörissä. Taivaallisten enkeliorkestereiden sijaan tallennettiin muusikoita opettajina, esittäjinä tai hauskanpidon takuumiehinä tai -naisina. Soittimien rooli keskeisinä attribuutteina korostui asetelmissa, joissa ne symboloivat kaikkea maallisista iloista taiteeseen ja oppineisuuteen.
Tunneskaalan laajentuma ruokki myös musiikkia. Itsenäisen basson varaan rakennettu kontrapunkti valtasi tekstuurin, jota kuorrutettiin tarkoin määritellyillä retorisilla eleillä. Harmonian pohja siirtyi intervalleista sointuihin sinetöiden duuri–molli-tonaliteetin ylivallan länsimaisessa musiikissa. Monotoninen tactus- metriikka korvattiin tanssirytmein. Uudet sävellysmuodot, kuten oratorio, preludi ja fuuga, overtyyri ja soitinkonsertto kehittyivät. Säveltäjien mielikuvitusta ruokkivat taitavat instrumentti- ja laulajavirtuoosit. Keskeisimpiä uusista muodoista oli ooppera, jonka ensimmäinen mestari Claudio Monteverdi (1567–1643) punoi kuvat, draaman ja musiikin yhteen ennen kokemattomalla tavalla.
Barokki huipentui Ludvig XIV:n (1638–1715) hallituskauden lopulla Ranskassa. Aurinkokuningas kehotti hovitaiteilijoitaan viskaamaan kohtuuden tunkiolle – pistämään ihan kaiken barokiksi. Niskat olivat lujilla yhä raskaampien peruukkien painon alla hovin hikoillessa Lullyn tai Couperinin spektaakkelisävellysten esityksissä. Tuolloin barokki oli levinnyt syntysijoiltaan Italiasta kaikkialle Eurooppaan ja siirtomaavalloitusten myötä muuallekin maailmaan. Erilaiset tyylit sekoittuivat, ja ajanjakso tuotti eloisaa taidetta ja musiikkia myös vähemmän mahtipontisissa puitteissa. Muutoksen tuuletkin jo puhalsivat.
Leibnizin ja Voltairen kaltaiset ajattelijat muokkasivat näkemyksiä, Cassini mittasi etäisyyksiä aurinkokunnassa ja Newton ristiinnaulitsi maakeskisyyden painovoimateoriallaan. Auktoriteettiusko vaihtui skeptismiin, joka johdatti kansat valistuneisuuden aikaan. Rationaalisuuden myötä pompöösin valtatyylin varjossa kytenyt klassismi sai uutta elinvoimaa, ja alkujaan Rubensin (1577–1640) kehittämä luonnosmainen maalaustapa seuraajia. Itse barokki lieventyi rokokoon siroksi leikillisyydeksi. Lopulta koristeluun kyllästyneet taiteilijat alkoivat 1700-luvun puolivälissä kaivata yksinkertaisuutta. Avuksi otettiin jälleen antiikin perintö.
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 2/2022.