Heikki Pohto kertoo musiikkiharrastuksen alkaneen kotona Seinäjoella jo varhain. Isoveljet Arto ja Harri soittivat pianoa ja kuuntelivat paljon levyjä. ”Alta kouluikäisenä taaperona roikuin jo koskettimissa kiinni.” Vanhemmat eivät soittaneet mitään, mutta etenkin äiti kuunteli paljon musiikkia. Radion tarjonta oli silloin monipuolista, ja tutuiksi tulivat niin klassinen, populaarimusiikki, pelimannimusiikki, etniset genret kuin jazzkin.
Seitsemänvuotiaana Pohto vietiin pianotunneille. Opettaja havaitsi pian, ettei poika suostunut opettelemaan nuotteja, vaan halusi soittaa korvanvaraisesti. ”Nuottien hallinta ja lukeminen tulivat musiikkiopiston ja -luokan myötä”, Pohto muistelee. ”Musiikkiluokkamme sai seurakunnalta kasan torvia, ja musiikinopettajamme Seppo Horttana jakeli soittimia meidän pituutemme mukaan. Lyhyet saivat oboen, huilun tai klarinetin. Serkkuni oli soittanut klarinettia, ja Mozartin klarinettikonsertto oli radiosta tuttu. Valitsin sen.”
Musiikkiopistossa opettajaksi tuli ensin Risto Kaisla, myöhemmin Bernhard Nylund. Nylund lähestyi soittamista heti oman äänen ja ilmaisun kautta – ne eivät olleet mitään lopuksi päälle liimattavaa luksusta. Soittimen piti olla sielun jatke. Ajatus tuntui innostavalta. Murrosikä astui kuitenkin pian kuvaan, ja klarinetti alkoi pölyyntyä. Äiti yritti vielä houkutella jatkamaan, mutta se ei auttanut. Klarinetti ei ollut pohjalaispojalle katu- uskottava harrastus painijoiden ja pesäpalloilijoiden keskellä. ”Olisin myös halunnut soittaa hieman erilaista musiikkia kuin mitä opistossa soitettiin.”
Pohto olisi halunnut rummut, mutta isä vetosi kotirauhaan. Rumpujen sijaan hän osti kesäansioillaan syntetisaattorin ja soitti sitä paikallisessa Gospelyhtyeessä muutaman vuoden ajan. ”Se oli kivaa, mutta jos olisin halunnut oikeasti kehittyä, minun olisi pitänyt treenata tosissaan, eikä vain soitella fiilispohjalta”, Pohto myöntää. ”17-vuotiaana kokeilin veljeni saksofonia. Se muistutti klarinettia, mutta oli helpompi, ja ilma meni siihen vaivatta. Sain aika pian paremman soittimen, Eino Pykälämäen 1968-mallisen Selmerin.”
Pohto soitti pian Jazzzappa-nimisessä bändissä, jossa olivat muun muassa Harri Ala-Kojola rummuissa, Jere Ristimäki kitarassa ja Petri Välimäki ja välillä Timo Tolonen bassossa. Bändi osallistui vuonna 1988 Jazzliiton kisaan ja tuli siinä toiseksi. Paradox Kotkasta voitti.
Välimäen kattava levyvalikoima vaikutti Pohdon musiikkimakuun. Lautasella pyöri paljon fuusiota, esimerkiksi Lee Ritenouria ja Allan Holdsworthia, mutta paljon muutakin. ”Se oli kovin erilaista kuin mitä olin aiemmin kuunnellut. Näihin aikoihin tutustuin myös Steps Aheadiin, Brecker Brothersiin, Tom Scottiin, David Sanborniin ja Charlie Parkeriin, muutamia mainitakseni.”
Pitkäaikaisin ja rakkain ystävä Timo Tolonen oli päässyt Oulunkylän Pop & Jazz -opistolle ja alkoi houkutella Pohtoakin pääsykokeisiin. Äiti kehotti suuntaamaan sinne, mihin lahjakkuus tuntui vievän. Pyrkiminen kannatti, ja ystävykset aloittivat opinnot ”Ogelissa” 1991. ”Oli hienoa päästä vanhaan inspiroivaan rakennukseen, jossa kaikki tuntui hienolta, opiskelukaverit tosi hyviltä ja tuntui, että nyt ollaan isossa maailmassa.”
Pian sana hyvästä soittajasta levisi, ja ensimmäinen varsinainen työkiinnitys tuli Anita Hirvosen bändiin. Pohto viihtyi yhtyeessä 1992–1995. Keikkoja oli paljon ja kollegat sekä erittäin hyviä että myös mukavia. ”Aloin kuitenkin ajatella, etten vanhempana ehkä jaksaisi enää tehdä sitä sekä henkisesti että fyysisesti raskasta työtä. Helsingissä asuvana keikkamatkat olivat pitkiä, ja olin usein enemmän ratin takana kuin lavalla. Työ myös painottui iltoihin ja öihin.”
”Kuuntelen kaikenlaista musiikkia. Täytyy olla utelias ja antaa musiikin kertoa sinulle, eikä määrittää etukäteen mitä haluaa kuulla.”
Bändi teki parhaimmillaan 26–27 keikkaa kuukaudessa. Silloin ei elämään juuri muuta mahtunut. Pohto väsyi ja tunsi itsensä välillä robotiksi. Turpean tilinauhan katsominenkaan ei enää siinä vaiheessa auttanut, ja hän päätti lopettaa.
Ogelissa Pohtoa opetti Pentti Lahti. Hän oli huikea esikuva monipuolisena taiteilijana. Pohto ei muista kuulleensa kenenkään muun soittavan niin eri tyylisten saksofonistien soolotranskriptioita levyn kanssa niin hienosti tyyliä ja fraseerausta muokaten. Soundi, estetiikka ja syvyys tekivät suuren vaikutuksen.
Lahti kannusti myös Pohtoa huilun pariin. Hänen mielestään siitä olisi hyötyä sekä työrintamalla että kokonaisvaltaisessa muusikkona kehittymisessä. ”Tästä olen erityisen kiitollinen. Huilu rikastutti musiikillista ajatteluani, koska siinä on erilainen sielunmaisema kuin klarassa tai fonissa.”
Kun työ Hirvosen bändissä jäi taakse, Pohto liittyi pianisti Tessa Virran ja basisti Olli Peuhun perustamaan Kumina-yhtyeeseen. Bändillä oli paljon keikkaa häistä firmakeikkoihin, joten sillä saattoi elää. Kumina soitti usein jopa 4–5 settiä illassa, ja siinä kertyi kokemusta ja ohjelmistoa. Pohto koki joutuvansa venymään, että pärjäsi. ”Olen aina saanut soittaa ryhmissä, joissa olen joutunut treenaamaan kovasti. Pidän tätä oman kehitykseni kannalta aivan keskeisenä asiana.”
Oulunkylässä erilaiset saksofonit tulivat tutuiksi: viimeisenä baritoni, jonka pariin Pohto ajautui 1997, kun Jari Puhakka kutsui hänet UIT-orkesteriin soittamaan. Tuli kiire hankkia soitin ja opetella soittamaan sitä. ”Siellä vierähtikin sitten 11 kesää.”
Pohto ei ollut saanut kovinkaan järjestelmällistä opetusta fonin soitossa etenkään aloittaessaan, ja hän joutui korjaamaan teknisiä asioita myöhemmin. 1997 alkoi tuntua siltä, että puhaltamisessa ja äänenmuodostuksessa oli kysymyksiä, joihin ei löytynyt vastauksia.
”Kaverini Sami Ihajoki kävi trumpetisti Olavi Koskelan tunneilla, ja hänen tiukka metodinsa kuulosti mielenkiintoiselta. Pääsin kuuntelemaan Samin tuntia ja kysyin, voisinko minä fonistina tulla kokeilemaan. Koskela sanoi heti, ettei hänen luokseen tulla kokeilemaan vaan tosissaan. Asenne tuli selväksi heti.”
Ensimmäisellä tunnilla Koskela sanoi, että Pohdolla oli kaksi vaihtoehtoa. Joko lähteä ovesta ulos, tai sitoutua hänen opetukseensa ja ryhtyä tekemään töitä tosissaan. Pohto kuulemma huudatti torveaan turhaan, soitti epätaloudellisesti ja muutenkin asiat olivat retuperällä. ”Saisin kuulemma seikkaperäiset ohjeet ja metodin, jolla tehdä töitä, mutta minun pitäisi sitoutua tekemään juuri niin kuin minua käsketään – silloin Koskela ottaisi myös vastuun siitä, että opin soittamaan teknisesti oikein ja kestävällä tavalla.”
”Bumtsibumissa tärkeää oli monipuolinen musiikintuntemus, nopea reagointi ja se, että uskalsi soittaa, vaikka ei vielä ihan hahmottanutkaan mistä oli kyse. Monipuolinen musiikkimakuni oli tässä avuksi.”
Koskela väänsi rautalangasta hengityksen, ilman suuntaamisen, kehon käytön, kielen asennon ja toiminnan sekä soitto-otteen. Neljän vuoden ajan viikoittaisilla tunneilla soitettiin etupäässä intervalli- ja legatoharjoituksia sekä kielitysharjoituksia eli artikuloimista.
”Koskela ei pitänyt selityksistä, niillä mentiin hänen mielestään vain taaksepäin. Tunnilla opettaja selitti ja oppilaan piti antaa vain torven kertoa selitykset”, Pohto nauraa. ”Hän oli fundamentaalinen ja tiukka, vanhan kansan jääräpää, mutta se toimi minulle todella hyvin. Ymmärrän nyt paremmin myös opettajan vastuun. Kyllä kannustaminenkin on tärkeää, mutta se ei korjaa pielessä olevaa tekniikkaa. Jos ei harjoitellessa ole huolellinen, ajankäyttö on turhaa. Kun tunnilla asiat alkoivat sujua, hän saattoi ottaa olkapäästä kiinni ja kysyä, miltä nyt tuntuu. Se tuntui mahtavalta kehulta.”
Koskela piti Pohdolle viimeisen tunnin vielä kaksi viikkoa ennen kuolemaansa 86-vuotiaana, vaikka kärsi lähes sietämättömistä hermokivuista jaloissaan. Hänen oma uransa oli huima, aina lähtien Vaasan varuskuntasoittokunnasta päätyen Radion sinfoniaorkesteriin. Välissä olivat niin Dallapé, Nokian Kumitehtaan orkesteri, sota-ajan viihdytysjoukot, Radion Viihdeorkesteri kuin omat kokoonpanot.
Pohto kertoo oppineensa Koskelalta paljon myös elämästä. Asioiden edessä piti olla nöyrä ja tehdä töitä kunnolla. Soittaja ei ole koskaan valmis, mutta puutteet eivät saa viedä soiton iloa tai energiaa, vaan niiden pitäisi vain motivoida kehittymään. Siinä oli yleispätevä asenne muuhunkin elämään.
”Yhteisöllisyys ja yhdessä tekeminen ovat todella tärkeässä roolissa – homman suola.”
Arja Korisevan Fortuna-yhtyeessä soittanut Veijo Laine pyysi Pohtoa A- studion pikkujouluglögeille keikalle. Jari Puhakka näki keikan televisiossa ja soitti Pohdolle kiittääkseen keikasta. ”Hän pyysi minua samalla Telvis-gaalaan keikalle. Se tuntui hienolta ja myös jännittävältä, koska bändissä oli sen aikaisia studiokettuja. Keikka meni hyvin, ja pian hän pyysi minua Bumtsibumiin. Siellä tärkeää oli monipuolinen musiikintuntemus, nopea reagointi ja se, että uskalsi soittaa, vaikka ei vielä ihan hahmottanutkaan mistä oli kyse. Monipuolinen musiikkimakuni oli tässä avuksi.”
Koko ajan piti skarpata, koska ikinä ei tiennyt mitä oli tulossa. Joskus kukaan bändistä ei tuntenut kappaletta, ja silloin sai vain toivoa, että Seppo Hovi tai Esa Nieminen osasivat auttaa. ”Välillä uiskenneltiin ihan urakalla”, Pohto nauraa.
Työ oli aluksi aika kuumottavaa, koska muusikko on tottunut siihen, että yleisölle ja telkkariin menevää esitystä on treenattu ja tiedetään mitä tehdään. Nyt piti vaan antaa mennä eikä ajatella mitä joku ehkä tuumisi. 1997 alkanut ohjelma saavutti jättisuosion, ja sitä tehtiin lopulta lähes 250 jaksoa kymmenen vuoden aikana. ”Yleensä teimme 6–8 ohjelmaa peräkkäin parin ohjelman päivävauhdilla. Sen jälkeen saattoi olla monta viikkoa vapaata. Ohjelma siis työllisti lopulta vähemmän kuin ehkä kotisohvilta olisi voinut kuvitella.”
Bumtsibum löi myös leimaa otsaan. Pohto on saanut vuosien varrella kuulla suunsoittoa, joka on ollut pääasiassa hyväntahtoista, mutta verhottuja piikkejä ja väheksyntääkin on pitänyt sietää. ”Opin suhtautumaan siihen kateutena, ja koska itse nautin työstä, se riitti minulle. Jokainen tehköön itse sitä mitä huvittaa”, Pohto huokaa. ”Yhteisöllisyys ja yhdessä tekeminen olivat tuossa todella tärkeässä roolissa – homman suola.”
Pohto on alkanut arvostaa yhä enemmän maailman huippumuusikoissakin sitä, miten paljon he tukevat ja ruokkivat muita muusikoita musiikillisesti. Tuntuu, että parhaissa jazzyhtyeissä on käynnissä hyvän kierre, jossa kaikki auttavat toisiaan. ”Vaikkapa Chick Corean kyky salamannopeasti reagoida ja auttaa muita jopa ihan pienillä ideoilla on huikea.”
Pohto on koettanut olla fakkiutumatta mihinkään musiikkiin tai soittajaan liiaksi. Fonisteista Jan Garbarek on lähellä sydäntä. ”Hänellä on joku selittämättömän skandinaavinen, väkevä ja rujo ilmaisu, jota on vaikea pukea sanoiksi. Hänen soittonsa herättää minussa maisemallisia kuvia.”
Kotimaisista Pohto nostaa esiin muun muassa Jukka Perkon, Joonatan Raution, Pentti Lahden, Pertti ”Pepa” Päivisen ja Pekka Pöyryn. Hän on kuitenkin fonistienkin kohdalla kaikkiruokainen, ja pitää niin Paul Desmondista kuin vaikkapa David Sanbornista – Michael Breckeristä nyt puhumattakaan. ”Kuuntelen kaikenlaista musiikkia, välillä jopa ambienttisia äänimaailmoja. Täytyy olla utelias ja antaa musiikin kertoa sinulle, eikä määrittää etukäteen mitä haluaa kuulla.”
Pohdon täyttäessä 50 vuotta ystävät ja kollegat keräsivät rahapotin, jonka Timo Tolonen vaimoineen ojensi juhlapäivänä syöminkien lomassa. Pohto ei aluksi tajunnut, mistä kuoressa lukeneesta Heikki Pohto Super Ensemblestä oli kyse. Asia kirkastui videopuhelulla toiselle keräilyvastaavalle, trumpetisti Tero Lindbergille. ”Piti siis ruveta suunnittelemaan levyä”, Pohto puuskahtaa. Tero ja Timo tuottivat levyn kanssani ja päädyimme tekemään kavalkadin asioista joita olen urallani tehnyt, punaisena lankana ajaton melodinen musiikki.
Lähes 50 ihmistä lähti talkoisiin soittamaan, ja tätä Pohdon on edelleen vaikea käsittää. Hän on tästä huomaavaisuudesta enemmän kuin kiitollinen, ja vain Lindbergin, Tolosen ja kymmenien kollegoiden ja ystävien ansiosta soololevy toteutui. ”Yhdessä toimien ja yhteen hiileen puhaltaen kaikki hyvä saa siivet alleen.”
Pohto on miettinyt, ettei ole voinut täysin epäonnistua pyrkiessään viemään soittonsa mukana myös positiivisen asenteen ja muita kannustavan suhtautumisen. Hänen mielestään uran kannalta on oleellista, että suhtautuminen työkavereihin ja yleisöön on oikea. Ei ole vähämerkityksisiä keikkoja, koska missä vaan voi olla se yksi ihminen, jolla voi olla uran jatkon kannalta valtava vaikutus.
”Olen aina kavahtanut yhteisöjä, joissa huumorina viljelty naljailu tuntuu sisältävän oikeita, välillä hyvinkin loukkaavia piikkejä, ja ihmisiä vedetään alaspäin. Ihmiset ovat herkkiä, ja soittaminen on vaikeaa jo muutenkin, ei sitä tarvitse enää vaikeuttaa”, Pohto toteaa. ”On tärkeää osata sopeutua ja pitää suunsa kiinni silloin, kun sieltä ehkä voisi tulla jotain sellaista, joka ei hyödytä mitään eikä ketään. Kukaan ei jaksa kuunnella alituista valittamista. Sellainen tekee elämästä vain kurjempaa.
Pohto on alkanut yhä enemmän kaivata akustista matalavolyymistä soittamista. Siinä voisi olla jousia, ja hän itse soittaisi ehkä huilua tai klarinettia. Yhteistyö Markku ”Make” Perttilän kanssa on jatkunut pitkään. Perttilä on Akatemian käynyt klassinen kitaristi, joka soittaa sähkökitaroita, säveltää kappaleita, laulaa ja tuottaa levyjä. Hän on sovittanut messuja varten virsiä kontrabassolle, teräskieliselle akustiselle kitaralle, pianolle, lyömäsoittimille ja sopraanofonille ja huilulle. Pienessä porukassa on saanut soittaa herkästi. Yhtye esiintyy usein myös esimerkiksi konfirmaatioissa. Niissä ihmisillä on usein tunteet herkässä, ja musiikilla tuntuu olevan aivan erityinen merkitys ja rooli.
”Lauri-poikani on koneella musaa tekevä muusikon alku, ja hän äänitti minua levyllenikin aika paljon. Haaveilen yhteistyöprojektista hänen kanssaan. Se voisi lähteä jostain aika vapaasta ja modernistakin. Olisi myös mahtavaa, jos olisi joku klassinen sinfis, johon pääsisin soittamaan klarinettia. On mielenkiintoista, että vaikka soitan pääasiassa rytmimusiikkia ja aika paljon klarinettia, juuri klarinetin kohdalla pidän nimenomaan klassisesta äänenmuodostuksesta. Vaikkapa Martin Fröst on minun mieleeni. Tämä taitaa olla äidin radion ja levyjen peruja. On tärkeää saada lapsena monipuolista ja ennakkoluulotonta hengenravintoa, koska sitä perintöä kannamme mukanamme läpi elämämme.”
Kuvat: Tero Ahonen
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 2/2022.