Yksi tärkeimmistä muusikon elämänlaatuun vaikuttavista tekijöistä on hyvin toimiva ja luotettava instrumentti. Soittaja oppii aikaa myöten tuntemaan soittimensa oikut ja vahvuudet sekä sovittamaan intuitiivisesti soittotapaansa näiden mukaan. Vastavuoroisesti soitin reagoi fyysisesti siihen, miten sitä käsitellään. Nämä prosessit etenevät jatkuvassa keskinäisessä vuorovaikutuksessa, eikä aina ole helppoa erottaa, johtuvatko tietyt soitossa mahdollisesti ilmenevät ongelmat soittajan vai soittimen kunnosta.
Soittimen päivittäiseen käsittelyyn liittyy aina tietty perushuolenpito, jonka laiminlyöminen saattaa aiheuttaa näkyviä ja kuuluvia ongelmia nopeasti, mutta huolellisimmankin huilistin soitin kuluu käytössä. On tiettyjä käytänteitä, jotka kannattaa omaksua osaksi päivittäisiä rutiineja. Moni muusikko osaa yllättävässä tilanteessa suorittaa soittimelleen monimutkaisiakin toimenpiteitä, mutta joukkoon mahtuu myös omiin käsityötaitoihinsa (ehkäpä terveen) skeptisesti suhtautuvia soittajia. Joka tapauksessa tiettyyn pisteeseen kuluneen tai ikävän onnettomuuden kohdanneen soittimen palauttaminen parhaaseen pelikuntoon vaatii erikoistyökaluja ja kouluttautumista.
Keskustelin kahden huilunkorjaajan, Helsingissä sijaitsevan Huilupisteen Johannes Päkkilän ja Jyväskylässä verstastaan pitävän Juha Johanssonin kanssa huilun huoltamiseen ja korjaamiseen liittyvistä asioista ja heidän mietteistään soitinkorjaajan roolista musiikillisessa biosfäärissä.
Johannes Päkkilä: Perusteellista huolenpitoa
Johannes Päkkilä, miten tullaan huilunkorjaajaksi? Minkälaisia perustaitoja erikoistuminen instrumenttikäsityöläiseksi edellyttää? Kuulisin mielelläni, kuinka sinä päätit hakeutua alalle, ja millaista kouluttautumista työ vaatii.
Valmistuin vuonna 2010 ammattikorkeakoulusta musiikkipedagogiksi huilu pääinstrumenttina. Jatkotutkinnon tein 2013, minkä jälkeen suoritin barokkihuiluopintoja. Opetin huilunsoittoa opintojen ohella ja niiden jälkeen. Olin viisi vuotta Kaartin soittokunnassa sijaisuuksilla. Huilun huoltamisessa on tärkeää, että korjaaja hallitsee instrumentin pystyäkseen testaamaan työn tulosta ja tarvittaessa keskustelemaan asiakkaan kanssa mahdollisista ongelmista, niin että osaa suositella tai ehdottaa ratkaisuja.
Syksyllä 2015 lähdin kolmen kuukauden jaksoksi Japaniin Muramatsun tehtaalle opiskelemaan huilun rakennusta, korjausta, huoltoa ja restaurointia. Sitä ennen olin tutustunut aihepiiriin itsenäisesti opiskellen sekä lyhyesti Juha Johanssonin johdolla Jyväskylässä. Olin jo lapsena kiinnostunut käsillä tekemisestä ja teknisistä töistä. Isäni on yrittäjä, joten yrityspuolikin on jossain määrin tuttua. Tulin vuoden 2015 lopulla takaisin Suomeen, perustin yrityksen ja paiskin töitä 2016 syys-lokakuulle, minkä jälkeen kävin vielä kolme kuukautta lisää Muramatsulla syventymässä niihin kysymyksiin, joita minulle oli työn tiimoilta kertynyt alkuvuoden aikana.
Lisäksi olen käynyt Yhdysvalloissa Jonathan Landellin kursseilla ja muun muassa Brannenin tehtaalla opintojaksolla. Aluksi tein pelkästään korjaustyötä, ja nyt rinnalle on tullut enenevässä määrin erilaisten, esimerkiksi ergonomisten, lisälaitteiden myyntiä ja soitinkauppaa. Töitä on riittänyt alusta asti. Tällä hetkellä minulla on yksi kokoaikainen ja yksi osa-aikainen työntekijä.
Analyyttisesti ja alkeista lähtien, mitä on huilun huoltaminen?
Huilu on puhallinsoitin ja pelkistetysti myös mekaaninen laite. Siinä on koneisto, jonka avulla suljetaan ja avataan ääniaukkoja eri korkuisten äänien muodostamiseksi. Huollon tavoitteena on saada koneisto toimimaan optimaalisella tavalla niin, että soittimen potentiaalia pystytään hyödyntämään täysimittaisesti.
Yksinkertaisimmillaan huolto on tuon mekanismin puhdistamista, voitelemista ja säätämistä. Läppien tyynyt säädetään niin, että ne peittävät mahdollisimman kevyellä kosketuksella ääniaukot täydellisesti, etteivät ne vuoda. Modernin huilun koneistossa on erilaisia vipuja ja siltauksia, joiden avulla huilun läppiä – instrumentista riippuen viidestätoista kahteenkymmeneen – voidaan hallita kymmenellä sormella. Tarkasti ilmaistuna yhdeksän säätelee koneistoa oikean käden peukalon toimiessa tukipisteenä.
Tärkeä osa säätöä on saada erilaiset yhdistelmät liikkumaan halutulla lailla samantahtisesti. Huoltoja on tietysti monen asteisia – saattaa olla, että kyseessä on vaikka pieni trimmaus: asiakkaalla saattaa olla vaikka yksittäinen ääni, johon ei ole tyytyväinen. Vuoden-parin välein tehdään perushuolto, joka käsittää puhdistuksen, öljyjen vaihdon ja säädön. Täyshuoltoa suosittelisin soittimen kulumisesta riippuen neljästä kymmeneen vuoden välein. Siinä vaihdetaan kaikki kuluvat pehmeät osat ja muun muassa korjataan koneistoa, eli esimerkiksi poistetaan akseliputkia venyttämällä mekaanisesta kulumisesta aiheutuneet välykset.
Lisäksi tietysti sattuu onnettomuuksia. Jos liukastuu ja kaatuu ulkona, huiluun saattaa tulla vaurioita, vaikka se olisi kotelossakin. Soittimia tai soittimen osia putoaa. Huilun osat on juotettu rungon päälle, ja jos jotain irtoaa, huoltaja pääsee tekemään kulta- ja hopeasepän hommia.
Kertauksen vuoksi: Tiivistäisitkö huilun päivittäiskäyttöön liittyvät parhaat käytänteet, joilla varmistetaan soittimen pysyminen parhaassa mahdollisessa kunnossa huoltojen välillä? Monille nämä asiat ovat itsestäänselvyyksiä, mutta kokemuksesta tiedän, että joskus vaikkapa kiireisen ja stressaavan elämäntilanteen aikana saattaa huomaamattaan lipsua opituista rutiineista.
Ensimmäisenä on tietysti kuivaus aina soiton jälkeen. Suosittelisin myös kuivaamista 20–30 minuutin välein soitettaessa. Kosteus ei tee hyvää tyynyille. Olen huomannut, että perusasennossa kiinni olevat rungon alapuolella sijaitsevat trilli-, gis- ja dis-läpät menevät yleensä ensimmäisinä vaihtokuntoon. Jos putkeen kondensoituu oikein paljon kosteutta, se saattaa myös räiskähdellä ääniaukoista koneiston osiin ja vaikuttaa haitallisesti siellä oleviin huopiin, säätöpapereihin ja muihin pehmeisiin osiin. Putsausliina vedetään yhdensuuntaisella liikkeellä putken läpi, ei hinkata edes takaisin, ettei rätti jumitu keskelle runkoa – näitäkin tulee töissä vastaan. Esimerkiksi Straubinger-tyynyt kestävät kunnossa pidempään, kun jaksaa kuivata useammin. Kotelossa ei kannata säilyttää mitään ylimääräistä, ei ainakaan kosteaa kuivausliinaa.
Läppien häiritsevään maiskumiseen ja takerteluun käytetään usein ensiapuna puhdistus- ja puuteripapereita. Jos käytetään sätkäpaperia, tulee liimapinta repäistä pois ennen käyttöä. Paperi tulee asettaa tyynyn ja ääniaukon väliin ja painaa läppää kevyesti mutta määrätietoisesti niin, ettei paperia missään nimessä vedellä mihinkään suuntaan läpän ollessa kiinni. Puuteripaperia kannattaa käyttää harkiten, sillä puuteri alkaa kerääntyä ääniaukkoihin ja koneistoon ja voi alkaa aiheuttaa ongelmia. Paras lääke maiskumiseen on olla juomatta mitään sokeripitoisia nesteitä ennen soittoa.
Kun huilu puhdistetaan päältä päin mikrokuituliinalla, läppiä pyyhittäessä on varottava osumasta tyynyihin. Tyynyn kalvo voi olla aika herkkä, ja vaikkei liina siihen paljon osuisikaan kerrallaan, saattaa kumuloituva vaikutus rispaannuttaa tyynyn etureunaa ajan mittaan. Huilu säilytetään kotelossa, missä se on parhaiten suojassa.
Mitä toimenpiteitä vaikkapa aloitteleva huilisti uskaltaa itse tehdä akuuttien ongelmien ratkaisemiseksi, vaikkapa juuri ennen tutkintoa, kun korjaaja ei ole lähellä?
Tyypillisesti esimerkiksi jousi saattaa lipsahtaa pois paikoiltaan. Sitä voi turvallisesti yrittää asettaa paikoilleen pienellä virkkuukoukulla tai vaikka lovetulla tulitikun kannalla. Kannattaa miettiä, onko läpän perusasento auki vai kiinni, nostaa tarvittaessa toisella kädellä läppä perusasentoonsa ja hivuttaa jousi paikalleen niin, ettei osu tyynyyn tai putkeen.
Löystyneitä akseleiden päätyruuveja voi nuorikin huilisti kiristää tarvittaessa. Oppilasmallin huiluissa on säätöruuvit, joiden funktio on helppo oivaltaa, ja joilla voi antaa ensiapua huonosti sulkeutuville läpille. Silloin tällöin tulee tosin hyvin nuoria, ruuveista ja meisseleistä kiinnostuneita asiakkaita, jotka ovat huomanneet, että säätöruuvit eivät ole aivan loppuun asti kierrettyjä. Oppilas ”korjaa” huilun pyörittämällä ruuvit tappiin asti, ja sitten tunnilla ihmetellään, kun huilu ei toimi ollenkaan.
Noin kerran vuodessa eteen tulee myös tapauksia, joissa oma-aloitteisen huoltotyön seurauksena huilu tulee verstaalle osa osista kotelossa, osa muovipussissa. Soittotaidon ja -kokemuksen karttuessa toki oppii ratkaisemaan lukuisia kriittisissäkin tilanteissa ilmeneviä ongelmia, mutta jos koneisto yhtäkkiä jumittaa tai tulee kunnon kolahduksia tai jotain irtoaa, niin ne ovat yleensä automaattisesti korjaajan heiniä. Tyynyjen kohdalla ohje kuuluu: älä yritä itse säätää, aukaista tai taivuttaa. Huilu on hyvin tarkka, herkkä instrumentti. Jo aivan perussäätötyöhön tarvitaan erilaisia ja spesifejä työkaluja, erikokoisia ruuvimeisseleitä ja niin edelleen.
Ajattelen huilua paitsi käyttöesineenä, myös esteettisenä esineenä, joka on verrattavissa vaikkapa käsin tehtyyn kelloon. Työn jäljiltä detaljien, kuten ruuvinkantojen täytyy myös säilyä kauniina. Jos esimerkiksi käytetään vääränkokoista meisseliä, ruuvit alkavat aueta, jolloin menetetään paitsi esteettisiä, myös funktionaalisia piirteitä.
Huilunkorjaaja tekee työtään tuuman tuhannesosan tarkkuudella. Perushuollossa koneiston ja tyynyjen toiminta säädetään äärimmäisen täsmälliseksi, täyshuollossa soitin palautetaan käytännössä uutta vastaavaan tai toiminnallisesti ja soinnillisesti jopa parempaan kuntoon. Puhdistus- ja säätötoimien lisäksi työssä tarvitaan metallisepän ammattitaitoa. Kerroit, että on tietyissä rajoissa mahdollista palauttaa ennalleen esimerkiksi pudonnut soitin, jonka runko on vääntynyt ja osia irronnut. On selvää, että koneiston liikkuvat, toisiaan vasten hankaavat osat kuluvat pikkuhiljaa, ja että vaikkapa läppien sivusuuntainen liikkuminen voidaan huollossa poistaa venyttämällä akseliputkia.
Oletko huomannut, että huilun liikkumattomat osat, itse rungon materiaali saataisi käytössä kulua, metalli väsyä?
Tämä kysymys jakaa mielipiteitä. En välttämättä sanoisi, että materiaali väsyy, mutta huomaan päivittäisessä työssä, että soittaja vaikuttaa soittimen sointiin. Menee hieman mystifioinnin suuntaan, mutta kun kovassa soittokunnossa oleva asiakas tuo instrumentin työpajalleni, huomaan, että huilu on soinnillisesti todella ”auki”. Vaikutelma on, että samalla tavalla kuin jousisoittimissa, joku soittimen soundissa muuttuu sitä soitettaessa. Huomasin itse opiskeluaikoinani, että jos vaikka luukutin ylärekisteriä täysillä muutaman päivän, se alkoi soida helpommin.
Tietysti harjoittelu vaikuttaa ennen kaikkea soittajan fysiikkaan, mutta jokin pieni henki soittajasta jää huiluun. Varsinkin puusoittimissa, pikkoloissa sen huomaa selvästi: ei voi olla sattumaa, että samanlainen Hammig orkesterin pikkolistilla on auki ja helppo, kun taas vähän soittavalla instrumentti monesti tuntuu menneen tukkoon.
Silloin tällöin kohtaan ammattilaisia, joiden soittimesta minulla on fantastinen muistikuva, mutta sillä kertaa soitin ei vaikutakaan soinnillisesti niin erinomaiselta heti säätämisen jälkeen. Juttelemme, ja käy ilmi, että on soitettu erityisen paljon nykymusiikkia, jossa kolistellaan, soitetaan epä-ääniä ynnä muuta, jolloin huilu aukeaa hetkeksi sinne suuntaan. Kokemukseni mukaan sointia voi palauttaa soittamalla jälleen vapaasti ja resonoivasti ääniharjoituksia ja perinteisempää ohjelmistoa.
Kysymykseesi, miksi huilussa tulee joskus ikä vastaan, esimerkiksi ääniaukkoja voidaan joutua työstämään isommissa huolloissa. Niistä voidaan joutua ottamaan materiaalia pois, ja varsinkin vedettyjen ääniaukkojen kohdalla tulee materiaalin loppuminen jossain vaiheessa vastaan.
Juha Johansson: Fyysisestä metafyysiseen
Juha Johansson, minkälaisten vaiheiden kautta sinusta tuli huilunkorjaaja?
Pidin jo lapsena pienten asioiden ja esineiden tarkasta rakentelusta. Vaihdoin 14-vuotiaana ensimmäisen tyynyni, kun se ei kaupassa tullut kuntoon. Olin Lontoossa useamman kerran huiluopinnoissa. Siellä kiertelin huilukorjauspajoissa kurkkimassa. Soitin 20 vuotta äänenjohtajana Jyväskylän kaupunginorkesterissa, josta jäin 25 vuotta sitten eläkkeelle fokaalidystonian takia.
Lähdin opintomatkalle David Straubingerin luo. Pidän häntä ehdottomasti viime vuosien suurimpana huilun kehittäjänä, apuna ja ilona huilisteille. Hän oli hyvin rohkaiseva ja kannustava. Meistä tuli ystäviä, ja sain häneltä valtavasti salattua tietoa. Olin aikoinaan ällistynyt lopputuloksesta, kuinka huilu soi ja resonoi hänen kehittämillään tyynyillä täyshuollettuna. Sen jälkeen olen säännöllisesti opiskellut ja harjoitellut huilunvalmistajilla Amerikassa ja Japanissa keskeisimmillä valmistajilla. Jatkuva uuden oppiminen mahdollistaa motivaation säilyttämisen. Eniten olen oppinut huilisteilta – kuuluisilta, vähemmän kuuluisilta, nuorilta ja vanhemmilta.
Kuulisin mielelläni mietteitäsi huilun huoltamisesta ja korjaamisesta.
Huomaan jakavani huilunsoiton karkeasti kolmeen osaan: soiton tekniseen osaamiseen, mielen tasapainon hallintaan ja siihen, että käytettävissä on mahdollisimman hyvin toimiva soitin. Minun tehtäväni on auttaa ainakin viimeksi mainitussa kohdassa. Se puolestaan on kohtien yksi ja kaksi edellytys ja mahdollistaa niiden saavuttamisen. On äärimmäisen tärkeää, miten huilu toimii – tuntuuko se hyvältä, luotettavalta ystävältä vai oikukkaalta vastustajalta. Parhaassa tapauksessa instrumentti antaa rauhaa ja itseluottamusta.
Hyvänkin täyshuollon jälkeen huilun kunto alkaa vähitellen vääjäämättä heiketä. Huilistin keho sopeutuu muutokseen puolihuomaamatta. Kun soittimen vaste alkaa kadota, puhallus alkaa suuntautua väistämättä alaspäin ja houkuttelevan mutta vaarallisen hallinnan tunteen säilyttämiseksi soittaja alkaa prässätä. Muusikko saattaa ajatella vian olevan itsessään, kun soitto on työlästä ja motivaatio katoaa. Näen tämän usein jopa asiakkaan habituksestakin. Nykyisin kilpailu orkesteripaikoista ja oikeastaan kaikista paikoista on kovaa, ja vaatimukset ovat kasvaneet.
Optimaalisen soittokunnon edellytyksenä on optimaalisesti toimiva soitin. Jos ja kun instrumentti on täysin tiivis ja vaste on hyvä, siitä koituu positiivisia kerrannaisvaikutuksia kaikille elämänalueille. Täyshuollon ja usein perushuollonkin jälkeen työn voi – tai voisi – jättää huilun tehtäväksi ja vain nauttia vasteeseen nojaamisesta. Soittaja vaan usein pysyttäytyy turvallisen tuntuisessa vuotavan huilun kanssa opitussa soittotavassa. Erittäin tiivis huilu kieltäytyy soimasta puhallettaessa hot spotin ohi ja soittaja saattaa hetkeksi turhautua.
Ajattelen, että huollon jälkeen tehtäväni on myös auttaa soittajan kehoa ja mieltä mahdollisimman nopeasti sisäistämään, että nyt voi taas päästää irti hallinnan yrittämällä yrittämisestä ja alkaa toimia ja nauttia yhdessä huilun kanssa. Joskus tuntuu, kuin ihminen kuvittelisi vielä ajavansa Ladaa silmälaput silmillä, vaikka alla on BMW ja pitäisi painaa kaasu pohjaan!
Pois oppiminen ei ole helppoa. Siksi olen kiitollinen Patrick Gallois’lle, jonka kanssa vuosien varrella kehittelemäni mielikuvaharjoitteet ovat monille olleet avuksi tällaisessa tilanteessa. Ei pusketa päin ongelmaa vaan kierretään se, jolloin väärä jännitys laukeaa ja voi alkaa nauttia toimivasta soittimesta. Ajattelen, että olen huilistin puolella, yritän tehdä parhaani jokaisen kanssa. Aikaa myöten on korostunut halu auttaa, erityisesti nuoria.
Huollat siis hyvin kokonaisvaltaisesti. Kertoisitko hieman näistä mielikuvaharjoitteista?
Olen huomannut, että monet soittajat hyötyvät mielikuvista laajemminkin. Voit esimerkiksi ajatella mieleesi tarrapallon, johon kiinnitetään oikeita asioita. Niistä voi luoda kokonaisvaltaisen tunteen siitä, millaista on, kun keho toimii oikein. Ensimmäiseksi avattuasi silmät aamulla, se on aina mukanasi. Muutkin kuin erikoislahjakkuudet voivat näin saada kokonaisvaltaisen tunteen oikeasta soittamisen tunteesta, joka auttaa myös tunnistamaan, milloin huilu kannattaa viedä huoltoon! Vahva oikea ja kokonaisvaltainen mielikuva on voimakas syrjäyttämään vääriä tottumuksia, kuten kiristyksiä, jännitystä tai vaikka puhalluksen ongelmia. Olen monien kohdalla huomannut, että tämä toimii.
En kuulu niihin, joiden mielestä huilunsoitto on rakettitiedettä. Huiluhan on puhallinsoitin, se on ehkä paineessa ja jännityksessä helppo unohtaa. Kun huilu toimii kuten pitää, soittaja voi toimia moottorina, sallia huilun tehdä työ ja antaa sen toimia kuten tekijä on tarkoittanut. Oi sitä ihanuutta, kun huilun äänessä kuulee kohdallaan olevat pakottomat yläsävelsarjat, ja kuinka se esimerkiksi blendaa bändissä!
Muistan kerran kysyneeni Juho Alvakselta tunnilla aika monta vuotta sitten, miten huilun ääntä voisi hallita. Hän totesi hymyillen, että ei sitä voi hallita, ja pitää vaan hyväksyä, että sieltä voi joskus tulla mitä vain. Voi kuinka hienoa ja totta! Vaan kuinka mielemme pyrkiikään hallitsemaan, tosiasiassa kahlitsemaan soittamista, jotta tuntisimme olevamme turvassa. Juuri tämän sisäisen tarpeen minimoimiseksi hyvin toimiva soitin on niin äärimmäisen tärkeä.
Kertoisitko tarkemmin tavastasi työskennellä korjauksen parissa?
Tiedostan olevani äärimmäisen pikkutarkka, ja kaikkien mielestä esimerkiksi säätökalvojen yhteydessä sadasosamillimetrin puolikkaista puhuminen ei ole järkevää. Varsinaisen yritystoiminnan kannalta tämä ei ajankäytöllisesti varmasti olekaan kannattavaa. Itse olen huomannut, että tällaisella tarkkuudella on kokonaissointiin parantava vaikutus. Teen työt omalla tavallani, koska saan siitä iloa ja motivaatiota.
Korjausprosessi etenee siten, että ensin katson ja tutkin soitinta rauhassa. Sitten ryhdyn toimeen ja teen perinteisen perusteellisen täyshuollon noin viidessä päivässä, minkä jälkeen alan soittaa huilua ja teen pieniä korjauksia. Säädän runkoresonanssia, kunnes tyynyjen toiminta ja runkoresonanssi alkavat toimia yhdessä – huilu ”asettuu” yleensä noin viikon kuluessa. Sen saavuttaminen on huikea tunne, joka eniten motivoi minua huoltamaan huiluja. Puhdistuksen ja tarkistuksen jälkeen soittaja testaa huilua, ja yhdessä mietimme, onko lopputulos juuri sopiva hänelle. Minun termini toivottavalle lopputulokselle on ”hipaisukosketus”, joka houkuttelee luottamaan huiluun ja omaan itseen.
Tärkein asia prosessissa on huoltoon kuuluva lopputarkastus, jossa huollon jälkeen huiluun tulleet muutokset korjataan. Tämä varmistaa soittimen hyvän toimimisen pitkään ja pidentää oleellisesti tyynyjen käyttöikää. Tyynyistä puheen ollen, olen iloinen, että olen saanut kokea uuden tyynyteknologian ajan. Kaikkihan alkoi Straubinger-tyynyistä, jota seurasivat muun muassa MA ja Pisoni. Oikein tehtynä uudet tyynyt parantavat toimivuutta, resonanssia, kestävät sään vaihteluita, lisäävät motivaatiota ja niin edelleen. Moderneilla tyynyillä on mahdollista saavuttaa huipputarkka tyynytys, mikä tuo elämääni valtavasti iloa.
Muistuisiko lopuksi mieleen jokin hauska sattumus tai kommellus urasi varrelta? Viisi minuuttia ennen keikkaa jollekulle on helikopterilla lennätetty jokin varaosa tai muuta vastaavaa?
Kerran tänne Jyväskylään oli saapunut Kazunori Seo tekemään kahden huilun Franz ja Karl Doppler -levytystä Patrick Gallois’n ja Jyväskylä Sinfonian kanssa. Olin juuri laittanut Patrickin huilun. Kesken nauhoituspäivän sain häneltä puhelun. Ajattelin tietysti heti, että eikö se huilu nyt toimikaan kunnolla. Patrick sanoi ”un slight problem here”…
Tilanne oli se, että Seolla oli metallihuilu ja Gallois’lla puuhuilu. Olivat halunneet kokeilla, miten niiden suukappaleet toimivat ristiin. Patrickilla oli paperia vielä tungettuna suukappaleen ja rungon väliin. Oli tietysti kosteutta siinä, ja paperit turposivat. Kesken levytyksen raijasivat sitä huilua tänne. Siinä oli sitten Patrickin pillissä metallisuukappale jumissa. Perinteisesti liitosta lämmitetään sen verran, että vesi kuivahtaa sieltä välistä. Patrick katseli siinä kulmiaan kurtistellen, kun lämmitin hänen puuhuiluaan liekillä. Sanoin vaan ”don’t worry”. Aikani sitä ”liekitettyäni” (tätä ei kannata tehdä kotona) se sitten irtosi, ja tyytyväinen mies lähti huolellisesti lämmitetyn instrumenttinsa kanssa takaisin levytykseen.
Teksti: Matti Närhinsalo
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 1/2022.