Eurooppalaisten siirtyessä 15. vuosisadalle maanosassa tapahtui jotain mullistavaa. Yhtä vikkelään kuin keskiajan tuhatvuotinen pöly karisi asenteiden ja ajatusten päältä, levisivät uudet tavat tehdä taidetta tai tarkkailla maailmaa tieteen nimissä – perinpohjaisesti käsityksiä mullistaen. Antiikin uudelleen löydetyt kirjoitukset ruokkivat kollektiivisesti ajatusta ihmisestä maanpäällisenä luojana. Siksi kulttuurin murroksessa sikisi yleisneroja, jotka kaiken suvereenisti halliten vaikuttivat historian kulkuun. Taiteilija, arkkitehti ja elämäkerturi Giorgio Vasari (1511–1574) tunnisti muutoksen ja risti aikakauden sanalla ”rinascita”, uudestisyntyminen. Käsitteeksi vakiintui sittemmin sen ranskankielinen versio ”reneissance”, renessanssi.
Euroopan renessanssin kuohuva virta syntyi monista puroista. Ruttobakteerin vierailu 1300-luvulla oli tuhoisa: maanosan väestöstä lähes kolmasosan arvellaan menehtyneen tautiin. Viikatemieheltä ei voinut suojautua aseman perusteella, eikä aneiden maksaminen tai syntien tunnustaminenkaan auttanut – kirkko oli voimaton, ja sen luoma vakaa kristillinen maailmankuva järkkyi. Maallinen taival alkoi kiinnostaa tuonpuoleista enemmän, mikä loi pohjaa humanistiselle filosofialle. Gutenbergin (n. 1400–1468) kirjapainotekniikka levitti ajatuksia tehokkaasti, suuret löytöretket pienensivät maailmaa ja suurensivat ihmisyksilöä. Taiteilija, ennen anonyymi ja nöyrä työläinen Herran nuhteessa, suoristi selkänsä ja nousi vauhdilla varhaisrenessanssin hierarkian portaita. Antiikin saavutuksia ihailevana hän ymmärsi kykenevänsä vähintään samaan, vieläpä ennennäkemättömällä itsevarmuudella: saksalainen Albrecht Dürer (1471–1528) maalasi itsensä Kristus-hahmona, signeeraten omakuvaansa ”1500 AD”, jossa kirjaimet viittaavat tekijään anno Dominin sijaan; Vatikaanissa Michelangelo Buonarroti (1475–1563) pisti hanttiin itse paaville tämän kehotettua taiteilijaa kiirehtimään Sikstuksen kappelin freskojen maalaustyössä. Renessanssinerot asettivat rimansa korkealle, eikä mikään tuntunut olevan heille liian vaikeaa.
Musiikkiakaan ei karsastettu: itsensä Leonardo da Vincin (1452–1518) tiedetään olleen taitava instrumentalisti ja soitinrakentaja. Leonardolle musiikki oli maalaustaiteen sisar, joka ”loi näkymättömälle muodon”. Renessanssimaalarit nostivat säveltaiteen arvoonsa ikuistaen muusikoita ylhäisinä ja hienostuneina ja antaen heidän soittaa etualalla Antiikin sankareiden suorittaessa urotöitään taustalla. Vastakohtana ylevyydelle soittimet saatettiin rinnastaa myös erotiikkaan symboloimaan himoa, joka määriteltiin ”lihan musiikiksi”. Sen harrastajat päätyivät soittopeleineen kankaalle Hieronymus Boschin (n. 1450–1516) kaltaisten maalareiden surrealistisissa Helvetti-kuvauksissa.
Moniäänisyys oli keskiajalla kehittynyt organum-sävellystyypissä, jossa melodiaa säestivät rinnakkaiset äänet kvartin, kvintin tai oktaavin etäisyydellä. Englannissa organum muuttui gymeliksi, kaksiääniseksi lauluksi, jossa ontto harmonia väistyi maukkaiden terssien ja sekstien tieltä. Tämä aurasi tietä duuri–molli-tonaliteetille, joka yhä dominoi länsimaista musiikkia 24 sävellajin voimin. Terssein ryyditetty harmonia vakiintui Euroopassa 1400-luvulla Guillaume Du Fayn (1397–1474) ollessa siirtymäkauden ensimmäisiä sulosointisen melodian mestareita. Vuosisadan merkittävimmäksi säveltäjäksi kehkeytyi Josquin des Prez (n. 1450–1521), joka kehitti harmoniaa pidätystehoilla ja kontrapunktia moniäänisellä tekstuurillaan. Musiikin maalliset ja uskonnolliset polut punoi yhteen Palestrina (n. 1525–1594), renessanssipolyfonian huipentaja, jonka tuotanto kuuluu edelleen kontrapunktiopintojen ytimeen.
Kun terssiharmonia alkoi hurmata musiikissa, tapahtui maalaustaiteessakin merkittävä käänne. Hollantilaisen Jan van Eyckin (n. 1390–1441) teoksiin ilmestyi vuosisadan alussa ennennäkemätöntä hehkua. Salaisuus piili öljyväreissä, joita Eyck alkoi suosia aiemman temperan sijaan kehittäen hienostuneen maalaustekniikan. Isoveli Hubertin kanssa maalatusta Gentin alttaritaulusta löytyy enkelikuoro, urkuri ja useita muita muusikoita – kaikki maalattu silmiä hivelevällä taituruudella. Innovaatioita tehtiin myös soitinrakennuksessa: keskiaikainen fiideli ja rebec kehittyivät 1500-luvun Italiassa viuluksi, jota vuosisadan puoleen väliin mennessä soitettiin jo ympäri Eurooppaa. Vanhin säilynyt viulu, yksi Ranskan kuninkaan Kaarle IX:n Andrea Amatilta (1505–1577) tilaamista instrumenteista, on rakennettu 1564.
Renessanssin toisen vuosisadan kallistuessa kohti loppuaan olivat taide ja musiikki saavuttaneet teknisen täydellisyyden ja kohottaneet taiteilijat ja muusikot käsityöläisistä jumaloiduiksi ammattilaisiksi, harmonian mestareiksi. Kun renessanssinerot olivat ohittaneet Antiikin saavutukset joka alalla, taiteilijoilla oli edessään umpikuja. Luovaa kriisiä lääkittiin liioittelemalla. Tämä manierismiksi nimetty suuntaus, outoutta ja vastakohtia suosinut tyyli, vei kulttuurin kohti seuraavaa aikaa. Mahtipontinen ja suureellinen barokki kolkutteli jo ovella.
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 1/2022.