Rumpali Alina Toivasen kuvatessa instrumenttiaan hänen kehonsa elää vahvasti sanojen mukana ja silmistä välittyy palo tekemiseen.
”Koordinaatiokyvyn hallitseminen. Se, että saa kropan tekemään jotakin, mitä se ei osaa tuosta noin vain, kun veivaa ja veivaa ja sitten huomaa onnistumisen olevan kulman takana. Se, että käsi laskeutuu juuri silloin kun pitää, että jalka tekee omaa juttuaan juuri oikealla tavalla oikeaan aikaan. Kaikki raajat toimivat itsenäisesti ja toisistaan riippumatta mutta samalla täysin yhdessä. Se on viehättänyt rummuissa alusta asti.”
Kiinnostus koordinaatiokykyyn ei liity vain rumpujen soittoon. Toivanen on pelannut lapsesta saakka pallopelejä. Pari vuotta sitten hän löysi rummuista tuttua koordinaatiota myös nyrkkeilystä. ”Niissä on samoja asioita: tekniikkaa, nopeaa reagointia ja lihasten hallintaa.”
Koordinaatio on Toivaselle se juttu, kun hän treenaa rumpuja yksin, mutta kun aletaan soittaa bändissä, niin soittaminen menee hänen sanojensa mukaan potenssiin tuhat: täytyy kuunnella muita ja mennä sen mukaan.
”Minulle rumpujen takana oleminen on turvallisin paikka, ei tarvitse miettiä donald trumppeja, koronadenialisteja eikä mitään. Aivoilla ei ole tilaa miettiä muuta, vaan kaikki keskittyminen menee soittamiseen. Musiikki vie mennessään. Siitä voi olla vain tosi kiitollinen, että rummut ovat tulleet elämään.”
Ammattimuusikon identiteetti alkoi rakentua 2000-luvun loppupuolella, kun Toivanen päätyi rumpaliksi Risto Ylihärsilän luotsaamaan Risto-yhtyeeseen sekä tekemään musiikkia Ville Ahosen kanssa. Toivanen oli muuttanut Tampereelta Helsinkiin vuonna 2003. Välissä meni pari vuotta kokonaan soittamatta, mutta rummut ja bändit palasivat. Toivanen soitti kellaribändeissä, ja sitten hänet soitettiin Riston keikalle rumpuihin.
”Siinä oli monta vähän sattuman kautta käynyttä juttua samoihin aikoihin. Soitin Riston silloisen basistin Minna Kortepuron kanssa samassa Aloha Junction -yhtyeessä. Päädyin sitä kautta tuuraamaan Riston silloista rumpalia Ville Leinosta itsenäisyyspäivän keikalle Helsingin Nosturissa vuonna 2006.”
Vähän myöhemmin Leinonen lähti soolouralle ja Toivasesta tuli Riston rumpali. Se oli ensimmäinen varsinainen askel ammattiuralla. ”Siinä oli isot saappaat joihin hypätä. Bändi oli jo kasvattanut mainetta, pääsin tavallaan valmiiseen mukaan. Treenasin tietenkin kovasti itse, ja annoin jokaiseen keikkaan kaikki mehut viimeistä pisaraa myöten.”
Toivanen soitti Riston liverumpalina viitisen vuotta ja on mukana Sähköhäiriö-levyllä. Musiikin tekeminen oli tarkkaa ja seurasi keulahahmon näkemyksiä. ”Risto Ylihärsilä on ollut sellainen nero ja oman tiensä kulkija. Totta kai minun kuten muidenkin soittajien tyyli soittaa kuuluu levyllä, mutta rumpuraitoja ohjasi ymmärrettävästi Riston oma vahva visio.”
Minä ja Ville Ahonen -yhtyeen kanssa työskentely oli toisenlaista. ”Pääsin sovittamaan ja tekemään sellaista luovaa työtä. Siitä musiikista voin ottaa kunniaa ihan eri tavalla itselleni. Olen edelleen ylpeä niistä biiseistä, voin jauhaa niistä uudelleen ja uudelleen, käydä läpi synty-prosesseja innoissani kuin pikkulapsi, kun satutaan muistelemaan.”
Ville Ahonen oli ollut katsomassa Nosturin keikkaa. Hän tunsi Toivasen siskon Armin Ylioppilasteatterista, tiesi sitä kautta myös Alinan ja pyysi tämän mukaan tekemään musiikkia 2010-luvun kynnyksellä. ”Minä ja Ville Ahonen on ollut minulle tosi rakas. Se oli ensimmäinen bändi, jossa olin alusta loppuun sovittamassa musiikkia levyille. Pääsin tekemään yhdessä upeiden bändikavereiden, taitavien muusikoiden kanssa ihania, rakkaita biisejä.”
Viimeistään Minä ja Ville Ahonen -yhtyeessä syntyi Toivasen studiomuusikkous vahvan liverumpaliuden rinnalle. ”Studio- ja livetyöskentelyssä on paljon samaa, mutta livessä pitää olla avoin eri suuntiin, reagoida yleisöön, koko ilmapiiriin ja bändiin.”
Lopetettuaan Ristossa vuonna 2012 Toivanen oli ehtinyt soittaa vuoden Mannan kanssa. Elektropop-hiphop-yhtye LCMDF vei ympäri Eurooppaa vuosina 2011–2014. Sovittamista ja musiikin työstämistä hän on päässyt tekemään viime vuosina muun muassa Astrid Swanin kanssa kahden levyn verran.
Musiikkiin suhtauduttiin Toivasen lapsuuden perheessä myönteisesti. Isä soitti kitaraa, ja Toivasen isosisko ja kaksossisko soittivat molemmat pianoa. Toivasta kurinalainen piano ei innostanut, vaan hän kävi kitaratunneilla.
Rummut Toivanen löysi 9-vuotiaana Nekalan ala-asteen musiikkiluokkalaisena. Sanojensa mukaan se oli menoa heti, kitara jäi saman tien. ”Meidän ja ylemmän luokan pojat kävivät välitunneilla kokeilemassa, kuka saa nopeimmin vedettyä peruskomppia. Meillä oli käytössä pelkät sudit, koska kapuloista olisi lähtenyt liian kova meteli. Muistan, kun itse lähdin kokeilemaan, niin opin sen aika nopeasti ja olin nopeampi kuin kukaan muu. Oli hauska huomata, että on niin suvereeni siinä.”
Vanhemmat kannustivat musiikin parissa. He ostivat Toivaselle omat rummut 10-vuotiaana, ja tämä sai soittaa sydämensä kyllyydestä omassa huoneessaan omakotitalon yläkerrassa. ”Vaikka koko talo raikui, niin isä ja äiti eivät koskaan valittaneet melusta tai kieltäneet soittamasta, Toivanen kertoo kiitollisena ja vähän hämmästellenkin.”
Tie ammattirumpaliksi ei ollut mutkaton. Toivanen oli perustanut seiskaluokalla ensimmäiset bändit luokan jätkien kanssa, ja he opettelivat Metallican, Danzigin, AC/DC:n ja Red Hot Chili Peppersin kaikki biisit nuotilleen oikein. Lukiolaisena rumpali oli varma, että ammattiura kutsuu pian kirjoitusten jälkeen. Toisin kuitenkin kävi.
”Ajattelin, että jokuhan tulee minut hakemaan bändiin ja keikoille, kun olen tällainen luonnonlahjakkuus. Ei sitä silloin alle 18-vuotiaana – ihan ymmärrettävästi – osannut ajatella eikä tiennyt, miten asiat oikeasti menevät, että ei se niin suoraviivaista ja helppoa ole”, hän pohtii. ”Olin aika hukassa lukion jälkeen, että mitä tekisin. Halusin vain soittaa bändeissä, mutta oma työnteko ja haaveet eivät siinä vaiheessa kohdanneet: ei tajunnut, että oma-aloitteisuus olisi siinä keskeisessä asemassa. Ehkä 1990-luvun lopun Tampereen normaalikoulu ei ollut sellainen ympäristö, jossa olisi osattu opastaa musiikkiuralle.”
”Biitti on se, johon kuulijan keho reagoi. Se on se sydämen syke. Sillä on liikuttava eteenpäin vievä ja tauottava voima, tai se, joka pitää tauottomana.”
Ammatiksi soittamisen sijasta Toivanen päätyi isänsä jalanjäljissä optiselle alalle ja työskenteli monta vuotta optisena myyjänä musiikin ollessa enemmän rakas harrastus.
2000-luvun lopulla samaa tahtia ammattiuran kanssa kehkeytyi Toivasen oma tyyli. Viisi vuotta Riston liverumpalina oli Toivaselle eräänlainen koulu, joka opetti katsomaan rumpujen soittamista uudella tavalla. ”Risto opetti indien ja suoran rokin soittamisen hyvin syvällisesti. Sillä tavalla, että ei tarvitse nappeja korviin, kun se on treenattuna niin syvällä kehossa. Näissä keskeistä on keskittyä aksenttien sijaan jatkuvaan intensiteettiin.”
Sovittamisen kautta Toivanen on oppinut soittamisen monipuolisuudesta. ”Aina juttu ei ole se, miten soitan, vaan myös se, soitanko ollenkaan. Johtuu varmaan siitä, että on soittanut enemmän niin sanottua indietä, että oletuksena minulla on, ettei musiikki aina kaipaa jatkuvaa biittiä. Sovittamisesta tämä on tullut mukaan myös livepuolelle.”
Sovittaessaan Toivanen kuuntelee, onko biisiaihiosta tulossa ennemmin hittikamaa, vai sopisiko siihen jokin odottamaton biitti. Odottamattoman tarkoitusperä ei ole siinä, etteikö hän haluaisi soittaa suoraa komppia tai että haluaisi näyttää kaikki hallitsemansa kikat.
”Odottamattoman tuominen mukaan johti ainakin Minä ja Ville Ahosen molemmilla levyillä siihen, että lopputulokseen tuli ihan hauskoja yhdistelmiä ja hyvinkin avantgardistista meininkiä. Ja toisaalta on se, mitä sanon Ace of Base -kompiksi, jossa on sellaista hyvää groovea. Sitäkään ei pidä pelätä. Jos ne kompit on jääneet tuonne syvimpään sielun sopukkaan, niin siihen on jokin syy. Jos ne tulee täältä minun kropastani, niin sitten soitan niitä.”
Toivasen tapaa lähestyä musiikkia kuvaakin jonkinlainen kehollistuneiden komppien ja perinpohjaisen analyyttisen kuuntelemisen yhdistelmä. ”Jään herkästi analysoimaan kuulemaani hyvinkin tarkkaan. Tämä vähän pakonomainen tarve analysoida ja pilkkoa ihan tavallista pop-kappaletta kokonaisen päivänkin verran on johtanut siihen, etten voi juuri kuunnella kotona musiikkia. Tarvitsen kotona rauhan ’ylimääräiseltä’ musiikilta, se kun useimmiten soi muutenkin taukoamatta päässä. Sama syventymisen tarve näkyy myös muussa, ja koetan opetella siitä pois: kaikkea ei tarvitse niin sanotusti ratkaista heti.”
Toivaselle on luonteenomaista visualisoida musiikkia. Opetellessaan uutta biisiä hän miettii siitä jonkinlaisen kartan, johon ikään kuin heittää pitkin matkaa pieniä ankkureita, joiden kautta kokonaisuus hahmottuu. Analyyttisyyden rinnalla Toivasen muusikkoudessa on yleisölle soittaminen, ja hän kuvailee itseään viihdyttäjäksi. ”Koen tavallaan olevani R’n’B-, disco- tai soul-rumpali. Minulle soittamisen juttu, etenkin silloin alussa, oli halu saada yleisö mukaan, miten biisi tarttuu yleisöön, saa nyökyttämään päätä rennosti mukana.”
”Biitti on se, johon kuulijan keho reagoi. Se on se sydämen syke. Sillä on liikuttava eteenpäin vievä ja tauottava voima, tai se, joka pitää tauottomana. Rytmi on vähän niin kuin Helsinki–Tampere-juna: joko se, joka pysähtyy joka pysäkillä, tai pikavuoro, joka jarruttaa Pasilan jälkeen vasta Tampereella”, Toivanen sanoo.
Teinivuosinaan Toivanen vietti paljon aikaa yksin. Hän piirsi pätkiä tarinoista jatkuvana nauhana ikään kuin tajunnanvirtana, ja taustalla soi koko ajan radio. Radion äärellä piirtäessä tutuiksi tulivat 1990-luvun hitit ja popmusiikin kaavat. Silloin biitit ja bassokuviot olivat musiikin koukuttava juttu. Se jokin, mikä jäi mieleen.
Aika loi pohjan Toivasen soitolle, tavalle kuulla ja tarkastella musiikkia. Tarttuvat biitit piirtyivät nuoren rumpalin mieleen ja siirtyivät treenatessa kehoon. Ne punoutuivat keskeiseksi osaksi Toivasen omaa tyyliä.
Radion lisäksi Toivasella oli muutamia CD-levyjä. Paul Simonin The Rhythm of the Saints oli ensimmäinen levy, jonka hän omisti. Sekin oli tullut radion kautta, kun hän oli kuullut yhden levyn biisin. ”Levy on muistaakseni tehty Brasiliassa yhdessä sambaryhmien kanssa. Mukana on isot rumpuryhmät ja valtavasti rumpuja. Totta kai levy teki minuun todella suuren vaikutuksen. Edelleen tietyt rudimentit ja kuviot siltä levyltä ovat mukana soitossani. Olen viljellyt niitä jollakin tavalla varmaan jokaisella levyllä, jolla olen soittanut.”
Merkittävä vaikutin on ollut myös rap. ”Se minulla on vielä tekemättä, että olisi räppäri, DJ ja rumpali. Tämä ajatus juontaa varmaan siitä, kun kuulin Cypress Hillin Live at the Fillmore -keikan ja kuuntelin tuon CD:n puhki. Levyllä rumpali soittaa niin makeesti. Tällaisessa musiikissa rumpalilla on aikamoinen valta. Soittaa vain stydisti, mutta hienon hienolla erolla, että mihin nuotin osaan sen snare-lyönnin iskee. Minulla se on aina siellä iskun takaosassa, jolloin jengi ei voi olla lähtemättä mukaan, kädet notkumaan.”
Vahva asenne on läsnä Toivasen rumpaliudessa, ja hänen esikuvissaan on rumpaleiden sijasta voimakkaita, tietä raivaavia naisia. ”Toki on rumpaleita, joiden tyyli osuu, mutta se miten Gwen Stefani rokkaa lavaa No Doubtin VHS-livealbumilla Live in the Tragic Kingdom iski aikanaan kovaa, olin silloin lukioikäinen. Se avasi sitä, miten olla. Gwen Stefanin livetaju on mieletön. Ennen Gweniä oli tietenkin Madonna. Ja koska olin kova No Doubt -fani, niin bändin rumpalin Adrian Youngin tyyli on vaikuttanut tapaani soittaa, diggasin siitä, vaikkei hän missään nimessä ollut teknisesti erityinen soittaja.
Haastattelun alkaessa zoom-ruudun reunassa kiemurtaa kissan häntä. Se kuuluu Rodokselta pelastetulle katukissalle Hilkalle. Vähän myöhemmin ruudussa pyörähtää myös hiilenmusta Irmeli, samaisesta paikasta mukaan tullut poikakissa.
”Minulle rumpujen takana oleminen on turvallisin paikka, ei tarvitse miettiä donald trumppeja, koronadenialisteja eikä mitään. Aivoilla ei ole tilaa miettiä muuta, vaan kaikki keskittyminen menee soittamiseen. Musiikki vie mennessään.”
Eläimet ovat olleet Toivaselle aina todella rakkaita. Hyväntekeväisyyskonsertti kodittomien kissojen ja koirien hyväksi on yksi Toivasen suuri, tärkeä haave, joka oli jo vähällä toteutua, mutta kaikki loppui kuin seinään koronapandemian tullessa. ”Oltiin yhdessä puolisoni ja ystävämme kanssa tehty suunnitelmia aika pitkälle, mutta tilanteessa, jossa ei ole tietoa, onko keikkoja huomiselle, ei ole mitään järkeä lähteä hakemaan vapaaehtoisia artisteja. Toki halutaan maksaa palkkiot ja haetaan sponsoreita, mutta tämän kaiken keskellä tuntuu hirveän raskaalta lähteä tekemään tällaista uutta. En ole koskaan tehnyt mitään vastaavaa ja huomaan, että tarvitsen paljon apua. Toivon, että löydän tavan delegoida ja pyytää osaavia ihmisiä mukaan. Odotan, että tilanne jollakin tavalla normalisoituu ja pääsen toteuttamaan tämän. Haluan saada tämän alulle ja toimimaan.”
Korona-aika on muistuttanut ja opettanut armollisuudesta itseä kohtaan. Meni melkein kokonainen vuosi, ettei Toivanen koskenut rumpuihin ollenkaan. Soittomotivaatio oli nollassa, ja päällimmäisenä oli epäonnistumisen kokemus. Kun ei soittanut eikä ollut musiikin kanssa tekemisissä hetkeen oikeastaan ollenkaan, alkoivat vanhat epäilykset ja huijarisyndrooma nostaa päätään.
”Muutama kuukausi siinä meni, että pystyin sanomaan itselleni, että tilanne nyt on tämä, mutta itse kun tiedät, kuka olet ja mihin pystyt, niin se riittää. Vaikka tämä on yksinkertainen klisee, niin niin se vain on. Kaikki soittaa, treenaa ja tekee eri tavalla, eikä ole yhtä tapaa olla ja tehdä oikein. Jos ei ole motivaatiota treenata, niin ei tarvitse pakolla vääntäytyä soittamaan. Ei taito ihan hetkessä lihaksista lähde.”
Korona-aika on tuonut myös hyviä uusia asioita Toivasen elämään. Kun kalenteriin tuli tilaa, päätti rumpali ruveta toteuttamaan yhtä haavettaan. ”Olen tehnyt englannin kielen perusopintoja kesäyliopistossa. Preppaan samalla tuleviin pääsykokeisiin. Rakastan sitä, että saan analysoida kieltä, sanoja, kommunikaatiota ja miten ne vaikuttavat yhteiskuntaan.”
Kielitieteestä puhuessaan Toivasen katseessa loistaa uudenlaisten näkökulmien avautumisen riemu. ”Kielen kautta pääsen tarkkailemaan ihmisiä sanatasolla, miten ihmiset kommunikoivat, minkälaisia sanoja käytetään ja miten puhutaan toisillemme. Opinnoista on varmasti hyötyä myös bändeissä, kun osaa kiinnittää eri tavalla huomiota sanoihin ja niiden takana oleviin merkityksiin. Bändeissä tarvitaan ihan hirvittävän paljon diplomatiaa. Sinne tuodaan omat rakkaat biisiluonnokset, niin tilanteet ovat todella herkkiä. Ja siihen vielä taiteilijoiden luonne. Mehän ollaan sekopäitä kaikki”, Toivanen sanoo naurahtaen.
Teksti: Viliina Silvonen
Kuvat: Tero Ahonen
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 1/2022.