Miika Tarhio syntyi Kekkosen ja YYA -sopimuksen Suomeen. Elämä näytti varsin vakaalta ja yksiraiteiselta, myös varsin virikeköyhältä nykyaikaan verrattuna. Pula-aika hellitti, ja 60-luvulla länsituotteiden maahantuonti lisääntyi. Aineellisesti oltiin menossa kohti parempia aikoja. Hyvinvointiyhteiskunnan määrätietoinen rakentaminen lisäsi toiveikkuuden tunnetta.
Äiti oli kotona, isä opettaja, ja perhe eli tavanomaista pikkuvirkamiesperheen elämää, kuten Tarhio sitä nimittää. Informaatiota maailman menosta sai lähinnä lehdistä ja kirjoista, ja niitä mentiin kirjastoon lukemaan. Tarhio tunnustaakin viettäneensä paljon aikaa kirjastossa, koska sieltä sai maailmasta paljon monipuolisemman kuvan kuin koulussa.
”Lohja oli pieni kaupunki ja aktiviteetit vähissä”, Tarhio huokaa. ”Meillä sitä korosti vielä se, että vanhempani olivat herätyskristillisiä, ja se tarkoitti varsin säntillisiä elämäntapoja. Sosiaalinen elämä muodostui pitkälti seurakuntaelämästä.”
Seurakunnan saarnaaja soitti trumpettia ja sai Tarhionkin innostumaan sen soittamisesta, ainakin hieman. Täkynä oli, että hän pääsisi seurakunnan bändiin soittamaan. Tämä itseoppinut trumpetisti opetti Tarhiolle alkeita, mutta valitettavasti myös aivan itse keksimänsä sormitukset. ”Myöhemmin Lauri Ojala kyllä opasti pätevästi trumpettikoulun saloihin.”
Tarhion veli Seppo soitti pianoa ja päätyi diplomin tehneeksi pianonsoiton lehtoriksi. Hän kuunteli jo varhain klassista pianomusiikkia, ja näin se tuli tutuksi myös Miikalle. Myös sen ajan populaarimusiikin levyt kuluivat levylautasella, ja erityisesti Yes -yhtyeen Songs-tuplalevy oli usein kovalla kulutuksella.
14–15-vuotiaana alkoi irtaantuminen perheen ja seurakunnan vaikutuspiiristä ja trumpetinsoittokin jäi. Tarhio ei saanut otetta uskonnollisesta ilmapiiristä, ja lukiovuosina herännäisyys kohdistuikin lähinnä maailman tilan tiedostamiseen: haluttiin USA pois Vietnamista, oli nälänhätää ja monia muitakin epäkohtia. Oikeudenmukaisuuden vaateet elivät nuorisokulttuurissa. Kaveripiiristä tuli arkkitehtejä, insinöörejä ja matemaatikkoja, Matti Tukiainen eteni SAK:n johtoon asti. ”En ollut mikään suoranainen Teiniliittoaktiivi, mutta kyllä minä vahvasti heidän ilmaansa hengitin.”
Motivoiva tehdastyö
Lukion toisen vuoden jälkeen maallinen elämä veti puoleensa ja oman rahan puute kismitti. Koska Miika Tarhiolla oli usealta kesältä kokemuksia Lohjan paperitehtaalta, hän päätti pestautua Fiskebyn paperitehtaille Norrköpingissä, Ruotsissa. ”Hyvin palkattua ja kadehdittua paperialan työtä”, Tarhio virnistää.
Hän toimi koneenhoitajan apumiehenä. Hoitaja valvoo ja säätää konetta, apumies tekee kaikki kurjat ja raskaat työt, siivoaa ja hakee kahvia hoitajalle. ”Stressaavinta oli se, kun kalanteriin rullalle kiertynyt paperi piti leikata vauhdissa koko leveydeltään katki ja vaihtaa rullaa. Siinä sai olla todella nopea, jotta sai viillon edes jotenkin suoraan. Joskus paperi meni ruttuun, ja silloin kone piti pysäyttää, eikä se tiennyt kehuja koneenhoitajalta. Hommassa ei päässyt ylpistymään.”
Tehtaalla oli paljon suomalaisia siirtolaisia, jotka viettivät vapaa-aikaakin yhdessä. Tehtiin kovasti töitä ja väliajat juotiin. ”Huomasin pian tämän elämäksi, jota en halunnut viettää, ja pysyin kaukana ryyppyremmeistä, enimmäkseen. Havainto myös motivoi opiskelemaan”, Tarhio myöntää. ”Palasin kiltisti koulun penkille ja kirjoitin ylioppilaaksi. Sain reissussa kuitenkin itseluottamusta, ja kielitaitokin koheni. Ja ennen kaikkea sain kokea ABBAn Euroviisuvoiton huuman Ruotsissa.”
Tarhio koki olleensa Lohjalla eräänlainen yksinäinen susi aina 17-vuotiaaksi asti. Hän ei myönnä pitäneensä itseään suorastaan intellektuellina, mutta jonkinlaisena kirjallisena hahmona kuitenkin. Kun ylioppilaskirjoitusten jälkeen keväällä 1976 ei keksinyt muutakaan, hän päätti hakea oikeustieteelliseen tiedekuntaan Helsingin yliopistossa.
”Koska olin kiinnostunut kirjallisuudesta ja musiikista, ajattelin että alan juridiikka voisi avata ovia moneen suuntaan, myös kulttuuripuolelle.” Opinnot alkoivat 1976 ja kestivät kuusi vuotta. ”Joku voisi sanoa, että opiskelin varsin perusteellisesti”, Tarhio virnistää.
Valmistuttuaan Tarhio suoritti varusmiespalveluksen Kainuun prikaatin jääkärikomppaniassa, josta hänet komennettiin Aliupseerikouluun ja Reserviupseerikouluun. ”Kirkkojärven marssi on tuttu haaste minullekin”, Tarhio puhisee. ”Armeijan jälkeen suoritin varatuomarin arvoon liittyvän auskultoinnin Lohjan tuomiokunnassa notaarina.”
Tarhio otti vastaan ja käsitteli sen ajan maksamismääräyksiä, kiinnityshakemuksia ja teki kansliatyötä. Myöhemmin hän siirtyi käräjäoikeuden istuntoihin johtamaan käräjätuomareiden sijaisena tavanomaisia rikosprosesseja, tyypillisesti rattijuopumuksia. ”Lohjalla notaarit hoitivat käräjätuomareina lähinnä simppeleitä oikeusjuttuja, eli oltiin kaukana amerikkalaisista oikeussalisarjoista hienoine loppupuheenvuoroineen.”
Työelämän kutsu
Tehdessään oikeustieteellistä lopputyötään tekijänoikeuden siirtymisestä työsuhteessa Tarhio kävi taidealan järjestöissä tekemässä haastatteluja. Tässä vaiheessa hän oli tutustunut Muusikkojen liiton silloiseen puheenjohtajaan Raimo Vikströmiin. ”Kun näin 1984 ilmoituksen liitossa auki olevasta lakimiehen paikasta, lähdin heti hakemaan.”
Tarhio ei saanut paikkaa, mutta hänelle tarjottiin Tatin, eli Taiteilijoiden Tili- ja Lakiasiaintoimiston toimitusjohtajuutta. Koska vaihtoehtona oli lähteä Kouvolaan hallinto-oikeuden lakimieheksi, tarjous houkutteli. Harmittavasti Teostosta tarjottiin hyvin pian lakimiehen paikkaa. ”Se olisi ollut kiinnostavampi vaihtoehto, mutta olin jo luvannut Raimolle ottaa Tatin homman vastaan. En halunnut polttaa siltoja mihinkään suuntaan heti uran alussa.”
Tati tarjosi muusikoiden kirjanpito- ja lakipalveluja, ja sitä työllistivät muun muassa liiton toimeksiannot, muusikoiden veroilmoitukset sekä yritysten ja yhdistysten kirjanpito. ”Veroilmoitusten teko oli vahvasti sesonkiluonteista. Niissä meni paljon aikaa, mutta hommassa oppi paljon muusikoiden käytännön elämästä.”
Jo Tatin aikana Tarhio toimi opetusministeriön alaisen tekijänoikeuskomitean sivutoimisena sihteerinä, mutta 1989 tehtävää tarjottiin hänelle kokopäiväisenä. Tehtävässä hän pääsi mielipuuhansa, kirjoittamaan. Koska komitea ei ollut ikuinen, Tarhio lähti työtarjouksen saatuaan kuvataiteilijoiden kollektiivisen tekijänoikeusjärjestö Kuvaston lakimieheksi ehkä 1991 tai 1992. ”En ehtinyt olla siellä juuri paria vuotta pidempää, kun järjestön rahat loppuivat ja koko toimisto irtisanottiin taloudellisista ja tuotannollisista syistä vuoden 1994 alussa. Se oli lama-aikaa, eivätkä potkut naurattaneet.”
Tarhio oli työttömänä jonkin aikaa ja auttoi kesällä Mäntyharjulla isäänsä mökin rakentamisessa. Kesken töiden äiti haki puhelimeen – joku Raimo soitti. Liiton lakimies oli irtisanoutunut, ja liitossa oli akuutti tarve sijaiselle. ”En taaskaan sanonut ei, vaikka tilanne oli minulle hieman ikävä – kelpaisin sijaiseksi mutta en varsinaiseen tehtävään.”
Vaikka tehtävään valittiin jälleen toinen henkilö, Tarhio jäi liittoon töihin. Töitä riitti molemmille, koska elettiin vahvaa toiminnan rakentamisen kautta. Kun varsinainen lakimies irtisanoutui, Tarhio kuului jo kalustoon, eikä uutta lakimiestä enää palkattu. Määräaikaisia työsopimuksia oli jo niin monta, että Tarhio vakinaistettiin. ”1990-luvun lopulla sain siis lopulta vakinaisen työsuhteen.”
Juridiikan pauloissa
Juridiikan opiskelussa ei ole kyse tekstien ulkoa opettelusta. Sellaisessa ei ole mieltä, koska tekstit muuttuvat ajan saatossa. Koulutus opettaa ihmisiä soveltamaan lakia konkreettisiin tapahtumiin. ”Analysoidaan olosuhteita, joissa jokin tapaus on kehkeytynyt. Juristin pitää löytää lain kohta, johon haluaa nojata ja pystyä päättelemään, mitkä ovat olennaisia asioita, joihin ratkaisussa kiinnitetään huomiota. Tietomäärästä uutetaan lopullinen käsitys siitä, mikä on tekstin sisältämä normi, ja prosessin pitäisi huipentua oikeaan lainsoveltamisratkaisuun.”
Tarhio pohtii viehtymystään lakitekstiin. Inhimillisen puheensorinan joukossa lakien lauseet voisivat ideaalitapauksessa ilmentää yhteisymmärrystä jostakin asiasta, siis inhimillisen yhteistoiminnan rakentavaa lopputulosta. Pitkällisen aiheen jauhamisen jälkeen on saavutettu muotoilu, josta kaikki voivat olla jokseenkin yhtä mieltä. ”Jotain tällaista on taustalla, kun sanotaan, että lailla maata rakennetaan.”
Joskus on hyvä, ettei laki ole täysin yksiselitteinen, jotta tapauskohtaiselle harkinnalle ja tulkinnalle jää tilaa. Voisi ajatella niinkin, että vaikka lain teksti säilyy, jokaisen aikakauden henki voi tulkita sitä hieman eri tavalla, koska maailma muuttuu. USA:ssa konservatiivit pitäytyvät perustuslain sanamuotojen kirjaimelliseen sisältöön ja sikäläiset liberaalit näkevät tekstien elävän ajassa. Meillä vastaavista suhtautumistavoista voi nähdä esimerkkejä suhtautumisessa vaikkapa Raamatun teksteihin.
Ennen oli suurempi merkitys sillä, osasiko juristi jonkin lain ja sen lausehierarkian. Nykyisin työ on helpottunut, kun asioita voi tarkistaa erilaisista juridiikan verkkopalveluista. ”Ennen menin Eduskunnan kirjastoon, jos en tiennyt jostain asiasta riittävästi. Siellä on kaikki tarvittava tieto saatavilla. Nykyisin vaikeutena on ennemminkin tiedon paljous, eli täytyy osata suodattaa oleellinen.”
Tarhio vakuuttaa, että kirjallisuuden harrastamisesta on hyötyä juridiikassakin. Se avartaa maailmankuvaa ja kehittää mielikuvitusta ja abstraktia ajattelua. Sanavarasto kasvaa ja sen myötä valmiudet rikkaaseen ilmaisuun. ”Kirjoittaminen on korvannut epäselvää puhettani. Minun on helpompi formuloida asiat kirjallisesti”, Tarhio myöntää. ”Juridiikassa on paljon kyse teksteistä, pitäisi olla kielen tajua, miten sanoja ja ilmauksia tulkitaan. Sopimukset yritetään tietenkin lukea ja kirjoittaa itseä hyödyttävällä tavalla.”
Juristin täytyy siis analysoida kirjoittamaansa tekstiä pitäen silmällä sitä, että se voidaan ymmärtää toisin kuin on tarkoitettu, tahallisestikin. Yksittäisten sanojen valinnoilla voi olla suuri merkitys, vaikka maallikon korviin ne kuulostaisivatkin synonyymeilta. On vaikeaa kirjoittaa asiat niin, että ne voisi ymmärtää vain yhdellä tavalla.
Työpöydän äärellä
Lähes puolet Tarhion työstä on ollut neuvontaa ja helpohkojen lakiteknisten asioiden opastamista. Orkesterin luottamushenkilöt soittavat usein jostakin akuutista asiasta, jota työpaikalla mietitään. Asia saattaa ratketa jo puhelun aikana, jos aihealue on ennestään tuttu.
Toinen iso työllistävä kokonaisuus on varsinaiset riitajutut. Ne tulevat usein myös luottamushenkilöiden kautta. He ovat ehkä yrittäneet jo itse hakea ratkaisua tuloksetta. ”Nämä vaativat minulta jo perusteellisempaa perehtymistä. Voi olla, että kirjoitan vielä jonkin lausunnon, mutta jos sekään ei tehoa, prosessi riitautetaan ja valmistaudutaan oikeudenkäyntiin. Onneksi asiat useimmiten ratkeavat ilman oikeuskäsittelyä.”
Jos liitto päättää lähteä oikeuteen, sillä täytyy olla vankka käsitys siitä, että juttu myös voitetaan, ettei taistella vain periaatteen vuoksi. Pahimmillaan häviö tietää ennakkotapauksen syntymistä, johon jatkossa viitataan. Tarhio selvittääkin Finlexin oikeustietokannoista tarkkaan, onko vastaavista asioista aiemmin käyty oikeutta, miten niissä on käynyt, ja mitkä ovat olleet keskeiset laintulkinnat, joiden pohjalta johonkin lopputulokseen on päädytty.
Tarhio ei muista, että oikeudenkäynnit olisivat varsinaisesti valvottaneet, eikä ikävästi ihon alle menneitä juttuja tule mieleen. Työehtosopimusneuvottelut voivat sitä vastoin valvottaa, niissä kun on kerralla monta sopimusta neuvoteltavana ja jokaisessa voi olla monimutkaista ratkottavaa. Ne jäävät joskus mieleen pyörimään. Joskus yöllä voi keksiä ratkaisun, mutta liika miettiminen voi myös estää luovan ratkaisun löytämisen.
Kiusaamiseen ja epäasialliseen kohteluun liittyvät aiheet ovat usein vaikeita, koska niissä liikutaan herkällä alueella. Kärjistynyt konflikti voi olla vain jäävuoren huippu pitkään jatkuneessa asetelmassa, ja itse tapahtuma voi näyttää ulkopuolisen silmin varsin vähäiseltä. Rivienvälisillä tapahtumilla ja viesteillä voi olla suuri merkitys, ja silloin näitä voi olla vaikea ajaa juridisin perustein. Oikeudessa pitää olla konkreettista näyttöä.
”Ahdistelua tai seksuaalista häirintää koskevia juttuja ei minun pöydälleni ole juuri tullut, ja tätä joskus kieltämättä ihmettelen. Tutkimusten mukaan sellaista esiintyy myös orkestereissa, joten jotenkin sen luulisi meilläkin näkyvän.”
Tarhio ei ole vuosien aikana havainnut isoja muutoksia muusikoiden murheissa. Se johtuu osin siitä, että kollektiivisopimuksissa ei suuria rakenteellisia muutoksia ole tapahtunut. Työnantajien vaatimukset ovat tosin lisääntyneet. Työntekijöiden suojaverkkoja yritetään selkeästi purkaa, ja tämä voi olla osa koko hyvinvointiyhteiskunnan purkamisen yritystä.
”En usko, että paperitehtaissa tai muilla perinteisillä teollisuusaloilla on kovin mittavia vaatimuslistoja enää työnantajille. Enempikin yritetään pitää saavutetuista eduista jotenkin kiinni, kun töitä ulkoistetaan ja työsuhteinen työ vähenee.”
Työntekijäjärjestöt tulkitaan usein kehityksen jarruiksi. Muusikkojen liitossa on kuitenkin ajateltu, ettei työehtosopimusten pidä estää työntekoa vaan mahdollistaa sitä järkevästi, mutta työntekijöitä suojaavasti ja terveydellisesti kestävällä tavalla. ”Orkestereiden työehtosopimukset ovat sisällöllisesti aika toimivat. Niistä tulee kentältä todella vähän tyytymättömyyttä, ei edes luottamushenkilöiltä, jotka sopimuksia päivittäin valvovat. Ansiokehitys, eli konkreettisesti palkat, on asia, joka aiheuttaa eniten tyytymättömyyttä. Ihan aiheesta.”
Uran tyydyttävimpiä hetkiä miettiessään Tarhio nostaa esiin usein pitkäaikaiset muusikoiden terveys- ja työkyvyttömyysasioihin liittyvät kamppailut, jotka on lopulta saatu ratkeamaan muusikon eduksi. Ne ovat olleet enimmäkseen kuuloon ja fokaalidystoniaan liittyviä tapauksia, mutta on toki paljon muitakin. ”Nämä ovat pahimmillaan olleet vuosien taisteluja vaikkapa vakuutusyhtiöiden tuulimyllyjä vastaan, ja muusikot ovat joutuneet tunnevuoristoradassaan kokemaan monet pettymykset ja turhautumiset. Soittouran loppuessa näillä voitoilla on voinut olla huomattava taloudellinenkin merkitys, ja niiden avulla muusikko on saattanut päästä sekä henkisesti että taloudellisesti eteenpäin elämässä. Kyllä nämä ovat niitä juttuja, joissa eniten koen voineeni tehdä ihmisille hyvää.”
Kirjallisia taipumuksia
Miika Tarhio tunnetaan kirjallisuuden tuntemuksestaan ja lähes loppumattomista kulloiseenkin tilanteeseen soveltuvista kirjallisista sitaateistaan. Hän kirjoittaa itse luovasti, usein polveilevasti ja kielellisesti erittäin rikkaasti. Yliopistossa opiskellessaan Tarhio suoritti kotimaisen kirjallisuuden approbaturin, mutta myöhemmin juridiikka vei niin kokonaisvaltaisesti mennessään, että kirjallisemmat urahaaveet ja opinnot saivat väistyä.
Tarhio kertoo lukevansa nykyisin varsin monipuolisesti, mutta joskus aiemmin romaanit olivat pääosassa. Nyt lukulistalla on historiaa ja filosofiaakin. Japanilainen kirjallisuus on tehnyt erityisen vaikutuksen ja Kazuo Ishiguro on noussut yhdeksi lempikirjailijoista. Takeshi Kaikōkin on tehnyt suuren vaikutuksen. ”Ishiguro kuuluu ehdottomiin suosikkeihini tällä hetkellä. Hän kirjoittaa mestarillisesti aivan ihmisen mielenliikkeen pinnalla. Minusta hänen tyylinsä on jopa ainutlaatuista. Hänen kirjastaan Pitkän päivän ilta on tehty elokuvakin, mutta ei se minusta toimi elokuvana niin hienosti kuin kirja. Kirjat jättävät enemmän tilaa oman päänsisäisen maailman luomiselle.”
Tarhio on toki tutustunut myös maailmankirjallisuuden klassikoihin, kuten Dostojevskiin ja Tolstoihin, mutta myöntää suhteensa niihin olevan lähinnä etäisen kunnioittava. Kotimaisista kirjailijoista Tarhio nostaa Paavo Haavikon lähes kotijumalan asemaan. ”Haavikon ironia ja näkökyky on minusta poikkeuksellinen, toki myös hyvin kriittinen asemoituminen vallitsevia käsityksiä kohtaan. Myös Hannu Salama on ollut minulle tärkeä hahmo, varsin kapinallinen hänkin. Olen ylipäänsä pitänyt jonkinlaisesta vastarinnasta konventioita kohtaan.”
Tarhio kuuntelee automatkoilla äänikirjoja, etenkin tietokirjoja. ”Neurofysiologia on osoittautunut mielenkiintoiseksi, ja olen oppinut sen, miten kaikella oppimallamme ja kokemallamme on iso rooli siinä, miten suhtaudumme asioihin ja miten niitä ymmärrämme ja tulkitsemme. Pää on varsin suljettu kaikukammio, joka herkästi yrittää vahvistaa omia uskomuksia ja oletuksia.”
Tarhio kertoo sitaattimuistinsa karttuneen lähinnä siksi, että hän luonnostaan jää ihastelemaan jotakin erityisen hienoa tiivistynyttä lausetta. ”Saatan jäädä sen pauloihin pitkäksi aikaa, ja siinä se samalla painuu mieleen. Jostakin alitajunnan syövereistä ne sitten putkahtelevat joskus toivottavasti sopiviinkin hetkiin. Kotiväen mielestä ne ovat kuitenkin enempi pateettisia möläytyksiä”, Tarhio nauraa. ”Koetan säästää heitä niiltä.”
Nykykirjallisuus elää Tarhion mukaan kaupallisuuden puristuksessa. Kirjojen on myytävä, ja se tietenkin vaikuttaa siihen, etteivät kaikki kirjat voi olla vain kirjallisiin ansioihin perustuvia. Vaikka ala on kovin kilpailtu, uusi kirja ei välttämättä ole laadun tae. Tarhio haaveili nuorempana fiktiivisen kirjan kirjoittamisesta, mutta ei ole koskaan kirjoittanut mitään pöytälaatikkoon. ”En tiedä innostuisinko eläkkeellä vielä yrittämään.”
Hän kokee olevansa parempi muotoilemaan muiden ajatuksia tai tietoa tekstiksi kuin keksimään sitä täysin omasta päästään. ”Itseironisesti voisin sanoa, että osaisin kyllä kirjoittaa, jos minulla olisi jotakin sanottavaa”, hän vitsailee. ”Kirjoittamisen pitäisi olla rutiini. Useimmiten kirjailijat ovat kirjoittaneet aivan valtavasti pöytälaatikkoon jo nuorena, ja he ovat kasvaneet kynään kiinni. Sillä tavalla oma ilmaisu kehittyy, ei vain miettimällä.”
Harrastavaa elämää
Tarhio on aina pitänyt käsillään tekemisestä. Nuorena kohteena olivat mopot ja moottoripyörät, myöhemmin remontointi ja talonrakennus. Tarhio harrastaa myös huonekalujen verhoilua kansalaisopistossa ammattiopettajien johdolla.
”Näin vanhempana sitä jo toivoo, että moottoripyörällä ajamiseen kuluisi enemmän aikaa kuin sen korjaamiseen”, Tarhio nauraa. ”Kouluaikoina minulla oli vanha BSA. Se oli karmea pyörä, eikä ajaminen ollut herkkua. Se ravisti ja täristi kovemmassa vauhdissa niin paljon, että pidemmän reissun jälkeen jouduin kiristämään kaikki mutterit mitä pyörästä löytyi. Sain olla tyytyväinen, jos rekisterikilpi pysyi matkassa.” Tällä hetkellä Tarhiolla on vuoden 1990 Suzuki VS 1400 Intruder, jolla pysyy mukavasti liikenteen vauhdissa mukana. Sen runsaat sähköviat tuovat kuitenkin lisäjännitystä ajoon, aina ei voi olla varma lähteekö se käyntiin.
Tarhio arvelee jonkinlaisen rakennusviettinsä periytyvän jo isovanhemmiltaan. Äidin isä rakensi oman talonsa, ja isän isä oli jonkin sortin viulunrakentaja. Käytännön tekeminen tuntuu rauhoittavalta ja vie ajatukset pois muista asioista. Siinä saa myös jotain konkreettista näkyvää aikaan, toisin kuin töissä. Tarhio oli mukana rakentamassa perheen nykyistä taloa 2000-luvun alussa. Arkkitehtina ja vastaavana mestarina toimivat ystävät.
Tarhion perheeseen kuuluu vaimo ja nyt jo täysi-ikäiset tytär ja poika. Muutto keskustasta keskelle Sipoon metsää oli puhdas sattuma. Ystävän naapurissa oli hieno tontti myytävänä, ja kun kiinteistövälittäjäkin oli vanha tuttu, projekti alkoi tuntua houkuttelevalta.
Eläimet astuivat lapsuuden kissan ja koiran jälkeen kuvaan mukaan jälleen maalle muuton jälkeen. Perheen naisväki ihastui kissanpentuun, ja Tarhio hyväksyi idean uudesta perheenjäsenestä allergiastaan huolimatta. ”Viiru on nyt 14-vuotias, ja se on ollut kiva hahmo. Olen siedättynyt häneen varsin hyvin.”
Myöhemmin tuli pari englanninbulldoggia, joista 9-vuotias Bertta on vielä elossa. Bertta on innokas lenkkeilijä ja tykkää liikkua – tosin nyt ikä jo hieman painaa. Nuori basset hound Alma taas on niin täynnä virtaa, että häntä ei kävelyttämällä väsytetä. ”Koirat ovat habitukseltaan toistensa vastakohtia, bulldoggi lyhyt ja vanttera, basset pitkäkuonoinen pitkä makkara. Nuorempi kissamme Sylvi on koiriemme kaveri ja ne leikkivät yhdessä – hän käy myös moikkailemassa naapurien koiria.”
Katse tulevaan
Tarhio jatkaa työntekoa 40 % panoksella ainakin reilun vuoden verran, toimii Sairauskassan johtajana ja kirjoittaa Muusikko-lehteen muun muassa Tarhion tietoiskuja. Trumpetin soitto jäi vuosikymmeniksi, mutta nyt hänellä on jälleen soitin, ja hän toivoo jälleen ehtivänsä taas hieman soittaakin, pelkän torven pölyjen pyyhinnän sijaan.
”Toivon, että voisin ottaa hieman rennommin, mutta että hommia olisi sen verran, ettei pudotus eläkkeelle olisi kertakaikkinen. Uskon, että tämä antaa aikaa sopeutua uuteen tilanteeseen. Olisi varmasti turhan iso shokki, jos usean kymmenen vuoden puurtamisen jälkeen yhtenä päivänä ei olisi enää mitään”, Tarhio pohtii. ”Vaikka mieli on nyt oikein hyvä ja odotan tätä uutta vaihetta innolla, ymmärrän samalla, että tulee vielä hetkiä, jolloin tulee ikävä töitä ja etenkin työkavereita, ties jopa tutuksi tulleita vastapuolen neuvottelukumppaneita.”
Lienee yleisinhimillistä, että ihminen huomaa asioiden arvon täysin vasta silloin kun niistä on luopumassa. ”Siirtymistä eläkkeelle helpottaa tieto siitä, että asiat jäävät hyviin käsiin. Minun ei tarvitse kantaa huolta siitä, miten tässä käy, kun korvaamaton osaamiseni menetetään”, Tarhio virnistää. ”Uudet tuulet tekevät hyvää nurkkien pölyille. Mikään ei kehity ja mene eteenpäin, jos ollaan aina vaan yhden opin takana.”
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 6/2021.